Työ

Työ

Käyttäjä Annabell aloittanut aikaan 06.10.2020 klo 11:01 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Annabell kirjoittanut 06.10.2020 klo 11:01

Pelottava aihe, nimittäin työ. Miten miettiä työtä. Se saa narun kiristymään kaulan ympärillä. Minun on pakko keksiä joku ratkaisu tähän. Mikään työpaikka ei tunnu hyvältä ratkaisulta. En keksi alaa mihin vaihtaisin. Ja opiskelisin uudelleen. Mikään ratkaisu ei tunnu oikealta. Tuntuu kurjalta pakottaa itseni töihin jonnekin, kun tiedän etten pysy siellä työpaikalla, jos se on huono työpaikka. Paloin loppuun edellisessä ammatissani joten siihen liittyy vain huonoa tunnetta. Vieläkin väsyttää ja ahdistus vetää kalpeaksi kun ajattelen että pitäisi mennä oman alan töihin. Olen entinen suorittaja ja kaikki oli suhteellisen selvää ennen. Mutta mitä muuta voisin tehdä? Olen miettinyt ja ollut miettimättä tätä jo useamman vuoden. En pääse eteen enkä taakse tässä ongelmassa. Elämäni on muuten oikein hyvää tällä hetkellä, mutta tämä on iso ongelma johon olisi löydettävä ratkaisu. Tulen toimeen pienillä tuloilla.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 06.10.2020 klo 18:11

Työ on vaikea kysymys minustakin. Minustakin tuntuu kurjalta pakottaa itseni tekemään työtä, joka on huonoa ja merkityksetöntä. Kuitenkin pysyn siinä työpaikassa, ja olen pysynyt jo pitkään. Olen ajatellut niin, että on parempi saada vähän palkkaa vaikka turhanpäiväiseltä tuntuvasta työstä kuin olla saamatta ollenkaan. En tiedä, mistä olisin kiinnostunut vai olenko mistään tällä hetkellä, siis työn suhteen.

Aina kun on työpäivä, yritän ajatella niin, että teen niitä asioita, mitä sattuu tänään tulemaan eteen, mutta yritän olla ottamatta niistä vastuuta. En oikein osaa selittää, mitä tarkoitan. Yritän olla tekemättä siitä työstä tai jostain työtehtävästä ikään kuin sellaista asiaa, jonka otan hoitaakseni. Olen opetellut ajattelemaan niin, että teen näitä tehtäviä tästä vaan yksi kerrallaan sen verran kuin ehdin. Sitten tulee joskus seuraava työpäivä ja taas teen jotain.

En tykkää työskennellä tällä tavalla. Olen tottunut ottamaan vastuuta ja tekemään työt hyvin. Nyt se ei kuitenkaan ole mahdollista. Muut sotkevat työtäni koko ajan, eikä ole selviä työtehtäviä. Ajattelen niin, että tämä on tällainen elämänvaihe ja yritän olla tyytyväinen siihen, että on työpaikka ja jaksan ihan vähän tehdä jotakin töitä ja saan sillä tavalla kerättyä vähän palkkaa. Se on hyvä lisä elämiseen. Jää säästöönkin.

Toivon kyllä mielekkäämpää työtä, sellaista, josta voisin motivoitua. Toisinaan en millään jaksaisi tällaista enää. Sitten taas yritän hakea sen asenteen, etten sitoudu mielessäni liikaa työtehtäviin, vaan teen niitä yksi kerrallaan sen verran kuin saan tehtyä.

Kun työpaikalla sattuu jotain kurjaa, esimerkiksi joku mitätöi täysin kaiken, mitä olen tehnyt, tai ryhtyy mikromanageroimaan tehtäviäni tai muuten tuntuu kiusaavan, siitä tulee huono olo. Kun se menee ohi, ajattelen, että menen taas vaan sinne työpaikalle ja teen jotain työtehtäviä, mitä sattuu olemaan. Tai teen etänä. Yksi kerrallaan tästä teen. Mitä väliä sillä on, että muut toimivat noin. Se on heidän ongelmansa. Olisihan se tietysti kivempaa, että olisi kiva työyhteisö, mutta aina ei voi olla. Saan tästä kuitenkin palkkaa, eikä kukaan hyökkää fyysisesti kimppuuni. Eikä siten mitään todellista vaaraa ole. Yritän vaan tehdä jotain töitä, ottamatta niistä sen enempää vastuuta.

