Tyhjän päällä uudessa maassa ja masennus parisuhteessa
Hei! Olen naimisissa ranskalaisen miehen kanssa ja 3 vuotta asuttuamme Suomessa päätimme muuttaa hänen kotimaahansa. Osaan itse kielen ja olen opiskellut täällä jo aiemmin (tapasimme mieheni kanssa täällä opintojen kautta). Mieheni ei sopeutunut Suomeen, vaan oli välillä masentunut ja eristäytyi, lukuunottamatta kotoutumisjaksoa ja muita lyhytä opintoja. Tämä oli iso syy siihen, miksi halusimme muuttaa. Tilannettamme vaikeutti työsuhteitteni määräaikaisuus, minkä vuoksi muutimme työn perässä kolme kertaa. En ehtinyt juurtua (saatika mieheni) uusille paikkakunnille. Kaverini jäivät ensimmäiselle paikkakunnalle, ja miehen kaverit Ranskaan.
Meillä on mielestäni hyvä suhde: olemme aina keskustelleet paljon mieheni kanssa, meillä on yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja osoitamme masentuneisuudesta huolimatta toisillemme hellyyttä. Rakastan häntä ja hän minua, mutta nyt minua pelottaa, olenko menettämässä hänetkin, kun vajoan selkeästi koko ajan syvemmälle. Olen ollut jo muutaman kuukauden masentunut ja elän kuin sumussa. Tuntuu ihmeellisen epätodelliselta, väsyttää, olen flegmaattinen ja elämän merkityksellisyys tuntuu häviävän. Pelkään, että masennan puolisoani+masennamme toinen toisiamme. Syyllistän itseäni välillä tilanteesta ja välillä olen vain vihainen tilanteelle, johon en voi vaikuttaa itse niin paljoa:Miksi ihmeessä menin muuttamaan maahan tyhjän päälle? Meillä ei ole mitään tulonlähteitä, ennen kuin muuttamiseen liittyvä paperisota on käyty läpi (odotamme vastauksia hakemuksiimme)Tämän kuukauden aikana minulle on tullut voimakkaita ahdistuskohtauksia ja olen ollut erittäin itkuinen.
Muutto tänne oli tietysti iso asia, ja emme kuvitelleet, että se olisi helppo. En kuitenkaan arvannut, että se olisi näin vaikeaa! Asumme maaseudulla, ja meillä ei ole juurikan miehen perhettä ja muutamaa vanhaa tuttavaa lukuun ottamatta ystäviä tai sosiaalista elämää. Perhettäni Suomessa en ole halunnut huolestuttaa liikaa, vaikka he toki tietävät, että alku on ollut hankalaa. Minulla on tunne, että olen oman elämäni vanki. Meillä on vain yksi auto käytettävissä, ja siinäkin on tällä hetkellä ongelma, mikä lisää jämähtyneisyyden tunnetta. Työllistyminen tulee olemaan hankalaa ja ottaa varmasti aikansa ennen kuin tilanteemme vakiintuu.
Meidän yhteinen haaveemme on ollut jo pidempään oma pieni tila maaseudulla, jota olemme etsineet jo alustavasti. Meillä ei ole rahaa, mutta mieheni perhe pystyy lainaamaan meille todennäköisesti pienen pesämunan, jos hankimme jonkin paikan, joka on vaatimaton ja remontoitavissa. Ennen kuin meidän tilanteemme vakiintuu, emme varmaankaan voisi ostaa juurikaan maata + maalla olevaa remontoitavaa rauniota kummempaa paikkaa. Olemme kuitenkin tottuneet elämään hyvin vaatimattomasti, eikä tämä tulevaisuus köyhänä pelota, jos se tarkoittaa jossain määrin vapautta sekä luontoa ja elämiä lähellämme. Tämä unelma on pitänyt minua ”hengissä” ja antanut voimaa, ja se on ollut miedän yhteinen kiinnostuksen kohteemme. Olemme hankkineet jo Suomessa asuessamme pitkäjänteisesti tietoa ja kirjallisuutta unelmaamme koskien.
