Olen kärsinyt kuluneen 20 vuotta vaihtelevan asteista mutta hiljalleen pahenevaa masennusta ja ahdistusta. Viimeisin pahempi jakso alkoi vuosi sitten, kun lopulta sain potkut töistä ja jonkin verran aikaisemmin taustalla pyörinyt oma yritys oli pakko lopettaa kannattamattomana (lisäksi jos olisin jatkanut yrityksen parissa, en olisi saanut ansiosidonnaista). Virallisesti irtisanomisen syynä oli töiden vähyys, mutta todellisuudessa pitkät sairaslomat ja nekin ajat kun olin töissä sain tehtyä asioita todella hitaasti. Ei niinkään sen takia, etten olisi pitänyt työstäni vaan kun ei kerta kaikkiaan pää kestänyt ☹️
Psyykelääkettä menee melkein maksimiannos päivässä ja käyn n. 2 viikon välein mielenterveyshoitajalla, mutta jotenkin alkaa tuntua, ettei tästä kaikesta ole mitään apua. MT puolella ollaan oltu lähinnä sitä mieltä, että kun saisin uuden työpaikan niin kaikki muuttuu paremmaksi.
No aloitinkin nyt vuoden vaihteessa uudessa työpaikassa, kun olin melkein vuoden mökkiintyneenä potenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen sairaslomalla. Mutta paraniko asiat? Ei todellakaan, sillä nyt mukaan tuli vielä ahdistava tunne siitä, että käykö tässä vain kuten kävi aikaisemmassakin paikassa ja tekeekö sitä riittävästi töitä. Tämän jatkuvan ahdistuksen takia joudun syömään rahoittavia, että selviän työpäivästä ja se taas aiheuttaa sen, että kuljen päivät kuin zombie.
Olen yrittänyt tässä vuosien varrella pohtia, että mikä on perimmäinen syy kaikkeen tähän pahaan oloon ja ainut mitä keksin on se, että olen kait sisältä kuollut. Mikään hyvä asia ei tunnu miltään, mutta jokainen pienikin vastoinkäyminen on kuin vuori. Kaikkein pahinta on se, että ikinä ei osaa olla tyytyväinen omaan itseensä ja omiin saavutuksiinsa, josta seuraa se, että yöt lähinnä murehdin asioita joita jäi tekemättä.
Tilannetta vielä pahentaa se, etten oikein ole ikinä kelvannut kenellekään. Sisaruksia ei ole, ystäviä on pyöreät nolla ja työ”kavereidenkin” kanssa juttelu on lähinnä sellaista vaivaantunutta työasioiden läpikäyntiä. Ei sillä, että tässä nyt enää mitään uutta olisi, sillä koulut (yläaste, lukio, ammattikorkea) menivät pitkälti niin, että sain tehdä ryhmätyötkin yksin, puhumattakaan liikuntatunneista jolloin muodostettiin ryhmiä joihin luonnollisesti tulin valituksi viimeisenä (Yleensä niin, että liikunnanopettaja pakotti ryhmän valitsijaa ottamaan minut mukaan).
Että kysymykseni oikeastaan onkin. Mitä hiton järkeä tai ihmisarvoa tällaisessa rämpimisessä on? Tiedän kyllä, että aina jonkun pitää olla se huonoin mutta totta puhuakseni jos omistaisin yhtään selkärankaa, lähtisin nyt saman tien ulos ja menisin leimaamaan auton kallioleikkaukseen.
Luen nyt kirjaa "Tunne lukkosi". ja täytyy sanoa että on aika pätevä kirja. Jospa olisin
Mutta ehkä asioiden piti menä niinkuin ne meni, osaanpa olla kiitollinen nyt tästä päivästä kun oli niitä vaikeita päiviä välillä ihan tarpeeksi.
Olen seurannut erään läheisen kamppailua mielenterveytensä puolesta ja on tullut mieleen että noinko se minäkin tein. Mikään ei tunnu menevän läpi kun yrittää neuvoa ja sanoa että itsen on muututtava, on opeteltava uusia tapoja elää ja olla. Jätettävä taakseen entiset epäonnistumiset eikä kelata niitä mielessä, ne ei muuta kuin lisää ahdistusta. Mutta minkäs teet. Niin minäkin rämmin itsesäälin suossa kaulaa myöten ja pohdin kuinka huono ihminen olen, en kelpaa mihinkään en osaa enkä kykene. Ainoa mikä minua auttoi oli rukous, aloin rukoilla, jotain korkeampaa voimaa, ihan sama mitä, kunhan saisin apua. Niinpä sain apua, löysin yhtäkkiä keinoja millä selvitä päivistä ilman itsemurha ajatuksia. Mietiskely, rentoutuminen, kuntoilu, ulkoilu, ja ennekaikkea aloin liikkua ihmisten parissa, menin tanssikurssille, jännitti ja hirvitti mutta menin, etten jäisi yksin seinien sisälle kotiin. Menin harrastuksiin, ilmaisiin luentoihin. hain myös hengellistä apua kirkosta ja seurakunnista. Ja viimein uskalsin lähteä mukaan viikonloppuleireihin ja jopa viikon reissulla kävin erään seurakunnan ihmisten kanssa. Joten kyllä apua löytyy kun vain etsii ja löytää.
