Hei! Vaikka sinusta nyt tuntuu siltä, niin eihän kaikki ole menetetty. Elämää on vielä edessäkin. Et ole ehkä päässyt luomaan haluamaasi uraa, mutta olisiko jotain mistä voisit tulevaisuudessa saada tyydytystä? Vaikkapa jokin harrastus? Ja uusia ystäviähän ihminen voi saada iästä riippumatta! Olen itsekin nelikymppisenä tajunnut, että elämässä ei välttämättä tule eteen mitään ihmeellistä, vaan täällä sitä tallataan enemmän tai vähemmän arkisissa kuvioissa. Tsemppiä sinnekin!

Hei, tein juuri aloituksen oman elämäni onnettomuudesta. Tsemppiä, meitä on monta, jotka jossain vaiheessa huomaa että eihän tästä jäänyt mitään käteen ☹️ ja vielä pitäisi raahustaa monta vuosikymmentä...☹️

Olet varmaan oikeassa, Opaque, että tästä voisi vielä nousta. Kiitos kannustuksesta.

Ongelma tuntuu olevan, etten kaikesta psyykkauksesta huolimatta saa rauhoitettua ja paranneltua aivojani niin, että pystyisin näkemään yrittämisen sen arvoisena. Olen uupunut kaikkeen aivan täysin, ja pienetkin yritykset jatkaa eteenpäin loppuvat siihen että ote vain irtoaa, kun en yksinkertaisesti jaksa. Olen alkanut jo odottaa lannistumista, torjumista ja katastrofeja, niin paljon niitä on tullut.

Viime viikolla kun yritin vähän kerätä sitkeyttä itseeni, kuulin että yksi tapaturmavamma onkin niin vakava, että joudun leikkaukseenkin. Siitä toipuessa, liikuntakyvyttömänä, sitten murenee viimeistään kaikki arjen hallinta joka tapauksessa.

Kai sitä jokainen haaveilee monenmoisesta, ja hyvin moni pettyykin. Tuntuu tällä hetkellä katkerasti siltä, että mulla ne pettymykset koskee nyt kaikkia elämänalueita, etten mihinkään voi enää tarrata ☹️ Joo kyllä, kun itseäni tunnustelen, olen katkera. Kun kunnolla katselen, niin olen aikalailla kaikkea, mitä en koskaan olisi toivonut olevani.

Mitäköhän ihminen voi tehdä siinä välissä, kun itsekin tajuaa, että on ihan luonteeltaan, toimintatavoiltaan ja kaikelta epäonnistunut tai toimimaton. Olen ollut pitkiä aikoja yksin vain siksi, että olen niin estynyt, väsynyt ja ujo, ja sitten toisaalta niin yliherkkä ja liian ajatteleva, että väsyn. Väsyneenä olen kiukkuinen ja apea, eikä sellaisesta kukaan välitä. Mutta se muuttuminen - ei se taida häävisti olla mahdollista. Elinkautinen tällaisen rujon pskan kanssa. Sitä tämä nyt on.

Olisinpa edes ollut tarpeeksi lahjakas ja vahva tekemään jotain itselleni tärkeille asioille. Olisin tehnyt uran vaikka ihmisoikeuksien puolesta ja sitten kadonnut jonnekin. Ei onnellisena, mutta edes hyödyllisenä. Surettaa.

Välillä olen ajatellut puoliksi synkällä huumorilla, että vetäisi jotain piristävää ja euforista niin kauan kuin keho sietää. Pitäisi vain hauskaa jonkun aikaa. Sitten kun enää ei, lähtisi rasittamasta tätä planeettaa.

Hei!
Mulla ainoo mikä auttaa on alkoholi, rauhoittavia en saa tarpeksi ja IM on mielessä koko ajan.

Minä olen päättänyt selvitä tästä. Kyse on mulla kriisistä, ja siitä pääsee yli. Hylkäämisen pelko on mulla aivan valtava, ja sitä on vain siedettävä. Opittava rakastamaan itseään. En ole aiemmin tunnustanut tätä itselleni, mutta roikun suhteissa, joissa en saa tunteilleni vastakaikua, tai toinen ei halua sitoutua tai antaa turvaa ja läheisyyttä. Ihastun tällaisiin ihmisiin, en niihin, jotka olisi turvallisia ja luotettavia. Ratkaisu olisi tietenkin olla vain yksin, ja kärsiä siitä, mutta minä haluan tehdä tälle jotain. Kaivoin lapsuuden valokuvat esiin ja yritän löytää sieltä näitä tunteita ja muistoja. Jostainhan tämän on johduttava.