Hei.
Ensimmäistä kertaa täällä.
Pitkä juttu hyvin lyhyesti kun en pitkää viestiseinää jaksa ryhtyä kirjoittamaan.
Yritin itsemurhaa maanantaina ja päädyin sen johdosta ensiapuun. Pääsin pois sieltä sillä ehdolla etten mene kotiin ( koska asun yksin ) vaan että menen suoraan vanhempieni luokse, tai jonkun joka voisi minut majoittaa edes yhdeksi yöksi. Joten menin vanhempieni luokse jossa edelleen olen.
En saanut mitään varsinaista apua koska en ollut psykoottinen.
Olen 16 vuotiaasta lähtien ollut viiltäjä ( olen siis nykyään aikuinen. Eli yli 21v ) mutta maantaina halusin että kaikki vaan loppuu.
Mutta kun ei loppunut niin nyt olen vieläkin tyhjempi kun sitä ennen. Haluan jatkaa siitä mihin jäin.
Tämä ei ikinä lopu -ei ennenkun saan itseni hengiltä. Lääkärit tietävät tämän. Paljastin heille sen verran kun juttelimme.
En ole puhunut tästä kotona mitään koska kun 16v joudun ensiapuun, sain hirveät syyttelyt niskaani. En kaipaa sitä draamaa enää. Minulla ei ole ketään jonka kanssa puhua. Kaverit eivät enää pysty jatkamaan mun kaverina, kun on liian raskasta katsella sivusta minun touhuja. Kävin kunnallisessa ilmais terapiassa Tammikuusta – Kesäkuuhun, joka päättyi siihen kun paikka meni kesäksi kiinni. Tapasin lääkärin ( psykiatrin ) 3 kertaa ja itse terapeuttia kerran 3-4 viikon välein. Kaksi kertaa viilsin itseäni terapiakeskuksen vessassa, terapian jälkeen. Toisella kerralla jäin kiinni jolloin psykiatri vain käski minun poistua ja uhkasi lähettää vessan siivouslaskun perääni. Kolme viikkoa myöhemmin kun menin sinne uudestaan, paikalle oli tuotu jostakin vartija ( jota siellä EI KOSKAAN ollut aikaisemmin ) ja joka käveli minun perässäni. Ei psykiatri ole kysynyt jälkikäteen että miksi tein mitä tein.😞
Psykiatrini sanoi että tarvitsisin ehdottomasti Kelan terapiaa mutta josta olen kieltäytynyt kun en näe sitä tarpeelliseksi. Se näet ei olisi estänyt itsemurhayritystäni joita minulla on tililläni nyt kaksi kappaletta. Sosiaalityöntekijäni on samaa mieltä- että olen välittömän kriisiavun tarpeessa.
Itse olen nähnyt omin silmin kaksi itsemurhaa elämäni aikana joten on vain luonnollista että päädyn itse samaan ennemmin taikka myöhemmin. Uskon että se on väistämätöntä.
Asunto jossa asun on täynnä kuivuneita veritahroja ettei sinne voi ketään kutsua.
En jaska- olen väsynyt.
En juo-enkä käytä muitakaan päihteitä. Olen ihan raitis ihminen. Eikä minulla ole lääkitystä. Olen niistäkin kieltäytynyt. Haluan vain tuhota itseni- Täydellisesti ja absoluuttisesti.
En varsinaisesti kuule ääniä- vaikka välillä kun makaan yöllä sängyssä niin olen erottavinani puhetta. Se hyvin hiljaista mutta samalla hyvin rauhoittavaa. Kun kuuntelisi radiota mutta tulee sisältäpäin. Kaipaan noita ääniä- kun ovat ystävällisiä ja en silloin tunne oloani yksinäiseksi. Puhe ei tule naapuri asunnoista. Olen kokeillut. Kuulen sitä välillä kun olen vahempienikin luona ja he asuvat omakoti-talossa.
En edes tiedä miksi kirjoitin tänne. 😞
Olen pahoillani kun haaskasin aikaasi.😞
Hei JaninaOlivia!