Olen ehkä asenteeltani luuseri jonkun mielestä, mutta en ole keksinyt muutakaan ratkaisua tilanteeseen. Työpaikan vaihtaminen ei ole onnistunut, koska uutta ei löytynyt enkä enää jaksa etsiä. Tosin en tiedä, mitä oikeasti haluaisinkaan. Eikä työkykyäkään ole kuin ihan vähän. Sekin hankaloittaa etsimistä.

Käyttäjä Annabell kirjoittanut 07.10.2020 klo 11:32

Kiitos Purjevene vastauksesta,

Mielestäni tuo on järkevä suhtautuminen tilanteeseen. Että pysyy työpaikassa ja ottaa hetken kerrallaan. Ja koittaa olla ammatillinen vaikka tulisi outoja tilanteita vastaan ja outoja reaktioita.

Kai työelämä on aina jonkunlainen kompromissi. Siitä saa palkkaa (toivottavasti), ja se ei ole kivaa, se on työtä, välillä voi olla ihan kivaakin. Itse olen aina nauttinut työstäni, ja se on ollut mielestäni oikein mielenkiintoista. Minulla on ollut runsaasti haasteita ja olen saanut tehdä sellaisia asioita joita pidin todella mielenkiintoisina. Toisaalta vastapainona, ajoittain hyvin vaativaa ja stressaavaa. Annoin työlle aina kaikkeni, niin ainakin koen.

Kun asiat alkoivat mennä huonosti, johtui se siitä että olin yrittänyt liikaakin. Olin aloittamassa unelmieni projektia, väikkäriä ulkomailla ihanassa kaupungissa, ohjaajanani professori jota todella ihailen. Koin todella paljon stressiä siitä, etten osaa kirjoittaa. Minulla ei ole kokemusta kirjoittamisesta juurikaan. Mukana tuli muuta painetta ja huolta muutosta ja taloudesta ja kannoin mukanani vanhaa uupumusta edellisestä työpaikastani jossa ilmapiiri toisaalta ihana, toisaalta täysin toksinen. Lopulta nämä paineet vain musersivat minut täyteen paniikkiin ja kieltäydyin koko työpaikasta. Olin jo irtisanonut edellisen työpaikkani, enkä olisi sinne halunnut takaisinkaan.

Kuukausia meni vain niin etten pässyt sängystä ylös. En uskaltanut mennä ulos. Elin edelleen ulkomailla, mutta toisessa maassa.

En oikeastaan tiedä miksi kannan tätä kokemusta niin voimakkaana sisälläni, vaikka siitä on jo muutama vuosi.

Hain työkkäriä ulkomailla, mutten saanut sitä. Pikkuhiljaa, kaikki vanha jotenkin mureni, koitin etsiä jotain uutta aivan toisenlaista, esim minua alkoi kiinnostaa minitalot ja vihannesten viljely. Omavaraisuus.

Sitten saimme toimeksiannon erään kilpailuvoiton myötä. Pääsin tähän tiimiin kuin takaportin kautta. Minua ei täysin hyväksytty siihen ryhmään. Kuitenkin tämä oli omalla alallani unelmahomma ja iso juttu. Se oli kuin satua. Kuitenkin itse tiimityö oli välillä jäätävää ja ulkopuolisten reaktiot hämmentävää. Meille ei lopulta maksettu vuodesta kuin marginaalinen palkka. Kuitenkin voitimme lopulta satumaisesti ison kilpailun tällä työllä. Oloni oli lopulta kuitenkin jostain syystä hyväksikäytetty.

Sen jälkeen en edelleenkään ole halunnut tai voinut mennä töihin. Hain muutamaa työpaikkaa ja olin jopa työhaastattelussa, mutten tullut valituksi.

En tiedä miksi on niin vaikeata ajatella työtä, mutta minulle tulee paniikkiolo kun ajattelen että olisin oman alani työssä.

Luulen että tuollainen pieniin osiin pilkkominen voisi auttaa. Laitan tietokoneen virran päälle, avaan ohjelman, avaan tiedoston... kaikki tuntuu niin monimutkaiselta siitä eteenpäin. Pelkään että menen paniikkiin ja en hallitse tunteitani ja ahdistustani. Pelkään että joudun tappeluun työkavereiden kanssa. Pelkään että pakotetaan ylitöihin.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 09.10.2020 klo 09:37

Työnhaku on ihan kamalaa, varsinkin jos ei ole ihan kunnossa. Se on vaikeaa normaalissakin jaksamisen tilassa, mutta itsekin olen joutunut hakemaan työpaikkaa tilanteessa, jossa voin huonosti enkä tiennyt miten selviän.

