Edellisen kirjoittajan tavoin pohdin myös mm., että mikä on ns. "täydellinen työpanos".

Kun nimittäin itsekin olen siis päässyt vain pätkätöihin viime vuodet, niin näissä tilanteissa usein huomaa sen, miten vähällä jotkut vakinaiset, jotka tuntevat hyvin oikeutensa ja sen,ettei voida irtisanoa, eräissä tapauksissa ei käytännöllisesti katsoen mistään syystä, jos on riittävän kauan ollut "talossa". Silloin näköjään usein on käynyt niin, että vuosikymmeniä työssä olleet pyörittävät pomojakin ihan miten haluavat, ja tekevät töitä juuri sen verran, kuin itsestä hyvältä tuntuu. Kamalaa kiirettä vain kannattaa muistaa valitella - jos sitä ei ole, ollaan "italialaisessa lakossa", että työt varmasti ruuhkautuisivat, ja näyttäisi, että kyllä ne raukat tosiaan ovat uupumassa taakan alle... Sitten taas pätkätyöläinen, tietäen, että pätkä voi tosiaan loppua tai jatkua syystä, mitä itsekään ei ymmärrä, mutta vanhanaikaiset (?) arvot omaavana kuvittelee, että työt on tehtävä mahdollisimman hyvin, tunnollisesti ja nopeasti jo muutenkin, mutta tietysti myös siksi, että osoittaisi olevansa jatkon arvoinen työpaikassaan. Tässä kohtaa tajuaa, mitä tarkoitta ihan kirjaimellisesti "hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä".

Eli kun osaa pelin, keksii virheitä uudesta työntekijästä ja suoraan valehtelee selän takana esimiehille, uuden saa potkittua helposti pois. Ja tämä kaikki sen lisäksi, että mm. minulla todella ON myös fyysisiä ongelmia, jotka ilmenevät kipuina, joka aiheuttaa unettomuutta ja siihen sekä niihin kipuihin taas on syötävä vahvoja lääkkeitä, joista tosiaan sitten esim. juuri työpaikkalääkäri, joka ei tunne potilastaan pitemmältä ajalta, moralisoi, kun päin vastoin lääkkdein käytön ideana minullakin, kuten tietenkin siis vaikka kuinka monilla muillakin, on se, että edes VOISI käydä töissä!

Ja minä en edes ole, kuten varmaan moni muukaan, en ole uskaltanut olla poissa töistä kuin ehkä yhden päivän joskus harvoin, jos todella olen liian kipeä ja / tai väsynyt, vaikka olisi oikeus vaikka kolmeen sairaslomapäivään omalla ilmoituksella. Sitten taas toiset sairastavat vaikka mitä viikkokausia, koska irtisanomisuhkaa ei ole - ne pykälät on opeteltu tarkkaan, sen "korvaamattoman" ammattitaidon lisäksi.

Eli todellakin: koko ajan PUHUTAAN, siis poliitikot ainakin, vajaakuntoisten työllistämisen tukemisesta, mutta käytännössä on tarjolla jotain "työpajatoimintaa", joka sopisi ehkä aivan heikkolahjaisille, eikä siitäkään makseta kuin muutaman kympin nimellinen korvaus kuukaudessa, mutta tätä kutsutaan "aktivoinniksi". Aktivointiahan juuri tarvitseekin ihminen, joka päivät pitkät tekee hakemuksia ja juoksee haastatteluissa...

Sairaita ja puolikuntoisia, mutta täyspäisiä ihmisiä, joilla jopa on hyvä koulutus, nöyryytetään ja potkitaan päähän. Sitten, kun ongelmat lopulta ovat NIIN pahoja, että oikeasti ei pääse sängystä ylös tai jaksa hoitaa vähistä rahoistaan velvoitteitaan, rahaa yhtäkkiä riittääkin vaikka mihin laitoskuntoutukseen!! Siis se, jos mikä, on kallista. Tätä ei varmaan tavallinen työssäkäyvä veronmaksaja edes tiedä. Luulisin ainakin, että jos tietäisi,niin koko lystin maksajia, joita he siis lopulta ovat, myös kiinnostaisi tämäkin asia.

