Hei Tuulen vire, aika raskas tilanne sinulle. Itsekin äitinä tiedän, kuinka syvä voi olla huoli omasta lapsesta vaikka lapsi olisikin jo aikuinen. Tuli vain mieleen, että pystytkö puhumaan hänen kanssaan suoraan ja sanoa olevasi huolissasi hänestä? Ei sinun tarvitse sanoa, että et jaksa häntä vaan että olet vain huolissasi. Samalla voit kertoa hänelle, että lääkkeet kannattaisi ottaa, koska monilla ne auttavat.

Käykö hän terapiassa ja missä hänen hoitonsa on? Psyk.polilla vai terveyskeskusessa? Voisi olla paikallaan pitää yhteispalaveri, johon tulisi lapsesi ja sinun lisäksesi hoitava taho. yhdessä voisitte tehdä hoitosuunnitelman, jossa määriteltäisiin, mikä on sinun osasi. Tarkoitan, että sopisitte ihan käytännön tasolla, mitkä ovat lapsesi tavoitteet (esim. käydä kaupassa yksin) ja millä tavalla sinä voit olla hänelle avuksi ja tueksi. Silloin kokonaisvastuu ei olisi sinulla ja tilanne olisi selkeämpi.

Toivon teille molemmille, sekä sinulle että lapsellesi voimia tälle raskaalle tielle.

Heräsin aamulla hiljaisuuteen..
Toivon saavani jotain tukea täältä ja olin aika pettynyt kun kukaan ei ollut vastannut mitään..
Täytyy sanoa että kaikki lomat , pyhät ym juhlat ovat liikaa minulle ...ei millään jaksa mitään.
En voi uskoa että olisin yksin tämän tilanteen kanssa.
Kun poikani eilen illalla oltuaan n. 20 min kotona vietiin taas pois minut valtasi suuri tuskan tunne sama toistui kun hän tuli viettämään 24 päivä joulua tänne ei kestänyt vaan jouduttiin taas viemään omaan kotiinsa jossa istuu yksin neljän seinän sisällä päivästä päivään.
Tekisin mitä vain että hän pääsisi taas jaloilleen.Oma äitini sanoi että syy ei ole minun kun eilen itkuisena hänelle soitin mutta tottakai äiti aina etsii syytä itsestään.Nytkin minua kalvaa syvältä että mitä ihmettä voin hänen hyväkseen tehdä.
Nuoret aikuiset , ihmiset kertokaa mitä voin tehdä? Olisin niin kiitollinen jonkinlaisesta avusta tuntuu kuin olisin yksin maailmassa tämän asian kanssa........voimat alkavat olla lopussa

Nöyränä odottaen 😯🗯️

Tuulen vire kirjoitti 31.12.2012 20:36

Hei kaikki

Löysin tämän kriisikeskuksen aivan sattumalta ja luettuani jonkin verran muiden kirjoituksia päätin kirjoittaa minäkin rohkeasti tänne.
Sydämeni on raskas kun vanhin lapseni on sairastunut mieleltään , äitinä en tiedä miten auttaa aikuista lastani kun kotona on vielä muitakin lapsia jotka tarvitsevat äitiä.
Mieheni ei oikein osaa olla asian kanssa mitenkään .
Itsestäni tuntuu etten kohta enää jaksa- pelkää jo sairastuvani itsekkin.
Aikuinen lapseni ei uskalla mennä kauppaan ym, melkein kaikki minun pitää hoitaa mutta hän ei halua olla taakkana, on hoidossa ja saanut lääkkeet mutta ei uskalla ottaa niitä ym ym.
Kun hän tulee kotiin käymään , hän alkaa melkein heti ahdistua ja niin siinä sitten käy että samantien joudutaan häntä lähtemään kotiin viemään.
En jaksa olla varpaillani koko ajan- en ymmärrä häntä juuri enää.Tilanne on kaaoottinen ja olen väsynyt melkein koko ajan .Enkä missään nimessä halua valittaa mutta tilanne on paha.
Sanonko lapselleni että en halua enää halua nähdä häntä vai mitä teen??

Äidin sydän on raskas tästä murheesta

Tuolla lailla varmaan minun äitini kirjoittaisi, jos hän kävisi tukinetissä. En usko, että hän on edes kuullut tästä sivustosta.

Minulla ei ole vielä varmaa diagnoosia, mutta kyseessä taitaa minun kohdallani olla psykoosi. Äidilläni on raskas taakka kannettavanaan, asun hänen luonaan. Muutto omaan kotiin edessä, se ahdistaa minua valtavasti. Saan onneksi ulkopuolisilta henkilöiltä apua, se auttaa samalla äitiänikin.

