anonymous2 kirjoitti 28.7.2011 10:38

Olen kohta lähes 30vuotias nainen. Ongelmani on ujous sosiaalisissa tilanteissa joka tuntuu pahenevan hetki hetkeltä. Olen ollut lapsesta asti sosiaalisissa tilanteissa eristyneempi ja selvästi lukenut toisten ihmisten ajatuksia ja ilmeitä enemmän kuin muut (tai siltä minusta ainakin tuntuu). Toisaalta tämän vuoksi olen lapsena ( ja aikuisenankin) ollut ilkeämpikin ja viekkaampi koska opin tuntemaan nopeasti muiden heikoudet ja häpeän aiheet. Harkitsen jatkuvasti mitä sanon ja jos asiat eivät mene niinkuin olen suunnitellut voin "jäätyä" täysin. Olen aina pelänny olla isommassa ryhmässä huomion keskipisteenä olemista. Toisaalta pienemmissä ja todella todella hyvien ystävien keskellä tämä ei häiritse (tälläisia ihmisiä elämässäni on muutama + vanhemmat) Joskus saatan myös turvallisten ihmisten ympärillä muuttua suupaltiksi. Minulla on aina ollut ystäviä ja minut on hyväksytty helposti ystäväporukoihin. Olen korkeasti koulutettu ja elämäni menee muuten ihan mukavasti. Olen saanut töitä ja haastattelut ovat menneet hyvin.Ihmiset ovat kehuneet ulkonäköäni. Päivänkulusta riippuen tunnen itseni joko todella hyvännäköiseksi tai rumaksi. Keskitietä ei ole. Usein tunnen itseni vähäpätöiseksi, epäonnistuneeksi ja raukkamaiseksi. Punastun helposti ja takertelen sanoissa. En saa usein sanottua asioitani ääneen koska pelkään sössöttäväni ja viime aikoina on alkanut tuntua että puhekyvyssäni on jotain vikaa. Työssäni minulla on säännöllisesti kokouksia joista koitan syystä tai toisesta olla osallistumatta. Jos joudun kokouksiin pelkään sydän takoen jatkuvasti että joudun sanomaan sanankin. Tunnen itseni niin erilaiseksi että joskus itken päästyäni kotiin. Toivon olevani erilainen. Poikaystäväni( suhteemme on vielä tuore) on supersosiaalinen ja puheliaampi kuin minä, en voisi kuvitellakkaan kertovani ongelmasta hänelle. haluan epätoivoisesti säilyttää kuvitelman rohkeudestani edes jollekkin. Kun tapaamme hänen ystäviään joudun usein tekemään valtavasti töitä ollakseni sosiaalisempi. Olen huomannut myös että alkoholilla on tapana helpottaa tuskaani enkä sylje kuppiin jos alkoholia on tarjolla. Toisaalta olen huomannut että jos yhden siiderin nauttiminen tuo minulle rohkeutta ja on ilmeisesti jonkinlaista "lumelääkettä" enkä välttämättä juo itseäni edes humalaan. Alkoholi tuo kuitenkin turvaa ja pelkään että siitä tulee ongelma. Olen saanut muutaman kerran paniikkikohtauksen kaupankassalla tai muissa tilanteissa koska tunnen että kaikki katsovat minua ja olen ihan tulipunainen. Vältän henkeni edestä näitä tilanteita. Olen pettynyt itseeni koska tämänikäisen pitäisi jo olla sinut itsensä kanssa. Ongelmani vain pahenee ja pahenee. Joka päivä mietin tätä asiaa...enemmän tai vähemmän, joskus olen asian suhteen niin masentunu että en tahtoisi nousta sängystä. Olen ihan hukassa enkä tiedä mitä asialle tehdä. Lääkäriin pelkään mennä koska en kuitenkaan osaa ilmaista asiaani niinkuin pitäisi ja epäilen jo valmiiksi saavani apua. Onko jollain samanlaisia kokemuksia ja kenties keinoja päästä tästä eteenpäin? Tiedän että en ole ainoa asiani kanssa mutta usein arkielämän tilanteissa sitä tuntee itsensä niin erilaiseksi ja yksinäiseksi.

