Tyhjiö

Mä en oikein tiedä, miten tätä tilannetta kuvaisi. Sana ”naurettava” tiivistää sen täydellisesti. Mä olen pitkäaikainen mielenterveyspotilas, jolla on ollut hoito kiven alla ihan alusta alkaen epätyypillisen masennuksen vuoksi. Lekureita ei pahemmin ole kiinnostanut mm. työkyvyttömyys, painoarvoa on annettu lähinnä sille, että kykenen kommunikoimaan ja olen näennäisesti aktiivinen sosiaalisissa tilanteissa. Tähän ei auta selittää, että se on defenssi, jota en osaa kytkeä pois päältä, ja yhden tapaamisen jälkeen olen käytännössä koomassa lopun päivää tai jopa viikon tapaamisen jälkeen riippuen siitä, kuinka rankka tai pitkäkestoinen tapaaminen on ollut. Sillä tosiasialla, etten useimpina päivinä pääse ovestani ulos tai kykene tekemään jotakin niin yksinkertaista kuin roskien vieminen tai kaupassa käyminen, ei ole minkäänlaista painoarvoa verrattuna siihen, että osaan yhä hymyillä ja käytän elekieltä lyhyissä, noin neljänkymmenenviiden minuutin tapaamisissa.
Myöskään sillä, että olen ollut syrjässä työ- ja koulutuselämästä viisi vuotta ja käynyt osastolla, ei ole mitään merkitystä.

Kaikkein hulluinta on se, että olen nyt puolitoista vuotta jatkuvasti yrittänyt vaatia terapiaanpääsyä, mille tahansa terapeutille pääsyä, tukihenkilöiltäni. En itse kykene kuljettamaan itseäni minnekään – ongelmat tämän suhteen kasaantuvat ikävästi päällekäin. Ensin tulee ottaa huomioon, ettei minulla ole autoa eikä ajokorttia. Toiseksi julkisen liikenteen käyttö ja reittien, aikataulujen ja muiden suunnitteleminen saa jo ajatuksen tasolla ahdistuskäyrän niin korkealle, että hyperventiloin – tälläkin hetkellä, vaikka vain puhun aiheesta, hengitys pätkii ja kulkee puuskina. Mulla ei vaan riitä voimat siihen. Tämän päälle terapiaan hakeutuminen vaatisi myös ihmisille soittelua ja aikataulujen järjestämistä siltäkin osin. En pysty tähän yksin. En mitenkään. En pysty edes aloittamaan sitä yksin.
Tämän takia minulla on tukihenkilöt, mutta viimeiset kaksi vuotta on tuntunut, että tukihenkilöt tulevat tänne lähinnä muistuttamaan siitä, mitä mun pitäisi nyt aikuisena ihmisenä pystyä tekemään, ikään kuin ymmärryksessä olisi jotakin vikaa. Kyllä minä tiedän, että normaali 21-vuotias ihminen pystyy soittelemaan ja järjestämään asioita. Tiedän, että normaali 21-vuotias, mieleltään terve ihminen pystyy siivoamaan asuntonsa, käymään töissä, ylläpitämään sosiaalisia suhteita ja ulkoilemaan. Ei kyse ole siitä, ettenkö tiedä, vaan siitä, etten ole normaali, mieleltään terve 21-vuotias. Tästä sairaammaksi on vaikea tulla eikä siitä itsestäänselvyyksiä hokemalla parannuta.

Olen hokenut ja hokenut ja pahimpina hetkinä vedonnut siihen, että pelkään, että eräänä päivänä multa vaan loppuu voimat ja tapan itseni, koska se ei ole ollut kaukana. Mä en halua kuolla, mutta mä en tiedä kuinka kauan mä pystyn pitämään itseäni kasassa. Viimeisen puolen vuoden aikana mä olen ihmisenä muuttunut ihan järkyttävästi, mun on vaikea pitää ajatuksia kasassa, mulla ei ole mielenkiinnonkohteita, omanarvontunnetta, itsevarmuutta, motivaatiota eikä yhtään mitään, jonka lisäksi varsinkin viimeviikkoina mun ajatuksista on tullut jatkuvasti häiriintyneempiä ja mun on vaikea erottaa mikä on totta ja mikä ei. Syy- ja seuraussuhteet hämärtyy, mun käytös on impulsiivista ja koska mun ympärillä ei ole ihmisiä, mikään tilanne ei johda mihinkään.

Kaikkein hälyttävimpänä piirteenä on, etten mä enää kykene puhumaan mitään. Kaikki on turhaa jo ennen kuin mä avaan suuni. Mua ei ole kuunneltu kun mä olen kuiskannut, huutanut ja puhunut selkeästi. Miksi mua kuunneltaisiin nytkään? Ei tähän tilanteeseen ole mitään avainta.