Jokainen työhaastattelu on tosi raskas ja vaatii valmistautumista. Sinäkin olet onnistunut pääsemään haastatteluihin. Arvaukseni on, että todennäköisesti löydät vähintään kohtuullisen työpaikan, jos jaksat sitä kamalaa haastattelujen ja kieltävien vastausten putkea tarpeeksi pitkään. Se on ihan kauheaa. Tuntuu, ettei kelpaa mihinkään ja jonkinlainen paniikki kasvaa. Se tunne tulee ainakin minulle tosi voimakkaasti, vaikka olen päässyt myöskin useisiin haastatteluihin. Niihin pääseminen ei ollut ongelma, jos jaksoi tehdä tosi paljon töitä ja löysi keinoja. Oli kuitenkin kamalaa, kun ei tullut valituksi ja piti aloittaa kaikki alusta. Yhteenkin tuollaiseen valmistautumiseen ja haastatteluun menee paljon aikaa ja voimia.

En tiedä, mitä sellaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, vaikka olen itse ollut jo kahteen kertaan vastaavassa tilanteessa ja molemmat kerrat kestivät ajallisesti pitkään ja tuli hylkääviä vastauksia. Jaksaminen oli tosi vaikeaa, ja minullakin on tuo tilanne, etten tiedä, mitä oikein haluaisin. Työhaastattelussa pitää kuitenkin olla kiinnostunut aina juuri siitä työpaikasta, olipa olo miten huono tahansa ennen haastattelua. Jotenkin aina tsemppasin ja vaikutin luultavasti kiinnostuneelta ja olin valmistautunut aika hyvin, koska olin niin paniikissa.

Minulle kävi niin, että aloitin töissä, mutten selvinnytkään ja putosin sairauslomalle aika äkkiä. Siitäkin voi selvitä. En tiedä, mikä sinulle on hyvä ratkaisu, mutta jos on voimia kokeilla uutta työpaikkaa, niin oman kokemukseni pohjalta yrittäisin hakea ja menisin, jos sattuisin saamaan, ja kokeilisin, mitä alkaa tapahtua. Minulle tuli vaikeuksia työssä. Menin lääkäriin ja työpsykologinkin luona kävin. Asiat alkavat sitten jonnekin suuntaan purkautua ja selvitä. Voi olla, että se työpaikka ei ole sopiva, tai voi olla, ettei oma vointi ole riittävän hyvä työstä selviytymiseen, ainakaan täysipäiväisestä.

Ylitöihin kai ei voi ketään pakottaa. Isommissa yrityksissä on oltava työsuojeluvaltuutettu tai joku vastaava, jolle voi luottamuksellisesti kertoa, jos tällaista tapahtuu. Myös muualta, kuten omasta ammattiliitosta voi hakea apua. Olen saanut neuvoja myös liitosta vaikeisiin tilanteisiin. Kannattaa liittyä johonkin oman alan liittoon, josta saa myös lakiapua tarvittaessa maksutta. Itselleni se on tuonut myös turvallisuudentunnetta, vaikken ole tarvinnut kuin pari kertaa. Ja nämä asiat ratkesivat heti työpaikalla, kun toin keskusteluun oikeaa tietoa.

Työpaikasta voi myös irtisanoutua, jos se osoittautuu ihan kamalaksi.

Käyttäjä Annabell kirjoittanut 14.10.2020 klo 21:22

Hei,

Kiitos käytännöllisistä neuvoistasi ja myös ideoista työnhaussa.