Voimia
IisaMari

Minä en edes haluaisia, että äidilläni olisi tuollainen olo, kuin teillä kirjoittaja-äideillä on.
Minä olen ikuisesti kiitollinen omalle adoptioäidilleni, että se luovutti sairauteni hoidon ammattilaiselle. Oli itse kuitenkin vierellä mutta ei huolestuneena seurannut miksi just nyt saan jonkun raivokohtauksen, epilepsiakohtauksen tai ahdistuin kun piti jonnekin mennä vaan soitti apua. Jopa kaupassa aluksi kävimme ammattiavustajan kanssa.

Minusta ennen kaikkea äitien pitäisi antaa meidän nuorten sairastaa rauhassa ammattiavussa.
Kun nuori muuttaa pois kotoa, hän käy vanhempiensa luona voimiensa mukaan, lähtee pois, kun ei jaksa olla. Ei siitä pidä kenenkään huolestua.
Terveetkään nuoret eivät niin kamalasti viihdy vanhempiensa luona.

No, se puolesta tekeminen ja huolehtiminen ei ainakaan auta. Ratkaiseva kysymys kai on että miten käy jos lakkaat käymästä kaupassa hänen puolestaan, tietenkin kerrot etukäteen että näin teet ja teet sen oman jaksamisesi takia eikä se tarkoita ettet välittäisi hänestä. Käyt siis kyläilemässä edelleen ja muuta, et vain käy kaupassa hänen puolestaan. Sen jälkeen lienee kaksi vaihtoehtoa: a, lapsesi menee itse kauppaan ja vähitellen voit vastuuttaa häntä hoitamaan omia asioitaan. b, Lapsesi nääntyy nälkään kun et käy kaupassa hänelle. (Huom, kukaan ei kuole vaikka olisi 3-5 päivää syömättä jos ei sairasta diabetesta.) Tässä kohtaa otat yhteyttä hänen hoitajiinsa ja kerrot tilanteen sekä pyydät hakemaan hänet hoitoon koska et itse enää oman jaksamisesi vuoksi hoida näitä hänen puolestaan. Sen jälkeen hän saa oikeaa hoitoa kun et "peittele" hänen ongelmiaan.

Nythän tilanne on se että hänen ei tarvitse syödä lääkkeitä kun sinä mahdollistat sairastamisen. Ja kenenkään ei tarvitse auttaa lastasi koska sinä teet sen, itsesi kustannuksella. Sinun pitää rohkeasti siirtää vastuu takaisin lapsellesi ja ilmoittaa häntä hoitaville ihmisille jos lapsesi ei kykene tekemään normaaleita asioita. Hänen tulee saada sieltä apua.

Hei,minulla on vaan kokemuksia ja kokemuksia. Itse sairastuin yllättäen (yllättäen äidilleni ja läheisilleni). Olin nuori yksinhuoltaja ja eräänä aamuna en vaan pystynytkään lähtemään töihin. Niin minua käytiin kotona katsomassa ja terapoimassa ja lääkkeetkin kannettiin kotiin...ei...seurasi tk;n kautta diagnoosi ja osastolle jossa vietin n. 2 vk. - Tuolloin kun äitini kuuli asiasta hän soitti sairaalaan ja ensimmäisenä itkien kysyi mitä sinä tarvitset (mitä sinulta puuttuu)...Herra Jumala...tajusin että haluan vaan olla entiseni ja töissä ja terve, mutta nuo kysymykset synnyttivät kaaoksen sisälläni. - Myöhemmin kun pääsin sairaalasta ja onnekseni lyhyen sairausloman loputtua töihin (jonne halusin vaikken ehkä ollut vielä oikeinkaan terve), alkoi vahtiminen niin työtovereiden, sukulaisten, tuttavien ja äitini puolelta. Uskokaa tai älkää mutta kaikkein raskainta oli nyt nämä kyttääjät - kävivät minun hermoilleni ja ahdistivat. Ahdistus kävi niin raskaaksi etten pystynyt äitini kanssa olemaan pitkiä aikoja yhdessä. Apua kyllä sain ihan tunkemiseen saakka. Minun oli lopultakin sanottava vieraille etteivät ole tervetulleita. Siitä seurasi vuosikymmenen mökötys. Hyväähän he kai tarkoittivat mutta se ahdistus jonka vahtiminen sai aikaan oli jotain kamalaa.
- Myöhemmin sain kyllä läheisiini välini korjattua ja äitiinikin joka tuli minulle hyvin läheiseksi.
Koin jotain tuttua tuossa kertomuksessasi ja siksi kerroinkin omaa tarinaani.
-Ymmärrän äitinä millaisen tuskan oma äitini on voinut kokea sairastuttuani ja häpeänkin. Meni kauan että sain heidät vakuuttuneiksi että en enää tarvitse lääkkeitä ja voin hyvin ja että pärjään ja saan ja voin itse hakea apua kun sitä tarvitsen. Ammattiauttajat ovat olleet ensisijaisia auttajiani ja ovat olleet puolueettomia asiantuntioita josta olen hyvin kiitollinen.
Itselleni toi ison avun uskonratkaisu ja mahdollisti parantumisen. Tuosta alkoi myös luottamuksen kasvaminen ja vahvistuminen. Tänään voin hyvin ja näin ollen ymmärrän sen hädän jota läheiseni kohtasivat sairastuttuani mutta silloin en olisi jaksanut suhtautua ymmärtävästi ja asiallisesti huolenpitäjiin ja ns. kyttääjiin - se ahdisti - silloin tarvitsin omaa rauhaa ja lempeää suhtautumista - rutiineita ja turvallisuutta. Rukouksesta saa uskomattoman suuren avun.🙂👍