Puolisoni yrittää löytää piristäviä juttuja ja tekee esim omaa taidetta ja musiikkia ja yrittää koukuttaa minua mukaan, mm opettamalla minua soittamaan kitaraa. Olen itsekin samalla alalla, ja nyt kun minulla on omaa aikaa, minun pitäisi pystyä tekemään itseäni kiinnostavia asioita. Mieheni jaksaa muistuttaa, että olessani Suomessatöissä valitin, etten voinut tehä omia juttujani, mikä on totta. Mutta kun en pysty. Tänään meillä oli iso riita, ja mieheni sanoi ettei enää jaksa naamaani, että kuin zombi, joka on kateellinen, kun hän pystyy tekemään omia juttujaan, vaikka se on vaikeaa ja hänkin on masentunut, ja vedän häntä koko ajan alaspäin. Tämä tapahtui, kun halusin näyttää (taas) uutta kiinnostavaa maatilaehdokasta myynnissä.
Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ymmärrän mieheni reaktiota. Olen huomannut, että ilmoituksien selaaminen on muuttunut pakkomielteiseksi, ja vietän ihan liian paljon aikaa haaveillen ”paremmasta tulevaisuudesta”. Asumme vuokralla, ja tiedämme, että tulemme muuttamaan täältäkin pian tai ainakin vuoden sisällä, minkä vuoksi sitoutuminen tähänkin paikaan on tuntunut turhalta. Haluaisimme vain äkkiä pois molemmat. Tällä hetkellä meillä on kuitenkin niin paljon muita perustavanlaatuisia juttuja hoidettavana, että mieheni koki, että tämä pakkomielteinen ilmoitusten selaaminen vain masentaa häntä.
Mutta mieheni sanoi riidan aikana myös todella ikäviä asioita😭 ja oli pilkallinen minua kohtaan. Minulle tuli ensimmäistä kertaa olo, että hän todella inhoaa minua. Lisäksi, hän sanoi, että olen todella negatiivinen, arvostelen koko ajan muita, ja en ole ikinä tyytyväinen ja että en kannusta häntä. Olen mielestäni yrittänyt kannustaa ja kehua miestäni, kun hän tekee juttuja itselleen, ja yleensä suostunut tekemään jotain kun hän on ehdottanut, mutta se taitaa olla totta, että en ole kovin aloitteellinen itse, pikemminkin kuin kivireki. En oikein osaa arvioida omaa käytöstäni, ehkä olen ollut liian turta regoimaan mihinkään.
Olemme mielestäni tosin molemmat melko kriittisiä. Itse olen kuitenkin ulkopäin kohtelias ja hillitty, mieheni enemmän suora tavoissaan regoida. Olen huomannut, että reagoimme usein saman tapaisesti aiheisiin (esim politiikkaan, johonkin uuteen tuttavuuteen) ja analysoimaan asioita usein melko negatiivisesti.
Menin ulos riidan jälkeen ja aloin miettimään nyt ensimmäistä kertaa tosissani, että olemmeko jotenkin huonoa seuraa toisillemme, kun olemme molemmat niin epätoivoisia ja masentuneita (varsinkin minä). Olemme molemmat jo keskusteluissamme todenneet,että teimme enemmän juttuja ennen kuin olimme yhdessä, ja olimme sosiaalisempia. Pitäisikö vaan luovuttaa, ehkä olisimme onnellisempia ilman toisiamme? Toisaalta, en oikein usko tähänkään, tiedän että meillä on rakkautta. En tunne täältä ketään, mistä ihmeessä saan voimia ja apua tilanteeseen? Onko siellä ketään, jolla olisi vinkkejä tai muita viisauden sanoaja?😯🗯️
Hei möttönen.
Tuntemuksesi ja jotkin ongelmistasi ovat samanlaisia omieni kanssa, vaikka elämäntilanne meillä on eri.
