Tyhjä, tarkoitukseton ja katkera elämä
Olen vuonna 72 syntynyt mies. Oli ihan pakko tulla tänne avautumaan kun niin ahdistaa ja tunnen olevani niin syvässä kuopassa että sieltä en koskaan enää pääse kiipeämään ylös. Jos vaikka jollain olisi hyviä neuvoja tai ideoita.
Minun alamäkeni alkoi koulussa noin 15-vuotiaana. Ulkonäköni on hieman poikkeava ja tämä ensin alkoi kasata paineita minulle, lapset ovat tunnetusti hirvittävän julmia toisilleen. Sain kuulla ivaa joka ikinen päivä. Tilanne paheni siinä määrin että jätin koulun kesken 8.luokalla.
Koulun jälkeen menin yhteen työpaikkaan johon pääsin minimipalkalla. Olin siellä noin 7 kuukautta ja työni takia jouduin kulkemaan paljon linja-autolla. Tunsin että minua tuijotettiin ja minulle naurettiin, vaikka niin ei olisikaan ollut niin siltä ainakin minusta aina tuntui. Olin niin ahdistunut että aloin entistä enemmän vältellä ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita.
Lopulta jäin töistä pois ja asuin vanhempieni kanssa useita vuosia tekemättä yhtään mitään. Minuun iski niin suuri saamattomuus, tunsin olevani arvoton ja epänormaali, häpesin itseäni enkä mennyt muiden ihmisten joukkoon.
2000-luvun alkupuolella menin juttelemaan psykiatrin kanssa ja tuon seurauksena ennen pitkää pääsin (tai sanoisinko jouduin) työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 2003.
20 vuotta olen ollut kotona ja entistä suuremman saamattomuuden vallassa. Minut on vallannut aivan järjetön katkeruus ja pettymys koko elämää kohtaan. Katselen Facebookista tuttuja, jokaisella on koulutus, työpaikka, naisystävä tai vaimo. Minulla ei
ole ollut edes koskaan oikeaa tyttöystävää, vähiin ovat nämä asiat jääneet satunnaisia pikku juttuja lukuunottamatta.
Joka päivä suorastaan vellon itsesäälissä vaikka tiedän ettei pitäisi, eikä se mitään auta. Ajattelen kaikkia niitä vuosia jotka minulta ovat menneet ohi ja joita en koskaan saa takaisin. Ajattelen sitä miten normaalit ihmiset käyvät koulunsa loppuun, menevät opiskelemaan jotain lisää, löytävät itselleen elämänkumppanin ja nauttivat elämästään.
Minulla ei ole mitään. Olen ollut kotona yli 20 vuotta ja olen yhtä pahassa umpikujassa kuin ennenkin. En pysty harrastamaan mitään kun ei ole rahaa, en voi esim. matkustaa mihinkään ja mennä edes näkemään ja kokemaan jotain. Asun pienessä pitäjässä jossa ei mahdollisuuksia muutenkaan kovin paljon ole. Olen täydellisesti ansassa ilman toivoa mistään muusta koskaan.
Minä saan 730 euroa kuukaudessa josta jää asumismenojen yms. jälkeen noin satanen. Kaikki maksaa, edes rahan puolesta en voi lähteä mitään tekemään mihinkään, harrastamaan, kokemaan. Kukaan nainen ei huoli miestä joka on ruma ja kaiken lisäksi sosiaalitukien varassa hädin tuskin elävä luuseri.
Vielä katkerammaksi asian tekee että olen kuulemma melkoisen älykäs, siis ulkopuolisen arvion mukaan. Kaiken maailman typerykset jotka olivat minunkin luokallani koulussa ovat menestyneet elämässään hyvin, heillä on kaikki se mitä minulla ei ole. He ovat päässeet kokemaan kaikkea mitä minä en. Heille on kaikki pikku asiat täysin mitään sanomattomia, kun taas minä joudun hermoilemaan jokaisesta pienestäkin jutusta ja siitä kuinka hölmöksi taas teen itseni jossain ihmisten ilmoilla.
En tiedä onko tälläisessä pienessä pitäjässä jotain sosiaalivirkailijaa tms. jolle voisi mennä juttelemaan. Olisiko jotenkin mahdollista vielä yrittää jotain. Pelkään vaan kovasti että jos yritän jotain ja kokeilen tehdä työtä, ne ottavat senkin vähän pois (eläkkeen) kun ajattelevat että eihän se sitä näemmä tarvitse. Sitten olen tilanteessa jossa joudun tappelemaan saadakseni sen takaisin, mutta toisaalta en voi mennä
töihin jos siitä ei kokeilun puolesta mitään tullut.
Jos joku täällä on ollut samantapaisessa tilanteessa ja jotenkin kuin ihmeen kaupalla onnistunut pääsemään vielä jaloilleen, kuulisin todella mielelläni mitä teit, mistä aloitit ja miten tuon ihmeen sait aikaiseksi.
Mitä enemmän vuosia kuluu, katkeruus kasvaa. Se on kuin möykky rinnassa joka saa jokaisen päivän tuntumaan pahalta. Aina kun tapaan jonkun vanhan tuttavan ja kuulen kuinka hienosti hänen asiansa ovat ja kuinka hyväpalkkaisessa hommassa hän on, tekisi mieli oksentaa. Tunnen että elämä on ollut todella epäreilua ja alkaa tuntua onko mitään mieltä edes yrittää mitään kun ei se varmaan koskaan tästä paremmaksi muutu.