Kun jää yksin elämässä, syntyy mieletön tyhjiö, jonka täyttäminen on omalla vastuulla.
Masentuneisuuteen taipuvaisena ja jossain määrin bipolaarisenakin ihmisenä toivoin aina, että joku tulisi täyttämään sisälläni syntyneen tyhjiön. Rakastumisessa ainutlaatuisinta on unohdus: rakastettu ikään kuin täyttää kaiken ja koko elämä näyttää yksinkertaiselta kun se säteilee ykseyttä kaikkivoipaisen ja kaikkiallisen tunteen valossa.
Rakastuminen on kuin uskoon tuleminen: kaikki muuttuu hetkellisesti toiseksi ja suuremmaksi. Kaikki on merkityksellistä ja saa sisällön suhteesta toiseen ihmiseen, joka äkkiä on sinulle kaikki. Niin, rakkaudessa voi olla kyse samantapaisesta itsepetoksesta kuin uskossakin. Uskovainen ei uskalla kyseenalaista uskoaan eikä rakastuneen rakastetussa näy alkuun minkäänlaista vikaa; ihminen on synnyttänyt Täydellisen – mikä ihana illuusio!
Kysyn itseltäni, olinko rakastunut vai ainoastaan maanisessa tilassa? Varmaa on ainakin, että etsin pelastusta toisesta ihmisestä. Se on ymmärrettävää ja anteeksi annettavaa, mutta totta kai: sellaista itsepetosta ei ole luotu kestämään.
Nyt, Ystävänpäivän lähestyessä, tunnen yhä selvemmin, että yksinäisyys on luontainen olotilani. Lähetin entiselle rakastetulle särkynyt sydän-kortin. Kiusantekoahan sekin vain on ja raakaa halua syyllistää toista. Tiedän hyvin, ettei minulla ole siihen oikeutta. Mietin paljon, toivonko hänen nyt kärsivän takiani (vaikka tiedänkin, ettei hän niin toimi. Tuskin muistaa minua enää.). Mutta kiusanteosta saatava mielihyvä on äärimmäisen laimeaa ja sekottuu syyllisyydentunteisiin aiheuttaen moraalista krapulaa.
Taas on ystävä- ja tuttavapiirissä uusi ihminen, jolle kävi huonosti. Tuli ongelmia ja uusi parisuhde kariutui heti, kun ei nainen jaksanutkaan koko aikaa hymyillä. Niinpä mies laittoi uuden ilmoituksen ja nettiin ja vips: vierellä oli toinen, joka nauroi iloisemmin. Ei muuta kuin vanha vaihtoon. Näinhän se käy, miehiltä eritoten.
Siispä pääsemme jälleen pohtimaan, onko jätetty edelleen ihminen. Tietysti on. Pystyykö hän voittamaan itsensä ja antamaan sydämessään anteeksi toiselle, joka puukotti jos ei nyt selkään niin ainakin kylkeen? Voi sanoa itselleen, että ehkä en pysty siihen vielä, mutta kenties huomenna jo pystyn. Ja luvata, että odottaa ainakin vuoden ennen kuin hankki sen murha-aseen, koska vuoden päästä ei ehkä enää tee niin mieli tappaakaan. (Ja jos tekee, voi solmia itsensä kanssa uuden vuoden mittaisen sopimuksen.)
Tiedän, että pitäisi pystyä antamaan anteeksi ja rakastamaan nyt muita. Mutta mitä tehdä, kun ei ole ketään, joka tarvitsisi minua ja rakkauttani? Ainoa ratkaisu on tehdä töitä, töitä töitä töitä, vaikka se tarkoittaakin, ettei ehdi käydä paljon missään, jossa niitä uusia ihmisiä voisi tavata. Ja vaikka tapaisikin jonkun, kuinka voisin enää luottaa?
Kykyni rakastaa on hyvin vaillinainen. Mutta elämä ei nyt vain aina ole reilua, kahvi ei ole aina kuumaa eivätkä kaikki ystävät ole uskollisia. Voimme vain yrittää korjata vääryyksiä, antaa anteeksi ystävillemme ja uskoa kylmän kahvin kaunistavan. Pako mielikuvitusmaailmoihin sallitaan, mutta niihin ei voi kadota kokonaan, vaikka mieli tekisikin vain sulkea ovi ja hukata avain.
Viisaat sanovat, että onnen salaisuus on yksinkertainen. Pitää iloita siitä, mikä on eikä kaivata sitä, mitä puuttuu. Aina puuttuu jotain, mutta aina myös jotain on. Tyhjyys tuntuu ahdistavalta, mutta tyhjyys voi tarkoittaa valtavaa joukkoa toteutumattomia mahdollisuuksia. Jos ei ole mitään, ei ole kipuakaan.Ja jos ei muuta niin kyllähän sinkkuus ainakin takaa sen, että voi rauhassa toteuttaa itseään. Sitä olen aina toivonut. Niin, kannattaa katsoa mitä toivoo, sillä toiveilla on taipumus toteutua eikä niiden toteutuminen ole aina juuri sellaista kuin miksi sen on kuvitellut.
