Ei tuo minusta nyt ihan pikkujuttu ole, sinulla on oikeus tuntea pahaa mieltä. Tyttäresi on 16, sen ikäisenä kaikki asiat ovat niin vakavia ja ulkonäkökeskeisiä. Älä nyt ala mitään autojasi päivittämään, sinä olet vanhempi ja päätät millaisilla autoilla ajat.

Älä yritä muuttaa itseäsi teini-ikäisen pahojen sanojen loukkaamina. Tärkeintä on pitää lapsista hyvää huolta ja tehdä parhaansa. Vaikka sinulla olisi kuinka paljon ylipainoa, vaikka hiuksesi olisivat kuinka ruman väriset, vaikka pukeutuisit "väärin", vaikka talosi olisi pieni .. Se ei estä sinua olemasta hyvä äiti.
Muuten en osaa nyt neuvoa, teini-ikäiset eivät ole alaani eikä lapset muutenkaan. Toivon vain, että ymmärrät olevasi arvokas ja lapset kirjoittelevat asioita kun mieli muuttuu ja hormonit hyrrää, tuuliviirejä ovat tuossa iässä. Imago on muka kaikki kaikessa. 🙂 Älä ala häpeämään itseäsi ja kotiasi tämän takia. Jos tyttäresi tuo pojan kuitenkin kotiinne, ole normaalisti ja rempseästi läsnä. Tuli vielä sellainen mieleen, että eikai tyttö ole jotenkin niskanpäällä siellä kotona? Saako kaiken mitä haluaa, miten teidän riitanne menevät? Vai tuliko tämä tosiaan ihan puskista, ettet osannut odottaa hänen ajattelevan näin?
Neuvon aina puhumaan asioista, mutta teinit on kyllä hankalia..
Auttakaa joku joka jotain asiasta tietää. 🙂

Kiitos tunturisopuli kannustavasta kirjoituksestasi🙂 Tuntuu kivalta, kun joku tsemppaa 🙂
Meillä on läheiset välit tyttäreni kanssa ja olen aistinut tämän häpeämisen tunteen taholtaan, mutta en ole sen antanut mieltäni askarruttaa sen enempiä. Osoittaa kyllä, että välittää vanhemmistaan ja on perusluonteeltaan hyvin empaattinen nuori ihminen.

Se, että luin tekstin eilen, oli jotenkin niin suuri järkytys. Olen jo tolpillani kuitenkin 🙂
Tytär on erittäin voimakastahtoinen ja nuorimmainen perheemme lapsista. Kaksi jo aikuista lasta kotoa pois muuttaneet.
Haluaisi kyllä vaikka ja mitä, mutta ei todellakaan saa. Kiukuttelee aikansa ja sitten asian ymmärtää.
Kyllä se tästä. Uskon, että ei mene kauaa, kun poika ilmestyy 🙂

Niin, sieltä se poika varmasti tuodaan jossain vaiheessa. 🙂 Tyttäresi on vaikeassa iässä ja kun imago on niin kaikki kaikessa, tuon ikäisenä kuvittelee että muut näkevät asiat jotenkin tietyssä valossa, ja ehkä keskustelupalstoille liiotellaankin asioista. Hän peilaa itseään kaiken kautta nyt.
Ei muuta kuin tsemppiä jatkoon! Jos tyttäresi "häpeä" alkaa olla selkeää ja siitä koituu ongelmia ja pahaa mieltä, istuta hänet kanssasi puhumaan näistä asioista. Tärkeintä on, että sinun itsetuntosi olisi vahvana jotta hän ymmärtää, että ihminen saa olla juuri sellainen kuin on.
Koittakaahan pärjäillä ja toivottavasti poika on oikein mukava! 🙂

Lisäisin vielä sen, että itse taas tunnen olevani häpeäksi äidilleni. En ole saanut elämässä oikeastaan mitään hyvää ja pysyvää aikaiseksi. Tiedän ettei hän itse ajattele niin, mutta yritän kovasti että hän voisi olla minusta vielä joskus ylpeä. Hän on kasvattanut minut hyvin, on ollut hyvä äiti kaikinpuolin. Että näinkin päin voi olla.