Tsemppiä sinulle!
Kuulostaa kyllä tosi masentuneelta. Ja tutulta. Olen itse miettinyt ihan samoja asioita, että mitä järkeä on elää tällaista rämpimiselämää. Lisäksi minusta tuntuu, että elän vain sen vuoksi, että muut haluavat. Jotenkin pitäisi löytää itsestä se elämänhalu. Helpommin sanottu kuin tehty. Minä olen ainakin yrittänyt: osallistunut monenlaisiin ryhmiin, harrastuksiin, tavannut ihmisiä, tehnyt vapaaehtoistyötä, saanut monenlaista hoitoa jne. Hetken mielihyvää ehkä noista on saanut, mutta sitten palaan taas tähän tyhjyyteen. En tiedä, onko ainoa ratkaisu se, että parantuisi masennuksesta. Millähän sekin onnistuisi?
IhmisRoska kirjoitti 4.3.2015 11:9
Olen kärsinyt kuluneen 20 vuotta vaihtelevan asteista mutta hiljalleen pahenevaa masennusta ja ahdistusta.
....
Olen yrittänyt tässä vuosien varrella pohtia, että mikä on perimmäinen syy kaikkeen tähän pahaan oloon ja ainut mitä keksin on se, että olen kait sisältä kuollut. Mikään hyvä asia ei tunnu miltään, mutta jokainen pienikin vastoinkäyminen on kuin vuor
......Tilannetta vielä pahentaa se, etten oikein ole ikinä kelvannut kenellekään. Sisaruksia ei ole, ystäviä on pyöreät nolla ja työ"kavereidenkin" kanssa juttelu on lähinnä sellaista vaivaantunutta työasioiden läpikäyntiä. Ei sillä, että tässä nyt enää mitään uutta olisi, sillä koulut (yläaste, lukio, ammattikorkea) menivät pitkälti niin, että sain tehdä ryhmätyötkin yksin, puhumattakaan liikuntatunneista jolloin muodostettiin ryhmiä joihin luonnollisesti tulin valituksi viimeisenä (Yleensä niin, että liikunnanopettaja pakotti ryhmän valitsijaa ottamaan minut mukaan).
Että kysymykseni oikeastaan onkin. Mitä hiton järkeä tai ihmisarvoa tällaisessa rämpimisessä on? Tiedän kyllä, että aina jonkun pitää olla se huonoin mutta totta puhuakseni jos omistaisin yhtään selkärankaa, lähtisin nyt saman tien ulos ja menisin leimaamaan auton kallioleikkaukseen.
otan osaa. kuvaat asiat viestissäsi niin, että luulen ymmärtäväni, miltä sinusta tuntuu. sydäntä särkee. erityisesti elämäsi koulussa yhteisyydestä suljettuna tuntuu järkyttävältä.
tilanteesi on siinä mielessä itselle tuttu, että opinnot jäi kesken, tempauduin työhön, ja olin salaa niin häpeissäni siitä, että en ole saavuttanut mitään, että näin pahoja unia ja olin muuten ahdistunut. (ja nyt vasta olen ymmärtänyt, että se erityisen paha olo on nimeltään ahdistus. aiemmin luulin, että se on ihan johdonmukainen seuraus siitä, että olen niin huono ihminen. )
siihen minulla ei ole mitään vastausta, että miten voisi oppia kelpaamaan itselleen.
mutta se helpotti hurjasti, kun tajusin, että loppujen lopuksi muuhun ei voi vaikuttaa. siis kuin siihen, että miten itse itseensä suhtautuu.
lisäksi se on helpottanut sitä hirveintä tuskaa pään sisällä, kun koittaa muistaa, että se on vain tunne, ei totuus itsestä tai maailmasta.
luin joskus jostain, että masentuneille on hurjasti hyöytä hengittely- ym. mindfulness-harjoituksista ja jostain syystä vakuutuin siitä.
en tiedä, onko minua auttanut se, että uskon niistä olevan minulle hyötyä, vai onko niistä hyötyä. joka tapauksessa sellaisen harjoituksen jälkeen on hetken rauhallisempi olo, ajatukset eivät riivaa ja piinaa niin hurjasti.
olen varma, että jossain on ihminen, joka saisi iloa ja lohtua juuri sinun seurastasi. tiedän, että tätä on vaikea uskoa juuri nyt, mutta niin se vain on.
toivotan voimia.
☺️❤️