Hei anonymous2.
Jotenkin puhetulvastasi nousi ajatus, että
sinä elät
'itseään toteuttavassa ennusteessa'
kaiken aikaa?
Olet vielä nuori,
elämä on alussa
(hyvin alkaneessa),
olet menestyjä,
arkakin,
työttömyys ei taida olla sattunut omaan kantapäähän?
Sinulla menee periaatteessa
(ulkonaisesti)
(toisten silmiin nähtyen)
hyvin,
mutta koet ongelmaa vuorovaikutustaidoissa?
Paniikkiin asti kohtauksesi ei kassalla ole mennyt(?)
vai koitko kuin paniikkihäiriöinen
kasvojen menetystä?
vai miten kuvailisit paniikkikohtaukseksi kokemaasi kohtausta?
Erilaisuus
ja yksinäiseksi itsen kokeminen,
voivatko ne olla voimavara?
eikä haitta pelkästään?
siinä tilanteessa jossa niitä oloja kokee?
Olet tiedostava ihminen,
kyllä sinä osaat lääkärille kuvailla
jos sinulle hätä tulee todella.
Alkoholin suhteen onkin hyvä pitää kontrollia,
seon aikamoinen 'lumelääke',
sillä ihminen yleensä kätkee todellisimman itsen kun ei kykene itsen todellisinta sen hetkistä tilaa kohtaamaan
(tai ei viitsi/välitä/rohkene).
Mielenkiintoista oli lukea työelämässä aktiivisen ihmisen elämästä
sisältäpäin kuinka sitä koet.
Jos menetät työsi syystä tai toisesta,
mitä toivon ettei kukaan joutuisi luopumaan työstään,
(säästöleikkuria on tiedossa taas uusia kaiketi tässä maassa jahka syksyyn asti päästään)
jos leikkuri vie työsi,
sinä et ole yksin,
meitä taitaa olla se 300 000 työtöntä ainakin tällä hetkellä
(ellei enemmänkin)
eikä elämä ole köyhää
(täysin, kuitenkaan),
vaan haasteita toisenlaisia,
niin,
se työttömyyskään ei ole häpeä,
se on haaste,
ja vahvistukseksi(vaikka sitä ei usko).
Suurimpaan ansaan astuvat ne, joilla tilipussi painaa niin paljon että sielu katoaa.

Valmistuin muutaman vuosi sitten ja sain heti työn joka on mielenkiintoista ja motivoivaa. Ennen valmistumistani tein jatkuvasti töitä mitä milloinkin sattui olemaan ja olen aina elämäni aikana saanut töitä. Minulla on siis ollut tämän suhteen valtava onni. Toisaalta en elä työlleni ja minulla on paljon unelmia joiden eteen teen töitä...minulla on musiikki ja toivon että jatkaisin opintojani vielä pidemmälle.

Kyllä, ongelmani nimenomaan piilee vuorovaikutustaidoissa. Tämä rajoittaa niin paljon elämääni että moni ei sitä uskoisinkaan...koska päällepäin kaikki kun on niin hyvin. Siksi on varmaa vielä kauheampaa menettää kasvonsa ja näyttää että on niin haavoittuvainen. Paniikkihäiriön koin niin että silmissä sumeni, sydän tykytti, naamani muuttui punaiseksi jne.. En pysty näissä tilanteissa ajattelemaan järkevästi. Ihan kuin karhu hyökkäisi niskaan ja olisi paettava henkensä puolesta. Onneksi niitä on harvoin. Tottakai tätäkin provosoi pelko kasvojen menetyksestä. En tiedä miksi se ilmenee juuri esim kaupan kassalla? No luulen kuitenkin että jos olisin rohkeampi niin tälläistä ei tapahtuisi. Olen tiedostava ihminen, se on totta, mutta välillä tunnen että olisi parempi olla vähemmän herkempi ja tiedostavampi. Olen ylitiedostava ihmisten keskellä. ehkä se on voimavara jota en ole oppinut käyttämään, koska tiedostavan vain negatiiviset asiat.

en ymmärtänyt mitä tarkoitat ajatuksella"Jotenkin puhetulvastasi nousi ajatus, että sinä elät'itseään toteuttavassa ennusteessa', kaiken aikaa? Selvennätkö hieman?

Hei A.....2
Sitä vaan tarkoitin, että tuo asioiden huomioiminen itseen liittyen toisten edessä ollessa
- tai katseille alttiina olossa -
on toisaalta hyvä juttu
(kaikilla ei sitä taitoa ole)
(ehkeivät vaan ole sitä voimavaramahdollisuuttansa vielä huomanneet)
mutta siinä on kuin automaattilaukaisin,
se samalla käynnistää sinussa reaktion
kokea jotain esim. noin vahvaa kuin mitä kuvasit paniikkireaktiostasi.

Minullakin on kokemuksia juuri näistä samoista asioista. Olen 20-vuotias nainen. Kouluaikana jouduin kiusatuksi. Nykyään käyn töissä.
Monet sanovat minulle, että kouluaika ja kiusaaminen on taakse jäänyttä elämää. Ja niinhän se onkin, mutta koen työpaikallani vieläkin "piilokiusaamista" selän takana puhumista myös itsestäni. Tätä tapaa vihaan yleensäkin täysin. Yritän olla välittämättä siitä, mutta se ei aina onnistu.
Koen epävarmuutta enkä taida oikein luottaa itseeni. Lisäksi kärsin jännittämisestä, jota koen päivittäin. Yritän välttää juuri keskipisteeksi joutumista keskusteluissa ja juuri esitelmät olivat kouluaikana täyttä painajaista. Nykyään niitä on onneksi vähemmän. Julkisiin paikkoihin menoa ja aikaa joudun miettimään melko tarkkaan.
Luulen, että juuri kouluaika vaikuttaa minuun näin. En vieläkään pysty ja uskalla luottaa ihmisiin niin paljon, että pystyisin antamaan itsestäni enemmän. Jään mieluummin ulkopuolelle, koska pelkään että joudun taas pettymään.
Olen käynyt terveysalan ihmisten luona muutamaankin kertaan, mutta vielä tilanteeni ei ole parantunut. Yritän kuitenkin päästä eteenpäin pienillä onnistumisilla ja yritän pysyä valoisana tulevaisuuden suhteen. Perhe on tärkein tukeni🙂