Sain X:ltä Ystävänpäiväkorttiin vastauksena kaksi pitkää viestiä, molemmat kilometrin pituisia. Kovin oli ristiriitaista tekstiä ja aika syyllistävää. Myönnän, että olen syyllistynyt mustasukkaisuuteen, mutta en sentään ole tehnyt mitään rikollista. Hän syyttää minua myös kiimaisuudesta, itse hän on "veli Kristuksessa". Toisin sanoen kyvytön. Tämä ei kuitenkaan estä häntä asumasta naisen kanssa, seikka, josta hän viesteissään vaikenee. Voi olla, että tämä nainen on omien traumojensa (raiskaus) takia myöntyväinen selibaattiin.
Voi tietysti olla myös niin, että pariskunnan selibaatti on murtunut aikaa päivää. Niin tai näin, kiima on nyt piiska, jolla minua lyödään kasvoihin. Mutta minäpä kieltäydyn tuntemasta syyllisyyttä normaaleista tunteista, joita on kaikilla. En myöskään näe X:n hyveellisyydessä mitään erityisen esimerkillistä. Myönnän, että olen ajoittain ollut tasapainoton ja masentunut niin hänestä ja pieleen menneestä suhteesta kuin äitini kuolemastakin, mikä oli minulle todella kova juttu. Sen takia ei kuitenkaan tarvitse mollata toista, joka onnettomuudekseen on rakastunut väärään mieheen.
Lusikka kauniiseen käteen: en ole riittävän kaunis, en riittävän iloinen ja lyijykynätesti paljastaa, etteivät rinnatkaan ole yhtä kiinteät kuin kolmekymmentä vuotta sitten Ylipainoakin vähän on ja sehän riittää torjumaan miehen kuin miehen. Mutta on minussa hyviäkin puolia. Osaan monenlaista ja myös hemmotella miestä, joka saa minut innostumaan. Yritän olla hyvä ystävä ja reilu työtoveri, siivoan ja laitan ruokaa. Huolehdin itsestäni ja harrastan liikuntaa. Jostain syystä ei vain käy kuten romaaneissa, joissa aina ilmaantuu jostain joku uusi lohduttaja kuivaamaan kyyneleet. Itse saan niistää nenäni, kantaa kuormani ja halata tyynyä. Mutta eipähän tyyny ainakaan valita, että olen kyltymätön. (Eikö jokainen rakastunut ole kyltymätön? Miksi ylipäätään haetaan kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen? Ei omenoiden kuorimiseen tarvita kahta veistä. Jokainen pyrkii todellisuudessa onneen, harmoniaan ja sänkyyn ja kaikki muu puhe on teeskentelyä.)
Voi olla hyvinkin niin, ettei lohduttajaa koskaan tule.
Myös työpaikalla vallitsee kriisimieliala. Pomot ovat liittoutuneet yhteen ja tekevät parhaansa viedäkseen meiltä tavallisilta työmuurahaisilta viimeisenkin ilon työstä. Joka päivä on joku kriisi meneillään ja kaikki ovat väsyneitä ja surullisia. Ei siis iloa työstäkään. Ainoa hyvä puoli tässä on, että en ole ainoa kiusattu. Kun kiusaaja on esimies, tilanne on vaikea ja johtaa aina kriisiytymiseen. Meillä on juuri nyt sellainen tilanne eikä siitä näy mitään pikaista tai helppoa ulospääsyä.
Teen niin kuin olen tehnyt aina ennenkin, lapsesta asti: pakenen omiin haavemaailmoihini, jotka nyt ovat saaneet konkreettisempia muotoja, koska toteutan unelmiani fyysisellä tasolla taiteen muodossa. On pakko jaksaa, on pakko olla rakentava. On pakko uskoa rakkauteen, joka ei tule koskaan. On pakko hyväksyä elämä, josta ei tullut sellaista kuin nuorena haaveiltiin.
Pessimisti pettyy harvoin, koska osaa aina odottaa pahinta. mutta ei ilahdu todetessaan olleensa oikeassa. Optimisti pettyy varmasti usein, mutta toipuu pettymyksistään nopeasti. Meille kaikille kriisi-ihmisille tekisi hyvää oppikurssi optimismikoulussa. Ensimmäinen oppitunti kuuluu näin: älä katso taaksepäin, koska mitään et saa takaisin, edes eilistä päivää. Kiitä tästä päivästä ja luota huomiseen. Vaikka tänään on pilvistä, voihan olla, että jo ensi viikolla paistaa aurinko. Vaikka kukaan ei rakastakaan minua nyt, voin yrittää ainakin antaa anteeksi ja nauttia siitä, että kipu on sentään hieman hellittänyt.