Kun sairaus alkoi hän oli ensin terveysasemansa potilaana nyt hän on yleisen mielenterveys yksikön potilaana joka merkitsee että pääsee puhumaan kerran kuussa hoitajan kanssa joka on aivan liian vähän kelan tukea hän ei saa koska juttu on niin uusi .
Sairaalassa kävi kääntymässä jossa ylilääkäri sanoi ettet kuulu tänne on hiukan pattitilanne mistään ei saada apua!
kiitos hyvät ihmiset että vastasitte tuli heti parempi olo🙂
Lääkkeet on saanut mutta ei ota niitä on sen lääkärillekkin sanonut johon lääkäri vastasi eläpä nyt yritä itse arvioida mikä sinulla on- mutta itseppä valinnan teet".
Kotiin emme ole ikinä pakottaneet itse on halunnut tulla mutta eihän sekään ole oikein että 10 min kuluttua ahdistuu ja sitten pitääkin päästä kiireen vilkkaan pois .Millään muulla kulkuneuvolla ei suostu kulkemaan kuin minun tai isänsä kyydissä.
Olen yrittänyt ja laittanutkin usein jo stopin etten ole kauppaan mennyt puolestaan ehkä olen pehmo äiti.
Apua kun saisimme että pääsisi vaikka edes kerran viikossa puhumaan jonkun ammattilaisen kanssa mutta kerran kuussa on aivan liian vähän.....
Mistä siis apua !?!?

Hei, taas - kerron että itse sairastumiseni jälkeen myöhemmin elämätilanteissani tapahtui muutoksia jonka seurauksena masennuin uudestaan n. 4 vuodeksi. Keskusteluapua sain kaksi kertaa kuukaudessa aluksi mutta myöhemmin kerran kuukaudessa - joka on vähän!!! Löysin yksityisen psykiatrin jonka luona kävin - maksoi joo - mutta kannatti säästää ja käydä. Sain turvallisen ja lämpimän vastaanoton ja kuulijan. - Sen lisäksi kävin keskusteluja ja kun ilmoitin että tarvitsen enemmän aikaa niin sain myöskin. Pitää vaatia! - Tiedän että sairaana on se asenne - joo joo kyllä sopii - siis kaikki mitä vaan tarjotaan ja esitellään. Myöskin sielunhoitoterapiasta on hyötyä ollut ainakin minulle. Silloin voi vapaasti keskustella hyvinkin syvällisiä asioita ja purkaa tuntojaan. Minulla oli myöskin ystäviä jotka antoivat hengellistä tukea. - Uskoisin että äitinä olisi ihan hyvä asia myös löytää auttavia kanavia, tukea omaan ahdistukseen ja elämän käännekohtaan. - Kovistelu nyt ei ainakaan auta masentunutta - itsekin sain tuta vastaavaa - se aiheutti vain pahennusta ja tuskaa sisimmässä - toisaaltaan ajattelen nyt että sekin oli parempi asia kuin ei mitään oikeaa. - uskon että tämä uusi tilanne tulisi saada myös vanhempien käsitellä. - Kyllä apua löytyy poliklinikoilta myös seurakunnilta ja itse viimekädessä sain avun esirukoilijoilta joita löytyy myöskin netin kautta ja seurakunnista.
Toivon sydämestäni voimia ja kykyä löytää se oikea kanava tilanteen helpottamiseksi.🙂👍