Ensimmäiseksi mitä tulee teidän kahden yhteensopivuuteen, niin jos teillä on molemmilla mielestänne rakkautta suhteessanne, niin sen edestä kannattaa koettaa taistella. Luulen, että olette vetäneet toisianne puoleenne samankaltaisuutenne vuoksi, itsekin olen suhteessa jossa meillä molemmilla on omat taakkamme ja ongelmamme juurikin mielenterveyden kanssa. Moneen otteeseen on ollut vaikeita tilanteita, mutta olemme selvinneet niistä ja yhteistä taivalta meillä on jo päälle 10 v.
Koska olet vieraassa maassa ja muutenkin paikassa joka on vain väliaikainen, on ymmärrettävää täysin että juurtuminen on vaikeaa ja tarve päästä muualle on pakonomaista. On hyvä että olet kuitenkin tajunnut itsekin että maatilan hankinnasta on tullut jo pakkomielle joka rasittaa suhdettanne.
Neuvoisin ehkä ensimmäisenä rajoittamaan juuri sitä paikkojen etsintää, koska se aiheuttaa sekä sinulle että miehellesi niin voimakasta stressiä ja säröyttää suhdettanne.
Miehesi reaktiosta päätellen uskoisin että hän tuntee itsensä voimattomaksi ja avuttomaksi tilanteessa jossa ei voi antaa sinulle kaipaamaasi, joka pitkittyessään tosiaan sitten purkaantuu tuollaisena pahojen sanojen ryöppynä.
Elä enemmän ns. hetkessä, älä tuijota vain sinne kauas tulevaisuuteen, jossa siintää unelma, koska silloin olet etäinen, kiukkuinen ja jatkuvasti tyytymätön tilanteeseenne joka tietenkin vielä varmaan saa miehesi tuntemaan itsensä myös huonoksi ja täten heikentää myös hänen jaksamistaan.
Jos mahdollista, ota joku rauhaisa hetki, vaikka illalla ennen nukkumaan menoa tms, jolloin olette molemmat valmiiksi rennossa mielentilassa ja kerro hänelle että tilanne nyt ahdistaa ja olet etsimässä jonkinlaista apua ja toivot voivasi ns. "parantaa tapasi" eli opetella juurikin aiemmin mainitsemaani, vähentää sinne kauemmas haavekuvaan katsomista ja sen tavoittelemista täysillä. Olen huomannut omassa parisuhteessani tällaisen tavan helpottavan sekä itseäni että miestäni. Puhumisen aloittaminen voi tuntua vaikealta, ainakin itselleni se on hyvin vaikeaa riippuen aiheesta, mutta kun olen antanut mieheni tietää että minulla olisi asiaa, mutta se on vaikea sanoa, hän on kärsivällisesti odottanut että saan asiani sanottua.
En tiedä millainen Ranskan mielenterveyshoito on, mutta jos sinusta tuntuu että haluat selvittää vähän tarkemmin että mistä sekä miehesi että omat ongelmasi varsinaisesti johtuvat, kannattaa mennä lääkärin, hoitajan tms juttusille. He voivat sitten ohjata terapiaan tai esim. miettiä lääkitystä kanssasi.
Toisaalta jos Ranskan pää tuntuu vaikealta, niin näin netin välityksellä on onneksi täältä Suomesta saatavilla nyt ainakin täältä jonkinlaista apua, elämänkokemuksia ja tukea.
(terapioista vielä sen verran että suuntauksia on erilaisia, joista kaikista ei ole kaikille hyötyä, joten jos päädyt terapiaan tai vastaavanlaiseen hoitosuhteeseen, etkä tunnu koostuvan hommasta mitään, ota asia esille, niin sinulle voidaan varmaan katsella toisentyyppistä terapiaa, josta voi sitten olla puolestaan apua)
Toivottavasti tästä viestistäni on sinulle edes vähäistä apua ☺️❤️