Olet tärkeä ja arvokas ihminen. ☺️❤️ Älä lähde vielä pois tästä maailmasta. Kiitos, kun kerroit itsestäsi. Olen pahoillani, ettei sinua ole osattu auttaa. Hyviäkin asioita voi kuitenkin tapahtua. Mee ihmeessä terapiaan, jos voit saada lähetteen!
Hei,
Osaatko sanoa mitä olisi se "varsinainen apu", jota et kokenut saavasi ensiavusta? Jos et näe Kelan terapiaa tarpeellisena, niin miten haluaisit jonkun sinua auttavan? Lääkityksestäkin olet kieltäytynyt.
Hei teille molemmille. Ja kiitos kun vastasitte. 🙂
Anteeksi kun itse vastaan näin myöhään.
- Olen joskus aikaisemmin käynyt [ Ei-Kelan ] tukemassa kunnallisessa terapiassa ja siitä ei ollut mitään apua minulle. Kaikki DKT hömpötykset yms joissa pyritään hyväksymään asiat kuten ne ovat-ei tehoa minuun. Puhe kun on halpaa. Ja nyt minun vielä odotetaan maksavan - ei käy. Joten minun oli pakko kieltäytyä.
Ja sitäpaitsi. Terapia [Kelan ] ei kuitenkaan olisi voinut estää Maanantaista.
Konkreettinen apua olisin toivonut. Vaikka oikeaa ystävää joka seisoo mun rinnalla eikä jätä kuten ne muutamat kaverit joita minulla kerran oli - ja jotka sitten lähtivät kun asiat alkoivat mennä huonompaan suuntaan. Vetosivat siihen että on liian raskasta olla mun lähellä.
Kyllä mun apu on heille kerran kelvannut mutta näemmä sen antaminen on sitten ihan toinen juttu.
Tämä apua koskeva kysymys oli hankala koska en ole aivan varma että mitä tarvitsisin.
Toisaalta olisi hyvä jos joku tulisi ja ottaisi mun veitset, terät ja skalpelit ja heittäisi ne pois kun ei itse siihen pysty. Toisaalta- kaupasta niitä saa lisää- eikä kukaan voi vahtia toista 24/7 - ymmärrän tämän. Ja sitten on se juttu että mun on pakko tehdä tätä, tuhota itseäni. Olen tehnyt sen lupauksen.
Psykiatri on yrittänyt saada minua hyväksymään ettei kuolleita saa takaisin ja että menetykset on vaan hyväskyttävä.
Olin tästä itse erimieltä jolloin hän kutsui ajatusmaailmaani järjettömäksi.
Uskon että jos jatkan tätä [ viiltelyä yms ] tarpeeksi kauan niin he tulevat hakemaan mut pois tästä paikasta. He-siis kuolleet. Mun pitää vaan pitää kiinni mun ajatusmaailmasta ja mun antamasta lupauksesta.
Sitten tämä kaikki ainakin viimeistään loppuu.
Anteeksi kun tuli vähän huonosti kirjoitettua/selitettyä nämä asiat- olen vähän jäissä tällähetkellä eikä sana luista.
Kiitos vielä kerran mielipiteistänne yms. <3
Hei!
Olen ensimmäistä kertaa sivulla ja ensimmäinen kommenttini, joten en oikein tiedä, kuinka vastata. Jutussasi on useita samaistuttavia piirteitä. Koko ikäni (22) syystä tai toisesta naurunaiheena olleena sekä hieman kehnojen sosiaalisten taitojen omaavana miekkosena monet kokemasi tunteet ovat tuttuja.
Kuvaamasi viiltely/vessansiivous vaatimus- episodi kuulostaa melkein vitsiltä, mutta totta tuo valitettavasti vaikuttaisi olevan. Toisaaltaa itse psykiatrisessa päivystyksessä käydessäni oli heppu juttujeni jälkeen enemmän huolissaan rahatilanteestani, kuin jatkoavun saannista.
En viitsi enempää tarinoida itsestäni, sillä tämä on sinun keskustelusi. En myöskään haluaisi, että päättäisit päiviäsi ainakaan siinä uskossa, ettei sinulla ole jaksavia kavereita.