Tuntuu, että kotona oleva työtön on halveksituin olento - jos taas on syystä tai toisesta, joita tuossa edellä tulikin esiin, NIIN huonossa kunnossa, että on lopulta eläkkeellä, jolloin toimeentulo toki on silloinkin niukka, mutta kuitenkin ennakoitavissa ja elinikäinen, niin silloin ymmärrystä rittää ja oikein keksimällä keksitään, yhteiskunnan ja eräiden muidenkin tahojen voimin, miten he saisivat AIKANSA KULUMAAN, ja virkistyspäivää ja -toimintaa on joka lähtöön.

Yksinkertaistettuna: ihminen voi olla vain JOKO täysin TERVE tai niin SAIRAS, että on jo päässyt / joutunut eläkkeelle, tai sitten, diagnoosin mukaan, johonkin LAITOKSEEN, joita siis todellakin tavalliset työtätekevät rahoittavat.

Haluaisivatkohan ihmiset auttaa, jos saisivat valita, ihmistä tekemään kykyjensä mukaan työtä - parhaassa tapuksessa se johtaisi ehkä jopa lähes parantumiseen - vai rahoittaa ihmisten oloa eläkkeellä tai jossain täsysihoidossa laitoksessa???(Vankila, mielisairaala), tai "aktivointikursseja" järjestäviä yrityksiä? Niissäkin pyörii ISOT rahat.
Mikä ihmisten silmät avaisi? Jos inhimillisyys vajaakuntoisia kohtaan ole riittävä syy, luulisi ainakin rahan kieltä kaikkien ymmärtävän.😑❓🙄

Tänä aamuna heräsin viidenteen peräkkäiseen migreenipäivään. Ja mietin, että mitenhän olisin näinäkin päivinä jaksanut töissä käydä. Välillä särky on hellittänyt, jatkuakseen taas... Psykiatrin mielestä minun olisi hyvä käydä tössä. Joo, missä töissä? Siis oikeesti ahdistaa tämäkin. Ja sitten JOS saa töitä, niin sitten ahdistaa se, että miten säännöllisesti töissä pystyy käymään pään ja muiden särkyjen takia. Tunnen kyllä itseni niin toisarvoiseksi.

Olen yrittänyt saada apua kuntoutuksista. Kahteen olen päässyt. Molemmissa siellä koettiin ongelmaksi se, että kun päätäni särki niin usein, niin en pystynyt osalllistumaan joka päivä liikunnalliseen ohjelmaan. Siksihän minä siellä olin, että olisin saanut apua. Ekassa kuntoutuksessa minut oltiin jo laittamassa kotiin heti ensimmäisinä päivinä, kun olen niin särkyinen ihminen. En suostunut lähtemään mihinkään, sillä siellä sain sentään vertaistukea. Tosin olin sen porukan ns. särkyisin ihminen. Joten ei noista kuntoutuksista oikein jäänyt mitään konkreettista. Olisi pitänyt olla edes sen verran kunnossa, että olisi jaksanut yht äkkiä liikkua ja jumpata joka päivä. Mutta työkykyinenhän minä sentään olen, vaikka en kuntoutuskykyinen 😑❓.

Olen yrittänyt saada apua työvoimatoimistosta esim. ammatinvalinnanpsykologilta. Mitä pystyisin tekemään? Ei niin mitään apua. Minulta vain kysellään, mitä haluaisin tehdä. No, haluaisin vaikka mitä, mutta mitä pystyisin? On kamalaa huomata, kun on se työpaikan henkilö, johon ei luoteta poissaolojeni vuoksi. Totta kai toisaalta ymmärrän sen oikein hyvin. Jossain työyhteisössä voi puhua sairauksista ihan suoraan, toisissa ei kukaan halua edes kuulla mitään. Pahinta on, kun kohdellaan kuin olisin ihan huvikseni pois töistä. Vaikka tunnollisena ihmisenä se on minun viimeinen vaihtoehto. Mitä tuosta tunnollisuudesta sitten saan palkaksi? Ei mitään.

