Minulla on auttanut uupumukseen ja masennukseen juuri lepo ja nukkuminen, toisin sanoen ajan kuluminen ja töistä irtautuminen. Ystävät ja perhe ovat myös auttaneet. Lisäksi lääkehoidosta on ollut apua jonkin verran, mutta enemmän psykoterapiasta. Itse olen hakeutumassa aivan toiselle alalle töihin jatkossa.

Elämän arvot järjestykseen. Mielummin olen vähän vähemmällä rahalla kuin tapan itseni työllä. Ja sitä perheen ja ystävien kanssa vietettyä aikaa ei voi mitata rahassa, se on aivan korvaamatonta. Elämässä on muutakin kuin työ, eikä se saa viedä kaikkia voimia, eikä aikaa. Pidän itsestäni parempaa huolta nykyään ja olen varovainen. Mielummin vähän vähemmän kuin liikaa. Silti olet yhtä arvokas ja hyvä ihminen!

Olen itse ajanut itseni piippuun kerran ja se oli kyllä sellainen opetus, että sen jälkeen on todella joutunut miettimään uusiksi omaa tapaansa tehdä työtä. Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta palatessani työhön sairaloman jälkeen, minun oli pitänyt sisäistää ajatus, että otan työn työnä. Se ei hyödytä ketään, vähiten itseäni, että uhraan kaiken aikani ja voimani työhön, joka on antoisaa ja haastavaa, mutta myöskin henkisesti kuluttavaa ja se vie kuin varkain suohon, josta ei enää helpolla pääsekään pois. Silmiini pisti virke;" halusin vaan, että asiat sujuisivat". En tiedä puhunko samasta asiasta, mutta itselläni alkoi uupumus tulla esiin niin, etten enää luottanut asioita toisten hoitoon, vaan kaikki piti tehdä itse. Kun eihän niitä kukaan muu kuitenkaan osaa hoitaa😐 Viimeistään tässä vaiheessa olisi pitänyt herätä, että kuules nyt sisar hento valkoinen, nyt ei kaikki ole niinku pitää. Jatkoin kuitenkin, kunnes voimat loppuivat eräänä kesäisenä päivänä. Olin tullut iltavuoroon töihin ja yhtäkkiä sisältä paisui voimakas ahdistus ja tunne että nyt on pakko päästä pois täältä. Soitin taksin ja vollotin koko taksimatkan lääkäriin sekä vastaanotolla. Olin aivan finaalissa. Toipuminen on vaatinut toisenlaisen asennoitumisen. Jos ei ole pakko, ei enää ylitöitä. Voit olla ihan yhtä hyvä hoitaja ja arvokas työssäsi vaikket uhraa itseäsi kokonaan sille alttarille. Omasta hyvinvoinnistasi huolehtiminen täytyy olla ensimmäisenä listassa kun asioita pannaan tärkeysjärjestykseen.

moi. mulla on samansuuntainen kokemus tältä vuodelta takana: tein vaativaa muutosjohtamisduunia kansainvälisessä firmassa viime vuoden, ja syksyllä kovan työpaineen keskellä äitini sairastui vakavasti. en huomannut, että tein liikaa duunia, ja kun pitkät työpäivät päättyivät, edessä oli toinen projekti -lähiomaisten hoitaminen. pidin pitkin loman syksyn jälkeen, ja kun tulin takaisin töihin, huomasin, että voin huonosti. ☹️ uupumus on salakavala juttu, en itse huomannut lainkaan, että tahti oli liian kova. siihen päälle perfektionistin työluonne ja voimakas huolehtimisvietti, ja soppa on valmis.

jäin reilun kuukauden sairaslomalle kuukausi pitkän loman jälkeen -diagnoosi: keskivaikea masennus. minulla on todettu myös sosiaalisten tilanteiden pelko vuosia sitten, minkä kanssa tulen kuitenkin toimeen. olen palannut takaisin töihin, meneillään on parin kuukauden sopeutumisjakso, ja työvastuuni -erityisesti johtamisvastuut- ovat olemattomat: yritän päästä tolpilleni. paluu on mennyt ihan hyvin, mutta melankolia ja ajoittaiset ahdistuksen tunteet ovat päivittäisiä. hirvittää jo ajatus mitä sopeutumisjakson jälkeen -samanlaiseen rumbaan kuin viime vuonna en aio palata.

