Työttömyyden pelko ja sosiaaliset ongelmat
Olen päälle parikymppinen nainen, ja opiskelen yliopistossa alaa, joka valitettavasti työllistää kohtalaisen huonosti. Hain alalle, koska se on aina kiinnostanut minua, mutta nyt tuo työttömyyden uhka on alkanut ahdistaa ihan kohtuuttomasti. Itken vain vähän väliä ja luen netistä keskusteluja siitä, miten työttömäksi joudutaan ja miten vaikeaa elämä sitten on – moni on kirjoittanut ihan suoraan myös ajattelevansa, että ihminen, joka ei työllisty omalla alallaan (tai missään) on luuseri ja hänessä täytyy olla jotain pahasti vialla.
Opintoni ovat jo sen verran pitkällä, että en haluaisi tässä vaiheessa enää jättää kesken ja vaihtaa alaa, varsinkaan kun joku muukaan ala ei vain tunnu oikealta. Olen tosin päättänyt, että jos en tällä alalla tosiaankaan työllisty, niin yrittäisin suorittaa uuden tutkinnon toisella alalla tämän jälkeen. Ne opinnothan pitäisi kuitenkin maksaa omasta pussista, kun tukea ei enää kahteen tutkintoon voi saada, joten nyt pitäisi (mielellään saman tien) löytää osa-aikainen työ, jolla osittain turvata tulevaisuus…
Minä vain en tunnu saavan töitä sen enempää omalta alaltani kuin mistään muualtakaan, edes hanttihommista. Kesätöitä olen tehnyt paljon, mutta niistäkin suurin osa on (perhe!)suhteilla hankittuja. Alan olla aika vakuuttunut, että minussa on vain perustavanlaatuisesti jotain vikaa, kun minua ei huolita oikein mihinkään töihin 😞 Lähipiirissäni ei muilla tunnu olevan ihan tällaista ongelmaa; työpaikat voivat olla kiven alla, mutta ihmiset saavat aina kuitenkin jotain töitä, omilla ansioillaan.
Pahoin pelkään, että minulta puuttuu jokin oleellinen tekijä, joka auttaisi luomaan sosiaalisia suhteita ja kontakteja – olen seurallinen, mutta myös ujo ja epävarma ja huono ilmaisemaan itseäni spontaanisti. Haluaisin kovasti löytää paikkani yhteiskunnassa, elättää itse itseni ja omistaa laajan kaveripiirin, mutta tuntuu, että olen vain jotenkin liian huono ☹️ Välillä tulee jo sellaisiakin ajatuksia, että olisi parempi, ettei minua olisikaan kun en näköjään pysty olemaan hyödyksi…
Onko kohtalontovereita? Miten selviätte? Vaivaako teitä tällainen arvottomuuden tunne, vai jaksatteko uskoa siihen, että olette kaikesta huolimatta arvokkaita omana itsenänne?
Moi!
Sinä olet vielä nuori ja maailma on avoin. Voit opiskella vaikka kuinka monta ammattia. Tällä hetkellä suurimmalla osalla aloista on vaikea työllistyä taloudellisen tilanteen takia, joten sinussa ei varmasti ole mitään vikaa. Kilpailu työpaikoista vaan on niin käsittämättömän kova. Eikä suhteiden käyttäminen työllistymiseen ole mikään häpeä! Niitä käyttävät muutkin ja jos sellainen mahdollisuus on olemassa, käytä niitä ihmeessä. Koita nyt rauhallisin mielin suorittaa koulusi loppuun ja rupea vasta sitten miettimään muita kuvioita. Itse en ole yliopistossa opiskellut, joten en tiedä onko teillä siellä lainkaan työharjoitteluja, mutta jos on, niin sitä kauttakin on mahdollista saada jalka oven väliin. Opintojen jälkeen myös esimerkiksi työmarkkinatuella on mahdollista päästä ihan konkreettisesti töihin ja sitä kautta sitten päästä ihan palkkatöihin. Jos sinulla ei ole enää mahdollista saada opintotukea korkeakouluopintoihin, yksi vaihtoehto on oppisopimuskoulutus, jos vain mielenkiintoinen ala löytyisi. En tiedä onko opintotuen ehdot kiristyneet, mutta minun aikanani oli mahdollista saada opintotukea toisen asteen opintoihin jos korkeakouluopintojen tukikuukaudet oli käytetty ja toisinpäin. Myös aikuiskoulutustuki on ainakin joissain tapauksissa mahdollista.
Itse olen myös tulevaisuuden murehtija, mutta siitäkin huolimatta sanon, että koita vaan rohkeasti elää hetkessä. Tiedän että se ei ole helppoa, mutta itse koitan uskoa, että asioilla on tapana järjestyä.
Kiitos Rockagal vastauksestasi. Kiva tietää, että ainakin osa ihmisistä suhtautuu tällaisiin "elämänhaahuilijoihin" vielä ymmärtäväisesti.
Ahdistukseni huipentui kai jokin aika sitten nimenomaan siihen, minkä aloitusviestissäni mainitsinkin, eli että luin joitain nettikeskusteluja, joissa mollattiin aika rajustikin minunkaltaisiani, jotka eivät ole onnistuneet saamaan oman alan töitä opiskeluaikana - puhumattakaan niistä, jotka eivät töitä ole löytäneet edes valmistumisen jälkeen. Tuntui tosi pahalta lukea, miten moni kirjoitti jotakin tyyliin "Joo, en tajua miten joku voi olla niin luuseri ettei vaan SAA töitä" tai "kyllä se kertoo jotain jo ihmisestä jos kukaan ei huoli töihin". Tuli yhtäaikaa hirveä häpeä ja itseinho ja samalla viha noita arvostelijoita kohtaan... vaikka he eivät kommentoineetkaan juuri minun tilannettani henkilökohtaisesti, niin he saivat noilla yleistyksillä minut uskomaan todella syvästi, että minussa on syntyjäni jotain pahasti vialla... ☹️
Olisi kiva, jos ihmiset eivät arvostelisi toisia noin rankasti. Kukaan ei voi tietää jostakusta ventovieraasta/puolitutusta, mitä hän on oikeasti kokenut ja mistä syistä johonkin tiettyyn tilanteeseen ajautunut - ei kysymys läheskään aina ole ihmisen laiskuudesta, tyhmyydestä tai välinpitämättömyydestä. Tietysti kaikkein pahinta arvostelua on se, jossa vihjataan, että jotkut nyt vain ovat huonoja ihmisinä... kelvottomia.
Ihmettelen noiden arvostelijoiden asennetta, koska itselleni ei ole tullut mieleenkään tehdä sellaisia yleistyksiä, että työttömät olisivat jotenkin tyhmiä tai laiskoja, tai haluavat vain elää makeasti valtion rahoilla. En usko, että kukaan todella HALUAA olla valtion elättämänä ja kokea olevansa riippuvainen taloudellisista tuista (tai ainakin tällaisia ihmisiä on varmasti todella harvassa). Eivätköhän useimmat kuitenkin oikeasti yritä saada töitä jostain, ja eivätköhän nuo ihmiset olisi myös ihan hyviä työntekijöitä. Monella elämä vain ei mene kovin suoraviivaisesti, tulee kaikenlaisia suunnanvaihdoksia ja vaikeuksia. Eikö sen pitäisi olla ihan hyväksyttävää, kun epätäydellisiä ihmisiä tässä kaikki ollaan? 😟