Tajusin kuukausi sitten, että jos mä pääsen lääkärille, tää asia alkaa ehkä selviämään. Lääkärin on pakko ottaa mut tosissaan ja paikallinen osaa ehkä osoittaa mut lähimpään osoitteeseen, mistä löytyy mielenterveysapua, kun mun omat tukihenkilöt ei ilmeisesti sitä osaa etsiä, enkä mä itse tiedä edes, mistä aloittaa. Ongelmana on, etten saa edes lääkärille aikaa. Kun sitä yritetään soittaa, kukaan ei vaan vastaa. Mulla ei ole rahaa taksiin, että saisin itseni päivystykseen tän asian takia, enkä edes tiedä, mitä mä siellä sanoisin. ”Tulin päivystykseen koska teidän ajanvaraus ei selvästi toimi”?

Kaikkein pahinta on, että mä pelkään, että mulle annetaan vaihtoehdoiksi mielisairaala tai ei mitään. Osastolle mä en ole menossa takaisin. Kaksi kuukautta osastolla ja multa vietiin ihmiskontakteista viimeisetkin, tilalle sain kahdet verikokeet ja yhden loishäädön atooppiseen ihooni (minulla ei siis ollut minkään valtakunnan loisia vaan diagnosoitu ihosairaus) enkä yhtään tapaamista psykologian ammattilaisten kanssa, kun taas oma silloinen hoitokontakti katkaistiin. Aloin osastoajallani kokemaan samanlaista todellisuudesta irtaantuneisuutta ja kuulemaan ääniä tai ”kaikuja” ja sain näköharhoja, mutta kun kerroin niistä hoitajille, päin naamaa naurettiin että tämähän se vasta hyvä paikka on tulla hulluksi. Tilanne ei johtanut mihinkään – menin takaisin valkoiseen huoneeseeni kuuntelemaan kaikuja ja kokemaan, että seinät hohtavat valoa. Lopulta en vaan enää viikonlopun jälkeen kyennyt menemään takaisin, ja koska olin omasta tahdostani siellä, sain ”luvan” lähteä. Kävi ilmi, että mulla olisi koko sen ajan ollut mm. lupa lähteä suljetulta osastolta, mutta lupa ei ollut koskaan tullut osaston valvojien tietoon, joten käytännössä kahden kuukauden aikana mulla ei edes ollut asiaa lukitun oven toiselle puolen. Ei sillä, että juuri ulos olisin halunnutkaan lähteä, mutta tämä mielestäni tiivistää osaamattomuuden ja ennen kaikkea piittaamattomuuden, joka paikassa oli vallalla.
Tämän kokemuksen jälkeen kuolen mieluummin kuin menen takaisin säilytettäväksi siihen vankilaan. Mä en ole rikollinen enkä suostu rangaistavaksi siitä, ettei mua auteta.

Mä en tiedä mitä tehdä. Mä olen jatkuvasti niin stressaantunut, etten pysty keskittymään mihinkään pidempään kuin puoli minuuttia kerrallaan, enkä kykene rentoutumaan ollenkaan edes nukkumaan mennessä, joten nukun vasta, kun olen niin väsynyt, että nukahdan saman tien sänkyyn mennessäni. Mulla on jopa tukitoimet tällä hetkellä syynin alla, koska sosiaalitoimi on epäluuloinen mun tuentarpeeni suhteen. Niiden mielestä mä olen selvästi työkykyinen, koska ellen ole, muhun kuluu lisää rahaa. Ikävä kyllä mm. mun asuntoni tulee tukitoimen kautta, ja jos multa lähtee tuki, mun on muutettava takaisin äidin luokse makuuhuoneeseen pikkukylään. Tämä olisi naula mun tulevaisuuden arkkuun, varmaan turha sanoa. Vietin suuren osan teini-ikääni lukittuneena siihen huoneeseen, koska mulla ei ollut mitään paikkaa, mihin mennä. Täällä mun on sentään helppo välillä, kun vointi on parempi, lähteä tekemään jotain, kuten käymään elokuvissa tai itsenäisesti kaupassa tai ihan vaan ulos kävelemään, ja ystävien on helppo käydä täällä ja mun on ”helppo” täältä lähteä niitä tapamaan, mitä nyt raha ja jaksaminen hankaa vastaan senkin kanssa jatkuvasti. Sen sijaan metsän keskeltä tuppukylästä olisi täysin mahdotonta mihinkään lähteä, ystävät ei sinne pääse mua tapaamaan koska matkat on hirvittävän kalliita, jonka lisäksi transsukupuolisena mun olemassaolo siellä olisi muutoinkin täysin mahdotonta. Tiedän ikävä kyllä kokemuksesta, miten juoru siinä kylässä kulkee, ja olen ollut tarpeeksi monen noitavainon kohteena yhden elämän tarpeiksi. Mun sukupuolestani ei ole tulossa sitä seuraavaa, se kun kuuluu juoruilijoille vielä vähemmän kuin se, miksi mun koulumenestykseni muinoin oli mitä oli – tähänkin tarjottiin syyksi kaikkea huumeista saatananpalvontaan, kun todellisuudesas mun vointini oli vaan niin huono, etten kyennyt koulua käymään.

Mikään näistä asioista ei tietenkään ammattilaisia kiinnosta – mut nähdään ainoastaan tyhmänä, laiskana ja saamattomana, tai vaihtoehtoisesti ainoastaan niin hulluna, ettei muhun kannata tuhlata resursseja.