onneksi perheen parissa on asiat paremmin: äitini voi paremmin ja siskokin sai työpaikan, ja kumppani on ymmärtäväinen 🙂 käyn viikottain terapiassa ja syön aurorixia sosiaalisten tilanteiden pelkoon. kyrsii tämä tilanne ja melankolia -haluaisin olla vaan ahkera ja tehdä koulutusta vastaavaa työtä, nauttia elämästä kuten ennenkin. tällä hetkellä sosiaalisten tilanteiden pelot ovat poikkeukselllisen hyvin hallinnassa, mutta toisaalta mieli on omituisen turta: en koe voimakkaita tunteita puoleen en toiseen.

noh, kesä tulee. olen töissä. käyn terapiassa, toistaiseksi firman kanssa asiaa on hoidettu erinomaisesti. pitää tsempata. tsemppiä kaikille. 🙂👍.

Ahmed kirjoitti 21.4.2012 10:37
-haluaisin olla vaan ahkera ja tehdä koulutusta vastaavaa työtä, nauttia elämästä kuten ennenkin.

Huomioni kiinnittyi tuohon kohtaan: onko siis työnantajasi pistänyt sinut töihin, joihin sinulla ei ole koulutusta? Itselleni kävi juuri niin ja lopputulos oli sama keskivaikea masennus. Itselläni toipumiseen meni 3 kk, enkä olisi toipunut, ellen olisi irtisanonut itseäni. Onneksi töiden teettäminen ilman koulutusta on Suomessa työsuojelurike ja tällaiseen kohteluun joutunut saa irtisanoutua ilman karenssia. Jouduin taistelemaan tästä oikeudesta yhden valituskierroksen, mutta nyt se on virallista.

Muutosjohtaminen on erittäin kiittämätön työ. Mitä paremmin teet oman työsi, sitä vähemmän kukaan huomaa sitä ja kiitosta ei tule mistään. Huutoa tulee kyllä, jos satut jossain epäonnistumaan. Onneksi minulla on sentään kunnon koulutus asiaan. En voisi kuvitellakaan, että kukaan pystyisi siihen ilman korkeakoulun tuomaa varmuutta.

Masentaa ihan hirveesti ja tähän on syynä vaativa työni, joka vie kaiken ajan. Työ on vienyt kaikki voimani ja aikana. Hienosti olen työssäni pärjännyt ja kiitosta pomoltani saanut, mut tosiaankin oman terveyden kustannuksella. Tiedän, että tämä ei ole sen arvoista että kannattaa oma terveys uhrata työn takia! Ja nyt on tosiaankin tullut vastaan totaalinen uupuminen, mut silti vaan yritän viimeisillä voimillanikin jaksaa töissä ja ylläpitää tätä täydellistä jaksamisen kulissiani. Oma esimieheni on jatkuvasti niskassa lisäämässä entisestään töitäni, vaikka nykyisistäkään ei suoriudu kuin ylitöitä tekemällä ja kilttinä ihmisenä en uskalla sanoa EI. Työterveyshuollon psykologillakin käyminen on alkanut tuntua vastenmieliseltä, kun nyt on alettu etsiä syitä minusta itsestäni, miten voisin työtäni paremmin hoitaa ilman et kuormitun siitä tällä tavoin. Niin, vikahan on varmaan minussa, ei saatananmoisessa työmäärässäni. Viha työtäni kohtaan kasvaa päivä päivältä. Oma perfektionismini ei anna myöden myöntää pomolleni et mun raja on tullut nyt vastaan varsinkin kun tiedostan sen, että pomoni nimenomaan vihaa "heikkoja ihmisiä", jotka sortuvat paineiden alla. Omalle kollegalleni kävi näin - työmasennus ja pomon suunnaton halveksunta asiaa kohtaan. Olen itse ollut paikalla, kun pomoni on haukkunut todella ala-arvoisesti ja paheksunut kollegani työuupumuksen takia sairaslomalle jääntiä. Se pisti miettimään, et pakko kait jaksaa, ettei oman selän takana minua näin arvosteltaisi. Kotona olen kyyninen ihminen perheelleni tai sitten heikon hetken tullen itken tuntikaupalla ja murehdin, kun kukaan ei ymmärrä minua. Mistään en saa tukea ahdistavalle ololleni. Vielä kun itsekin toimii esimiehenä, niin oman uupumisen myöntäminen ja esiintuominen on itselle aika vaikea juttu. Tiedän, et jos en itse tajua tilannettani ja siihen puutu niin ei minua ketään muukaan auta. Psykologilta sain ensin mielestäni tukea, mut nyt on lähinnä tunne et nekin käynnit on kääntyneet mua vastaan...