Tästä kaikesta on alkanut jonkinmoinen henkinen alamäkeni. No, onhan minulla uusiutunut keskivaikea masennus, josta nyt olen sitten kuulemma yhtäkkiä parantunut, vaikka en itse huomaa mitään eroa????? Että töihin vaan. Niin minne? Sanonko työhaastatteluissa (jos niihin asti pääsen edes) suoraan, mikä on terveydentilani vai esitänkö hyväkuntoista ja tehokasta ihmistä? Näin tein viimeisimpään työpaikkaan päästäkseni. Minulta kysyttiin ihan suoraan, että onko terveydentilani nyt parempi ja näin vakuuttelin (pakkohan se oli). Ja sitten kävi se mitä pelkäsin, että en pystynytkään hoitamaan hommaani.

Niin. Pitäisi olla ihan terve tai sitten tosi sairas. Mutta kun on tätä tämmöistä välimuotoa, että ei tarpeeksi sairas, mutta toisaalta ei tarpeeksi tervekään käydäkseen vakituiseen töissä. Kun ei tässä auta edes se osa-aikatyökään, koska en minä tiedä etukäteen päiviä ja kellonaikoja, milloin ei ole esim. särkykohtausta. 😯🗯️

Olin 5 viikkoa sairaslomalla masennuksen takia. Palasin töihin ja kamala ahdistus ja väsymys päällä koko ajan. Olen alkanut kyseenalaistaa omat taitoni ja pystyvyyteni työntekoon ja työelämään yleensäkin. En enää osaa nimetä, mitkä asiat työssäni minua ahdistavat. Lähiesimiehen mukaan minua ahdistaa kaikki. Hänen mukaansa pitää sietää epävarmuutta, koska tämähän on kuitenkin työelämää. On niin sekava olo, että en oikein enää tiedä mistään mitään. Ehkä päällepäin vaikutan työkykyiseltä, mutta sisällä velloo siihen malliin, että en sitä ole. Tuntuu, että koko identiteettini murenee. En enää tiedä mitä tai mikä olen, mihin pystyn. Tuntuu ontolta ja tyhjältä. 😭

Hei innerj🙂. Kovin on tuttua tuo sun teksti. Itsellä kanssa jatkuva väsymys
päällä. Samoin ahdistus aika usein seuralaisena. Olen myös alkanut
kyseenalaistaa omaa osaamistani. Mikä varmasti näkyy epävarmuutena.
Pelkään tehdä määrättyjä juttuja töissä. Epäonnistumisen pelko suuri.
Roheus hukassa yrittää. Mitä siitä vaikka mokaisikin. Sattuu niitä virheitä
ns. "täydellisillekin" työntekijöille. Olen yrittänyt skarpata itseäni välillä
tullut niitä mokia mutta myös onnistumisia.

Tsemppiä sinulle🙂👍

Tuttua on tuo ahdistus. Paitsi että nyt ei ole töitä ja sekin ahdistaa... Mutta muistan viime työsuhteessani sen kamalan ahdistuksen töissä. Olin väsynyt monesta syystä ja sitten alkoi tuntumaan, että mikään ei suju enkä osaa mitään. Tuli hyvin ulkopuolinen olo. Enkä voinut olostani siellä kenellekään puhua. Onko se vaan niin, että toiset on herkempiä kuin toiset. Minä ainakin reagoin kaikkeen negatiiviseen töissä niin vahvasti. Päälle päin olen varmaan ihan tyynen näköinen, mutta sisälläni velloo senkin edestä.
Toivottavasti saat apua. Jaksamista!

Olen miettinyt, onko "Minä vain" löytänyt töitä? Ihan turhalta touhulta tuntuu töiden haku. No, paikkojakaan ei ole alallani paljon ja mitä olen hakenut, niin enpä ole päässyt edes haastatteluihin. Niin repaleinen on viime vuosien työhistoriani. En yhtään ihmettele, että työnantajiakin arveluttaa. Mutta tämä kotona olokin. Aika yks totista. Toisaalta sekin mietityttää, että JOS töitä saisin, niin miten siellä jaksaisin. Sekin olisi kamala stressin paikka. Mutta stressaa tämä hyödyttömänä olokin. Niin, eikä se palkkakaan pahitteeksi olisi.