Tuntuu varmasti pahalta, ensinnäkin siksi, että tytär häpeää ja toisekseen ehkä syvemmältä asiaa pohtien siksi, että oletit kasvattaneesi tyttäresi siten, ettei hän noin asioita kokisi ja ilmaisisi.

Tuossa iässä nuori on vielä roolihämmennyksessä ja etsii identiteettiään. Kun oma identiteetti ei ole löytynyt, nuori on enemmän ”riippuvainen” kodista ja läheisistään, jotka ovat väistämättä osa hänen keskenkasvuista identiteettiään. Niitä hän peilaa nuorten maailmaan, jossa tällä hetkellä korostuvat kilpailuyhteiskunnan nykyihanteet: raha ja kaikki mitä sillä saa, kauneus, kaikenlainen "fitness" jne. Eettiset arvot ja moraali eivät ole tällä hetkellä kovassa huudossa eivätkä myöskään mitkään sellaiset ominaisuudet, jotka viestittävät, että et ole kilpailuyhteiskunnan eliitissä.

Kunhan nuori vähän kasvaa ja kypsyy, hän alkaa pohtia enemmän eettisiä näkökulmia ja moraalisia arvoja, ja silloin kasvatustyösi alkaa kantaa hedelmää. Kun hän ei ole saanut kaikkea tarjottimella ja on joutunut kokemaan terveessä määrin myös halujen ja toiveiden suhteuttamista sekä pettymyksiä, hänellä on hyvät edellytykset kasvaa ymmärtäväiseksi ja empaattiseksi aikuiseksi, joka ei laukkaa suuna päänä markkinatalouden nuottien mukaan.

Tärkeintä on nyt, että arvostat itseäsi ja oikeita asioita elämässä. Näin osoitat nuorelle, että sinulla on sydän paikallaan ja elämänarvot kohdallaan. Sillä tavoin viestität nuorelle elämän kannalta tärkeitä perusasioita ja turvallisuuden tunnetta.

Voit olla onnellinen, että nuoresi häpeää vain ulkoisia asioita, joilla loppujen lopuksi on kovin vähän merkitystä. Hän ei häpeä sitä, että sinä olisit moraaliton tai arvomaailmasi olisi kyseenalainen – ne asiat vaikuttavat olevan teillä hyvällä mallilla – ja se on tärkeintä. 🙂

Karhunvatukka ja tunturisopuli,
kiitos viisaita ajatuksia sisältävistä kirjoituksistanne🙂
Lämmitti mieltäni ja antoi uskoa tulevaan🙂👍
Näin se on, että nyky-yhteiskunnassa arvostetaan asioita niin pinnallisesti ja nuoret painiskelevat näiden ongelmien parissa ihmetellen kuinka kuuluisi olla, että tulisi hyväksytyksi.

Palaan tässä ko.ongelmaan ja voin kertoa, että vaikeaa on.
Todella vaikeaa.

Tytöllä on sama poikakaveri edelleen. Olemme eläneet remontin keskellä
ja hän ei ole poikaa kotiimme tuonut.(Ymmärrän tämän kyllä) On kuitenkin paljon pojan luona esim. viikonloput kokonaan pe ilta-su ilta.

Nyt kuitenkin alkaa paljastua totuus, eli se, että eniten hän
häpeää kuitenkin minua, äitiään.

Sain hiljattain kuulla tyttäreltä kommentin ; "laihduttaisit senkin läski, että tänne kehtaisi edes x :n tuoda"

Tekee kipeää, todella.

Olen minä(kin) teininä hävennyt pyöreähköä äitiäni, mutta osasin peittää häpeämisen tunteeni hyvin, enkä missään nimessä sitä laukonut äidilleni.
En antanut asian häiritä elämää hallitsevasti.

Tämä kokemani oman lapsen taholta onkin vaikeampi pala ja ei kai tässä muu auta kuin
alkaa laihduttaa, mutta jos se on se kriteeri, että vasta sitten kehtaa x:n kotiinsa tuoda kun äiti on laihtunut niin siihen menee hyvälläkin tuurilla pari-kolme vuotta😟
En todellakaan pelkästään siis tyttären häpeän vuoksi koe laihduttamista tarpeelliseksi vaan ihan oikeasti muutenkin.
Silti tälläinen kommentti tuntuu todella pahalta ja mietin tarvitsisiko teinimme ehkä jotain keskustelu apua kriisissään. Kriisi tämä todellakin hänelle on.