Anteeksi Harryet, mutta mielestäni lähestymistapasi tähän asiaan on jotenkin vinksallaan. Kirjoitat vihaavasi työtäsi, esimiehen käytös on vähintäänkin epäammatillista sekä asenne alaisia kohtaan hanurista. Kollegasi oli uupunut työmäärään eikä esimiehen suhtautuminen todellakaan ollut kovin kypsää. Silti mietit, että sinun täytyy jaksaa ja ottaa vastaan lisääntyvä työmäärä mukisematta. Mietipä, kuinka pitkälle olet asiat valmis päästämään, ennenkuin sanot "Nyt Riittää". Sanoit viestissäsi jo tärkeimmän asian, että jos et itse tee asialle mitään, ei mikään myöskään muutu. Totuus on, että jos itse ei nouse puolustamaan itseään ja pidä oikeuksistaan huolta, kukaan ei tee sitä puolestasi. Olen itse hyvinkin riippuvainen säännöllisestä tilipussistani, mutta kun konfliktitilanteita työpaikalla on johtoportaan taholta tullut vastaan, jossa yritetään polkea työntekijän oikeudet maan rakoon, olen viitannut kintaalla pelolle, että jos aukaisen kitani, menetän pian työpaikkani. Kenenkään ei pitäisi joutua sietämään jonkun diktaattorin pullistelua työpaikalla. Ei myöskään sinun.. Toivon, että löydät itsestäsi voimaa tarttua asiaan ja kertoa esimiehellesi, että työmäärä on ylittänyt voimavarasi ja että toivoisit jonkinlaista muutosta asiaan. Tuossa prässissä, jossa olet tällä hetkellä, on hyvin lyhyt tie totaaliseen uupumiseen ja kun otat tuntumaa pohjaan, sieltä ei paluu enää olekaan niin helppoa. En tiedä onko sinulla painetta muulta suunnalta, mutta loppupeleissä tiedät itse milloin sietokyky alkaa olemaan hälyttävästi punaisen puolella. Kannattaa painaa jarrua, ennenkuin rysähtää.

Olen ehdottoman samaa mieltä troubles:n kanssa: harryet:n lähestymiskulma on hiukan virheellinen.

Ensimmäisenä mainitsen, että kenenkään ei tarvitse yksin ja itse mennä sanomaan esimiehelleen väärästä kohtelusta. Sitä pelkoa ei kannata kantaa omilla harteillaan, koska se kuuluu työterveyden sairaanhoitajille ja lääkäreille. HE puhuvat esimiehelle, jos vaan pyydät ja HE sitouttavat esimiehesi sopeuttamaan työmääräsi terveelliselle tasolle. Esimiehelläsi ei ole asiassa mitään sananvaltaa ja mikäli hän toimii tämän jälkeen sovittuja sääntöjä vastaan, hän syyllistyy rikokseen. Tästä onkin sitten ihan omat seurauksensa. Kaikki säännökset ja oikeudet ovat työkuorman alle uupuneen työntekijän puolella, mikäli vain jaksaa toimia asiassa oikein.

Toisekseen psykologisi on kyllä aivan oikeassa. Jos kaiken tuen, ohjeiden ja avunannon jälkeen päätät itse jäädä työhösi ja olla tekemättä asialle mitään, tilanteen jatkuminen on oma vikasi. Sinulle on annettu apua, perheesi on kestänyt huonoa käytöstäsi kotona, olet hakenut apua täältä ja olemme sinua auttaneet, mutta emme voi muuttua esimieheksesi ja muuttaa tilannettasi. Vain sinä voit tehdä sen. Tilanteen muuttaminen on sinun päätöksesi.

Elät elämääsi ensisijaisesti itsellesi, joten miksi kohtelet itseäsi huonosti? Miksi esimiehesi elämä ja työsi ovat sinulle itseäsi ja perhettäsi tärkeämpiä? Olet jopa valmis kääntymään psykologiasi vastaan vain koska hän ei enää mahdollista pahaa oloasi vaan sanoo, että olet itse ongelmassa osallisena. Saat vihata minuakin tämän sanomisesta. Voin puhua noin suoraan, koska kävin itse tuon saman läpi. Heräsin.