Mitä sinulle kävi töissä, kun jouduit sairaslomalle yms.? Tai siis miten päädyit siihen tilanteeseen? Tuo on juuri yksi suurimmista peloistani liittyen töihinmenoon, että joutuisi samantien takaisin työkyvyttömäksi, tai eroamaan uudesta työpaikasta. Erottuaanhan ei saa työttömyystukea, onkos se karenssi 3 kk vai kuinka pitkä? Pelkään etenkin uusiutuvaa työuupumusta, siitä toipuminen kun voi kestää vuosia tai ainakin kuukausia. Minä en saanut näihin ongelmiini mitään apua, koska olin töissä ulkomailla. En silloin myöskään voinut liittyä liittoon tai saada sieltä apua. Nyt tietysti voisi jo. Sen takia näitä pelkään kun ylisuuret vaatimukset ja esim ylityöt päivittäin ovat alallani enemmän sääntö kuin poikkeus. Viimeksi työhaastattelussa heti yrityksen pomo kyseli että suostunko tekemään ylitöitä ja työajanylittävää reissaamista ja voinko ottaa ylityön palkkana mieluummin kuin vapaana, niin kuin useimmat heillä tekevät... Oma alani on kilpailtu hikari ala... On myös psyykkisesti raskas tie pienessä työpaikassa lähteä pomon kanssa tappeleen ammattiliiton kautta, näin ainakin kuvittelen. Mutta ehkä se olisi hyvä kokemus oppia.

Olen ajatellut, että aika parantaa haavat, ja jossain vaiheessa tulee halu päästä töihin. Kun lääkärin kanssa terveyskeskuksessa im-ajatusten takia tästä puhuin noin vuosi sitten, hän suositteli lepoa ja taukoa, että koittaisin ajatella jotain muuta välillä. Olen levännyt ja tehnyt paljon kaikkea muuta, kuten kasvattanut valtavan määrän vihanneksia ja opetellut elämään hyvin  vähällä rahalla. Mutta se ei edelleenkään ole lisännyt haluani mennä töihin. Tai vähentänyt sitä kauhua, mitä yhdistän töihin. Elämäni on ollut niin paljon parempaa kuin ikinä töissä ollessani. Se on sellainen asia mitä ei saisi sanoa ääneen. Ainoa ongelma on että tarvitsen muutaman satasen rahaa kuussa. Voisin vaikka alkaa yrittäjäksi paljon mieluummin kuin mennä töihin jollekin pomolle. Mutta yrittäminen on iso riski, mm koska yrittäjä ei kuulu työttömyysturvan piiriin.

Yritän olla ajattelematta asiaa, mutta jossain vaiheessa vaan tulee vastaan, että joku ratkaisu on tehtävä. Tietysti jos tekisi nopeammin jonkun ratkaisun voisi ehkä itse vaikuttaa päätöksen sisältöön enemmän.

Hmm, tämä on tälläinen aihe, että eihän tästä oikein kehtaa puhua kenellekään. Te-toimiston ammatinvalintapsykologi ehdottii uuteen ammattiin kouluttautumista, mutta se mietityttää... luultavasti joutuisin ensin opintolainaloukkuun ja sitten matalapalkkatyöhön. En ole osannut päättää mille alalle vielä.

 

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 16.10.2020 klo 16:08

Minulle kävi sillä tavalla, että olin tosi helpottunut ja iloinen, kun aloitin uudessa työssä. Olin innoissani uudesta, vaikka olikin ollut vaikea tilanne ja työttömyyden uhka juuri päällä.

Kuitenkin työ osoittautui tosi sekavaksi ja ihan mahdottomaksi. En pystynyt tekemään osaamisellani oikein mitään, vaan kaikki päivät olivat ihan sekavia. Minua pyydettiin työtehtäviin sinne ja tänne, ja tehtävät olivat epämääräisiä ja irrallisia ja kummallisia, ei kuitenkaan mitään epäeettistä. Ihan tavallisia tehtäviä, mutta niitä tehtiin miten sattuu ja kaikki muuttui sattumanvaraisesti koko ajan. Yritin ehdottaa parhaani mukaan hyviä käytäntöjä omaan työhöni ja tehdä parhaani, mutta vaikeaa oli. Työterveyden hoitajan vastaanotto oli siinä alkuaikoina, kuului kaikille uusille työntekijöille. Siellä tehtiin jonkinlainen perusterveystarkastus. Siellä omaksikin yllätyksekseni romahdin täysin ja aloin itkeä. Siitä lähti käyntiin ketju, jossa lääkäri määräsi ensiksi sairauslomaa ja psykologin tapaamisia ym. Olin aivan epätoivoinen enkä uskonut itseeni enkä osaamiseeni enkä mihinkään enää. Tuntui vain, etten voi selvitä tästä työstä ja pitää irtisanoutua.

