Työttömyys tuhoaa mielenterveyteni
En tiedä mistä aloitan, joten aloitan alusta.
Muutama vuosi sitten valmistuin, enkä ole onnistunut yrityksistä huolimatta saamaan vakituista työpaikkaa. Olen välillä ollut työssä, välillä työttömänä. Kohta aloitan taas työkokeilun alalle, josta toivon saavani paremmin töitä.
Työttömyys on ollut raskaimpia asioita elämässäni. Häpeän itseäni niin suunnattomasti. Häpeän, etten osannut tehdä fiksumpia ratkaisuja opiskeluaikoinani. Mietin voisiko minullakin olla työ, jos olisin silloin valinnut toisin.
Olen ollut työhaastatteluissa, mutta minua ei ikinä valita. Tunnen suunnatonta kateutta niitä kohtaan jotka saavat haluamani työpaikat. Kadehdin opiskelijoita. Heillä on kaikki hyvä edessään, he kerkiävät vielä tekemään hyviä valintoja. Voisinpa minäkin kelata aikaa taaksepäin. Ärsyttää kun olen jo niin vanha.
Kun käyn harrastuksissa, häpeän itseäni suunnattomasti. Toivon ettei kukaan kysy minulta mitä teen, olenko töissä vai opiskelenko. Inhoan asian selittämistä ihmisille.
Kun ei ole työtä, tuntee itsensä kokonaisvaltaisesti torjutuksi. Kukaan ei kaipaa, eikä kukaan välitä. Kukaan ei tarvitse.
Olen kumppanini kanssa puhunut lasten hankkimisesta. Haluaisin lapsia, mutta työtilanteeni huolestuttaa minua. Olemme kuitenkin yrittäneet lasta, enkä tiedä oliko se oikea päätös. Mutta ei kai lapsen hankkimiselle ole oikeaa aikaa koskaan. Olen ehkä kauhea ihminen mutta mietin mitä työmahdollisuuksia lapsen saaminen estäisi. Mutta en ole kovin nuorikaan enää, enkä haluaisin odottaa ikuisuuksia sopivaa hetkeä, sillä sitä ei koskaan tule.
Pelkään mitä tapahtuu jos en saa vakituista työpaikkaa ikinä. Pystynkö antamaan lapselleni hyvän lapsuuden ja nuoruuden? Pystymmekö muuttamaan ikinä isompaan asuntoon, jossa lapsella olisi oma huone? Pystyykö hän harrastamaan mitään vähän kalliimpaa? Omat vanhempani olivat työssäkäyviä. Emme uineet rahassa, mutta meidän ei tarvinnut olla huolissaan rahasta. Pystynkö samaan kuin omat vanhempani?
Joskus, tai aika useinkin, mietin kuolemista. En halua tappaa itseäni (kai), mutta haluaisin kuolla pois. Työttömän elämä ei tunnu elämisen arvoiselta. Fyysisesti minulla on kaikki hyvin, mutta henkinen jaksaminen kärsii. Häpeän tunne murskaa minut alleen joka päivä.
Kumppanini on tukenut minua paljon, ja mietin välillä miten hän jaksaa minua. Pelkään joskus ettei hän jokin päivä jaksakaan ja eroamme. Välillä tuntuu että hän ansaitsi jonkun paremmin voivan, työssäkäyvän ihmisen rinnalleen. Ei tällaista ihmisrauniota, joka saa romahduksen säännöllisin väliajoin. Joskus mietin että se olisi myös helpompaa minulle. Minun ei tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, miten huonosti pärjään työttömyyteni kanssa ja millainen taakka olen hänelle.
Onko täällä ketään jotka painivat samojen ongelmien kanssa? Joko lapsien hankkimisen tai työttömyyden?
Moikka aamun_halla!
Luin viestisi jo yli viikko sitten, anteeksi, että vastaaminen kesti.
En ole parisuhteessa, enkä taida haluta lapsia, mutta työttömyyden ja sen tuottaman häpeän osalta kirjoituksesi osui ja upposi. Minulla tosin on vakituinen, mutta tuntimäärältään pieni ja varsin epäsäännöllinen työ. Silti minua ahdistaa täyttää ilmoitus työttömyysajasta soviteltua työttömyysetuutta varten, ja joskus sen tekemiseen meneekin useita päiviä. Inhoan virastojen kanssa asiointia.
Minä todella, todella inhoan sitä, että puolitututkin ihmiset kyselevät olenko löytänyt lisätöitä, usein vieläpä niin, että heidän asenteensa puskee läpi: "etkö ole vieläkään löytänyt duunia?!". Ahdistaa mennä minnekään, missä saattaa joutua selittämään, että ei, en taaskaan päässyt edes haastatteluun tai että taas tuli se "valitettavasti valintamme ei tällä kertaa..." -viesti sähköpostiin. (Hah, "tällä kertaa"! Ennemminkin ikinä...)
Joskus parisuhteettomuudesta kärsiessänikin olen iloinnut siitä, ettei ainakaan tarvitse selittää treffattavalle ihmiselle työttömyyttään. Tuntuu, ettei työttömällä ole parisuhteessakaan mitään annettavaa.
Todella uuvuttavaa tuntea itsensä ö-luokan kansalaiseksi. Elätiksi, loiseksi, taakaksi. Jotain vikaa minussa varmaan pitää olla, kun en kelpaa töihin. Pahimmillaan minullakin on ollut tunne, että joutuisin kuolla pois. Olen myös ollut niin väsynyt työnhakuun, että jo TE-palveluiden sivustolle meneminen ja avoimien työpaikkojen katsominen ei onnistunut ahdistuksen vuoksi.
Mutta päivä kerrallaan tässä kitkutellaan eteenpäin. Yritän mahdollisuuksien pitää kiinni elämän pienistä ja hieman suuremmistakin iloista, vaikka ne tietäisivätkin rahanmenoa. Yritän syödä terveellisesti ja lenkkeillä. Olen pitänyt kiinni sosiaalisia kontekteja tuovasta harrastuksesta, niistä ajoittaisista työtilanteen kyselyistä huolimatta. Ja, tämä on se kaikkein suurin work in progress, olen koettanut taistella omia kielteisiä ajatuksiani vastaan.
Onko sinulla aamun_halla (tai kuka tahansa muukin, joka tätä lukee) kokemusta vuokratyöfirmoista? Kuinka pitkiä työpätkiä sitä kautta yleensä saa tai on mahdollista saada? Itselläni tämä kivi on vielä kääntämättä, koska jonkin asteisesta sosiaalisesta pelosta kärsivänä ajatus jatkuvasti uuteen työpaikkaan menemisestä tuntuu todella raskaalta ja ahdistavalta.