Kaikeen sitä ihminen voi vanhemmuuden myötä joutua ☹️

Anteeksi, mutta tyttäresi kommentti oli äärimmäisen loukkaava ja nosti verenpaineeni hetkeksi niin, että kohina korvissa kävi. Vaaditko tytärtäsi pyytämään anteeksi?
On eri asia, jos haluat tehdä painollesi jotain omista lähtökohdistasi, mutta tyttäresi ......nen käytös ei saa toimia kannustimena.
Ottaisin tytön luokalle molempien vanhempien kanssa, ilman mahdollisuutta "tätä mun ei ole pakko kuunnella, niinpä lähden". Tytölläsi ei ole oikeutta loukata noin ilman seurauksia. Ei ole kysymys mistään ajattelemattomasta letkautuksesta, tyttärellesi pitää tehdä selväksi, että äiti on myös ihminen, tunteva persoona, jonka tunteita on loukattu. Etkö ole huolehtinut lapsesi tarpeista, pitänyt huolta ja turvassa. Ja ennenkaikkea rakastanut pyyteettömästi ?
Älä niele itseesi kohdistuneita loukkauksia, tyttäresi on korkea aika oppia, kuinka kohdella vanhempaansa.

Katuvaisen oloinen on ja sanoi,ettei tarkoittanut oikeasti mitä sanoi.
Mutta, miksi sana anteeksi on niin vaikea hänen sanoa..

Keskustelemme vielä asiasta.

Tänään aloin miettiä, mitä elämäni on neljän-viiden vuoden kuluttua..
Onko se edelleen taistelua nuorimpaisemme kanssa kaikesta, ihan kaikesta.

Onkohan hänellä kaikki ajatukset ihan kohdallaan ?
Vai minullako ne ovat sekaisin 😟 ?

Ainakin ihan liian ruusuiset ja yltiöpositiiviset ajatukseni ovat olleet tulevaisuudesta.
Onneksi ei ihminen tiedä, mitä tuleman pitää. Minä en ainakaan jaksaisi.
Kuvittelen positiivisia asioita vuosien päähän, mutta pelkään, että kaikki muuttuu painajaiseksi...kuitenkin.

Valoa näkyy tunnelin päässä esikoisemme kohdalla. Asiat järjestyvät hänen elämässään ja sillä jaksan, mutta mistä ihmeestä ammennan sen voiman tämän kuopuksen kanssa taisteluun ?!

Hän haluaisi kovasti itsenäistyä ja muuttaa omiin oloihin. Siihen on mahdollisuus vasta vuoden kuluttua. Joka päivä taistelen kaikenlaisista vaatimuksistaan hänen kanssaan ja olen toisinaan ihan loppu !

Hei Aurelie 🙂

Minulla on kans vaikea äiti-tytär suhde ollut niin monta vuotta kuin muistankaan, mutta alkoivat kuitenkin silloin kun olin 13-vuotias. Eli olen se tytär, vaikea sellainen.. Voisin kertoa hieman omasta näkökulmasta, jos se helpottaisi sinua yhtään.

Aluksi voisin kertoa, että lapsena koin hylkäämisen tunteen vanhempien osalta. Vanhempani erosivat ja heillä molemmilla alkoi uudet elämät. Tunsin olevani ylinmääräinen ja että en ansaitse vanhempien rakkautta, mikä vaikuttaa vieläkin elämääni. Mutta olen alkanut miettimään viime aikoina omaa käyttäytymistä esim: äitiäni kohtaan. Vaikka minulla onkin paha olla, niin ei se oikeuta minua kaatamaan sitä tunneryöppyä äitini niskaan. En vaan osaa sanoa oikealla tavalla asiasta mikä vaivaa minua.