Kaikenmoisia synkkiä ajatuksia läpi käyneena (ja käyvänä) arvostaisin itsekin, jos sinulla olisi fiilinkiä jutella enemmän :}
Toivottavasti vastaat edes sen vertaa, että tiedämme, ettet ole vienyt suunnitelmiasi päätökseen. Suunnattomasti onnea ja jaksamista!
Hei,
Olen pahoillani etten ole kirjoitellut.
Suoraan sanottuna, niin en ole jaksanut. En siksi että olisin laiska , vaan koska voimat ovat olleet vähissä.
Olen nyt siinä pisteessä etten enää jaska tätä elämää. Olen luovuttanut.
Yritin saada kunnastani kriisiapua mutta turhaan. Tapasin kaksi työntekijää viime viikolla siinä toivossa että saisin heiltä kriisiapua mutta toisin kävi.
Lääkäri ( josta en tiennyt mitään etukäteen ) tuppasi mukaan neuvotteluun ja ryhtyi " kuulustelemaan " minua ja esittämään kaikenlaisia kysymyksiä joihin en olisi jaksanut vastata.
Olisin vain halunnut keskustella kriisiryhmän kanssa siitä mitä tapahtui ( eli uusimmasta itsemurhayrityksestäni ) mutta tämähän ei terveyskeskus lääkärille käynyt.
Mies vain ilmoitti tylysti ettei minulla ole oikeutta hakea kriisiapua kuntani kriisipalvelusta koska se on kuulemma tarkoitettu; 1. Itsemurhaa yrittäneen OMAISILLE - 2. Rikoksen taikka onnettomuukisen uhreille 3. Avioeron- tai muun parisuhde kriisin keskellä oleville tai sitten 4. Itsemurhan jo tehneen omaisille.
Lääkäri sanoi että minun on haettava apua kuntani Psykpolilta - ja sinnehän taas on viikkojen ellei kuukausien jonot eikä sieltä ole saatavana esim. avustusta puhelimitse yms.
Toinen vaithoehto on että menen päivystykseen juttelemaan jos alkaa ahdistamaan ja saan itsetuhoisia ajatuksia. Mikäli joku ehtii kanssani juttelemaan- siis.
Eli käytännössä minulla ei ole paikkaa minne mennä tai josta hakea apua.
Joten sitten tänään päätin että antaa olla.😞
Se avuntarve jota vaatisin olisi sitäpaitsi niin massiivinen että resursseja siihen tuskin löytyy.
Onpas sinne sattunut asiaatuntematon lääkäri! Huono tuuri. Ootko yrittänyt soittaa kriisipuhelimiin? Niihin joutuu usein yrittämään muutaman kerran mut siihen ei ainakaan tule kukaan väliin syyllistämään avun hakemisesta.
Moi 🙂
Oon ite viillelly aikoinaan monia vuosia putkeen eikä sille näkyny mitää loppuu ja hoitajat, lääkärit oli mun mielestä aika voimattomia.
Kukaan ei osannu suhtautua kovinkaan hyvin mun viiltelyyn ja se vaan voimisti tarvetta viillellä.
Siks halusin osallistuu tähä keskusteluun jos mun sanoista ois ees vähä apua.
Viiltely alko loppuu kun alotin järeemmät keinot. No vähä sama homma toikii eli kukaan ei osaa suhtautua siihen muuten kun lopulta syyllistämällä mua. Tosi turhaa niin tehä kun se ei auta kyl yhtää.
Mäkään en oo löytäny ketää kuka jaksais kuunnella mun itsetuhoisia ajatuksia kun hoitajat vissii luulee et niistä kasvaa pois joskus.
No mä mietin nykyään niin että sanat jotka ei auta mua mä vaan oon kuuntelematta ja yritän puhuu enne ku teen mitää itelleni.
Kaikki ammattilaiset ei tajuu tätä itsetuhoisuutta yhtään vaikka ne kaikki pitäis ottaa heti vakavasti enne ku ne pahenee.
Vaikee asia puhua varsinki jos vastaanottaja ei oo avoin kuulemaan. Yleensä taustalla kun on jotain mikä saa itsetuhoisuuden aktivoituu.
Voimia. 🙂