Lääkäri sanoi heti ohjeeksi, että älä missään tapauksessa nyt irtisanoudu. Saat sairauslomaa ja hoidetaan sinut kuntoon. Nyt ei ole oikea aika irtisanoutua. Myöhemmin voit miettiä sitä, jos haluat.

Itse en ikinä olisi nähnyt tuollaista vaihtoehtoa. Tuntui vain, että on pakko päästä pois työstä, koska en selviä mitenkään. Enkä voinut uskoa, että koskaan enää selviäisin. Olen huono ja toivoton eikä tilanne muuksi muutu. Tein kuitenkin niin kuin lääkäri käski. En irtisanoutunut vaan noudatin työterveyslääkärin ja muiden hoitohenkilöiden ohjeita. Opin, ettei koeajan jälkeen kannata irtisanoutua, vaan työterveyshuolto yrittää hoitaa työntekijän kuntoon kaikin keinoin.

Olin sairauslomalla pari kuukautta, minkä jälkeen palasin puolipäiväisesti työhön. Pärjäsin pitkän aikaa puolipäiväisesti. Sitten alkoi jotkut asiat mennä huonommiksi enkä enää selvinnyt. Myös muussa elämässä tuli lisää vastoinkäymisiä. Jouduin uudelleen vielä pari kertaa sairauslomalle.

Kuitenkin edelleen pystyn tekemään työtä jonkin verran. Olen kiitollinen lääkärille, joka kriittisellä hetkellä sanoi, ettei pidä irtisanoutua. Näin jälkeenpäin tajuan, että voin irtisanoutua myöhemminkin koska tahansa. Siinä tilanteessa ei tosiaan ensimmäinen asia olisi ollut irtisanoutua, vaan ensiksi oli parempi antaa työterveyshuollon hoitaa takaisin työkykyiseksi.

Minäkin olen miettinyt kouluttautumista uudelleen uudelle alalle. Ja mietin juuri samoin, että ensiksi pitäisi maksaa opiskelusta ja sitten joutuisin matalapalkkatyöhön, josta en välttämättä pitäisi yhtään enempää kuin oman alankaan työstä. En voi tietää. Minulla ei ole mitään sellaista suurta kiinnostuksen kohdetta, joka vain olisi jäänyt opiskelematta. Sellaista ei ole matalapalkkaisissa eikä korkeapalkkaisissa töissä. En tiedä, mistä olisin kiinnostunut. Tämä on myös yksi masennusoire. Ei oikein mikään kiinnosta. En ole kuitenkaan aivan täysin masentunut vaan pystyn jotain tekemään ainakin välillä.

Työhaastattelussa voi myös sanoa, että ei ole valmis tekemään ylitöitä. Sitten voi katsoa, miten käy ja että jättävätkö he valitsematta tuon takia. Itse olen sanonut esimerkiksi, että en ole valmis tekemään työmatkoja toistaiseksi. Minulla oli silloin pieni lapsi. Sanoin ihan suoraan syyksi, että lapsen takia haluan olla iltaisin kotona niin kauan kun hän on pieni. Ehkä kaikki työt eivät sitten sopineet minulle. Opin, että pitää itse miettiä, mikä on itselle tärkeää ja mistä pitää kiinni. Silti on ollut vaikeaa ilmaista työhaastattelussa näitä asioita.

Minullekin elämä olisi parempaa ilman oman alan töitä nyt. En ole keksinyt mitään muuta tapaa kuin yrittää tehdä hiukan töitä, jotta saan rahaa elämiseen. Se tuntuu usein raskaalta, mutta se on tavallaan kompromissi toimeentulon suhteen. Kykenen tekemään vähän töitä romahtamatta masennukseen. En tiedä, onko tämä itsellenikään hyvä ratkaisu, mutta juuri nyt en ole keksinyt muutakaan.

Olen myöskin oppinut tulemaan toimeen hyvin vähällä rahalla. Sairauspäiväraha on pieni. Silti en sairauslomallakaan pystynyt täysin rentoutumaan, vaan olin koko ajan tavattoman ahdistunut toimeentulosta ja siitä, mitä tapahtuu, kun tämä loppuu. Mietin että sairausloma ei voi kestää ikuisesti. En kyennyt kunnolla päästämään irti ja lepäämään täysin vaikka olisi ollut parempi tehdä niin. Juuri nyt taloudellinen huoli on vähäisempi, koska pystyn kuitenkin ansaitsemaan vähän palkkaakin.