Muistan kun olin tunteeni purkanut johonkin vihkoon, etten taas lyttäisi äitiäni (ikääni en muista silloin). Tähän aikaan oli alkanu kuitenkin lamppu sytyttään, että mikä on järkevää ja mikä ei. Tarkoitukseni oli purkaa tunteeni siihen paperiin (eikä äitiini), rytytätä se ja heittää roskiin. Mutta kappas kummaa.. Äitini oli sen löytänyt ja lukenut ☹️ Muistan sen kivun mikä hänen silmistään näkyi. Mulla niin pisti itseeni kun olin mennyt kirjoittamaan sen tekstin ja unohtanut sen vielä näkösälle. Joskus tuo asia tulee mieleen ja hävettää vieläkin. Myös päiväkirjani oli joskus jäänyt näkösälle ja äitini oli sen lukenut. Mutta silloin tunsin, että minun yksityisyyttäni on loukattu, koska päiväkirja on henkilökohtainen asia.

Silloin kun asuin äitini kanssa, niin minulla oli koko ajan sellainen tunne, että minulla ei ole omaa "yksityisyyttä". Kaikki laatikot, päiväkirjat yms. tongitaan ja minä en saa olla minä. Olin koko ajan ns. valvovan silmän alla. Silloin alkoi nämä ulkoiset paineet, onko tukka hyvin, millaiset vaatteet, meikit, kännykät yms..

Loppujen lopuksi en kehdannut tuoda kavereita kotiin, häpesin myös äitiäni ulkonäöllisesti jne jne lista on loputon. Nyt aikuisenakin joskus tulee vielä kohtauksia, jolloin tunnen samoja tunteita kuin nuorena, mutta ne osaan jo sivuuttaa. Kuitenkin vaikka teininä kuinka vihasin äitiäni sydämmen pohjasta, niin se on kuitenkin rakkain ja tärkein läheinen elämässä kaikesta huolimatta <3 . Olen vain huono kertomaan sitä äidilleni. Joskus vuosi sitten pyysin äidiltäni anteeksi kaikkia niitä asioita mitä olen käyttytynyt häntä kohtaan ja niitä ilkeitä sanoja. Huomasin mikä taakka häneltä putosi harteiltaan.

Se neuvo minkä voisin antaa sinulle olisi, että älä nöyrry tyttärellesi. Olet juuri sellainen kuin haluat olla. Sun ei tarvitse laihduttaa ollaksesi mieliksi muille. Aikuinen ihminen osaa sanoa kyllä ja ei sanat. Se mitä itsekin kaipasin nuorena, olisi ollut rauhallista ja itsevarmaa vanhempaa, se joka asettaa selkeät rajat. Kaipasin myös ymmärrystä ja rakkautta. Perheessäni ei ollut sellaista läheisyyttä eikä puhumista, eikä oikeastaan vieläkään ole. En ole koskaan halannut äitiäni eikä hän ole minua. Siskoani hän halailee aina mutta minut jättää välistä, tätä olen monesti miettinyt mutta en ole jaksanut vaivautua kysymään että miksi minut jätetään välistä. Joskus yksi halaus voi poistaa jopa tuhat murhetta.

Sinun ei tarvitse niellä kenenkään pahaa oloa, voimia sinulle

🙂🌻

Kiitos Tiikerililja🙂

Ihana lukea siitä, että jollakin nyt jo aikuisella on nuorena ollut samoja tuntemuksia, kuin tyttärelläni nyt.

Tänään on ollut hyvä päivä meillä☺️❤️

Tytär on sellainen äidin tyttö, sille ei voi mitään. Taustalla ehkä vaikuttavat monet
sairaalareissut ihan vauvana ja leikki-ikäisenä tyttären sairauden vuoksi ja erään asiantuntijan mukaan juuri siksi tyttärelle ja äidille on meidän tapauksessa kehittynyt liian(kin) tiivis suhde. Itse miellän sen niin, että tyttärellä ei tavallaan ole käytöksessään minua kohtaan minkäänlaista vieraskoreutta ( jos sitä vanhempaa kohtaan voi olla...) vaan hän
päästelee tulemaan kiukussaan eikä sanoja säästele.

Mutta on hänellä onneksi niitä hyviäkin päiviä 🙂