Uskoisin, että olet koukussa onnistumisen ja työstä selviytymisen tuottamaan endorfiiniin. Kiperästä tilanteesta selviäminen vapauttaa kehoomme hormooneja, joihin addiktoidumme. Joillekin extreme-urheilu on benjihyppely, sinulle se on työhelvetistä selviäminen. Et selviä addiktiosta ilman korvaavaa huumetta ja sitä et löydä, niin kauan kun annat kehollesi tuota vanhaa huumetta. Askeleet selviytymiseen ovat aivan samat kuin muissakin päihteissä: tunnusta itsellesi ongelmasi, hanki apua, anna itsellesi anteeksi, omaksu jotain uutta vanhan tilalle ja lopulta pyydä nöyrästi anteeksi.

Ihan ekana siis esimiehen pää vadille asiasta vastaavien (työterveys / työsuojelu) kanssa ja sen jälkeen alat rakastaa itseäsi. Nyt sinua hyväksikäyttää esimiehesi lisäksi myös sinä itse. Olemme täällä varmasti tukena jokaisen askeleen kanssa, mutta emme voi ottaa niitä sinun puolestasi.

Toivon, että ymmärrät, että tarkoitan vain hyvää joka sanalla. Muistan itse kuinka syvällä olin vielä vuosi sitten. Heräsin vasta siinä vaiheessa, kun häpesin itseäni niin paljon, etten halunnut nähdä enää ketään. Herää sinä vähän aikaisemmin, jooko?

Minä olen vasta jäänyt sairaslomalle. Sain pakotettua itseni työterveyshuoltoon enkä sitten siellä muuta tehnytkään kuin itkenyt. Työpaikkani on ns. organisatio, joka on vastikään synnytetty liikelaitostamalla sinne entisiä julkisia terveydenhuollon palveluja.

Perusongelmana minullakin on varmaan se, että en kestä epäselvää työnkuvaa, alati vaihtuvia visioita ja projekteja. Meillä on myös ihan hillitöntä kilpailu toisten työntekijöiden kesken, joten ei voi ajatellakaan kenellekään puhua siitä, mitä itse kokee. Esimiehet ovat toisella paikkakunnalla, eivätkä oikeastaan tiedä mitään arkipäivän työnteostamme ja kaikki pienetkin muutokset ( työntekijän kannalta tarpeelliset ) käyvät hillittömän johtoryhmä kierroksen ennen kuin niitä voidaan tehdä. Toisaalta taas yhtäkkiä voi kaikki muuttua ja siitä vaan ilmoitetaan sähköpostilla.

Olen 20-vuotta ollut mukana työelämässä mutta vasta nyt iski totaalinen väsymys. Se on tehnyt jo kauan tuloaan ja luulinkin, että kyllä minä kestän. Tein aina itselleni syklejä, että vielä tämä projekti loppuun, vielä kesälomaan kestän, vielä ja vielä. Sitten tuli se päivä, että en enää jaksanutkaan.....😭

Nyt olen sitten sairaslomalla ja sain myös lääkityksen. Toivon, että toivun, mutta sen tiedän, etten enää voi moiseen oravanpyörään mennä. Jotakin muuta on oltava edessä tai kaikki alkaa alusta. On totisen hankalaa sallia itselleen tämä uupumus. Minä ainakin kovin helposti ajattelen, että kyllähän kuuluu kestää, sekin ja sekin kestää, niin minunkin täytyisi. Kenellekään paitsi esimiehelle, jolle on pakko, en ole kertonut miksi olen sairaslomalla, eikä ne sitä varmaan uskoisikaan. Niin hyvin olen osannut näytellä pärjäävää voimanaista, jollainen en todelakaan ole.

Toivon vain voimia meille kaikille työuupuneille päästä täältä suosta ylös vajoamatta sinne uudelleen☺️❤️

Littledog:

Kun luin sinun "tarinaasi", niin samaistuin siihen täysin. Tuli tunne, et miltei jokainen sana mitä kirjoitat on kuin omasta elämästäni. Itse olen todella työuupunut, mut toistaiseksi töissä olen ollut. Joka päivä ajattelen et nyt saa riittää, mut sitten vaan asetan itelle niitä tavoitteita et vielä nämä tehtävät hoidan, tämän päivän jaksan, ehkä ensi viikolla, ehkä loman jälkeen, ehkä sitä sun tätä. Lääkäri todennut keskivaikean masenuksen, mut en tiedä miks vaan tuntuu niin nololta, kun pitäis hakee sairaslomaa. Ja se sairasloma ei ole mulle mikään ratkaisu, kun kerta sellaista päivää tuskin tulee et nämä mun nykytyötehtävät tuntuis koskaan paremmilta. Tarttis päästä muualle töihin.