Tuulen vire kirjoitti 1.1.2013 19:30

Kun sairaus alkoi hän oli ensin terveysasemansa potilaana nyt hän on yleisen mielenterveys yksikön potilaana joka merkitsee että pääsee puhumaan kerran kuussa hoitajan kanssa joka on aivan liian vähän kelan tukea hän ei saa koska juttu on niin uusi .
Sairaalassa kävi kääntymässä jossa ylilääkäri sanoi ettet kuulu tänne on hiukan pattitilanne mistään ei saada apua!
kiitos hyvät ihmiset että vastasitte tuli heti parempi olo🙂
Lääkkeet on saanut mutta ei ota niitä on sen lääkärillekkin sanonut johon lääkäri vastasi eläpä nyt yritä itse arvioida mikä sinulla on- mutta itseppä valinnan teet".
Kotiin emme ole ikinä pakottaneet itse on halunnut tulla mutta eihän sekään ole oikein että 10 min kuluttua ahdistuu ja sitten pitääkin päästä kiireen vilkkaan pois .Millään muulla kulkuneuvolla ei suostu kulkemaan kuin minun tai isänsä kyydissä.
Olen yrittänyt ja laittanutkin usein jo stopin etten ole kauppaan mennyt puolestaan ehkä olen pehmo äiti.
Apua kun saisimme että pääsisi vaikka edes kerran viikossa puhumaan jonkun ammattilaisen kanssa mutta kerran kuussa on aivan liian vähän.....
Mistä siis apua !?!?

Mulla on aina ollut ylihuolehtiva äiti. Ehkä sinäkin olet huolehtinut lapsestasi liikaa. Hän on kuitenkin (ilmeisesti?) aikuinen ihminen. Ihan niin kuin minäkin.

Kuulostaa niin tutulta. Paitsi, että minä olen se lapsi - tai aikuinenhan minä olen, mutta minä olen tässä se äidin tyttö, niin kuin sinun lapsesi on sinulle äidin tyttö.

Pitäisi oppia olemaan oma itsensä eikä aina vain se "äidin tyttö". Olen ollut aivan liian kiinni äidissäni, nyt se kostautuu.

Hei Tuulen vire!
Voin mainiosti kuvitella mikä olotilasi on. Minulla on vanhin lapsi kohta 20 ja asuu tilapäisesti Ruotsissa, ns opiskelemassa. Kotona on vielä kaksi alaikäistä. Psykiatrisen asiakkaana on tämä vanhin poika ollut jo pari vuotta ja tilanne on edelleen hyvin kaoottinen. Itse olen lähes koko ajan hyvin jännittynyt, oireet siis kuin jännittäisi jotain, hermostunut ja vatsa kipeänä. Pojallani on kyllä lääkärisuhde Ruotsissakin mutta lisäksi on nyt mukaan tulleet laittomat itsehoitolääkkeet, ja niistä pitäisi päästä eroon. En tiedä kuinka onnistuu. Asunto menee ihan kohta alta ja onko edessä paluu Suomeen, sitä emme vielä tiedä. Kotona asumisesta ei varmaan tule mitään koska nuoremmille lapsille olisi annettava turvallinen ympäristö käydä koulua yms. Seuraavan kahden viikon aikana pitäisi selvitä monen asian, mutta ongelma on se että poika ei itse tunnu välittävän mistään eikä siis myöskään huolehdi asioistaan. Itse yritän vain jaksaa eteenpäin. Kunhan saisin hänet tänään matkalle Ruotsiin, voisin vähän yrittää unohtaa. Sinulle Tuulen vire voin kuitenkin sanoa, että et ole ainut. Meitä murheellisia äitejä on varmaan monta. Pitäisikö vain jaksaa ja yrittää auttaa vai luovuttaa...

Kiitos taas viesteistä!

Olen ajatellut että olenko liian huolehtivainen no kerrotaan lisää kun poikani tämä 20 täyttänyt haluaa että autan hän soittaa ja kertoo että just nyt sun on tultava ja vietävä mut kauppaan ym ym.
Uuden vuoden jälkeen en ole häneen ottanut yhteyttä yritti soittaa eilen mutta en jaksanut vastata- en oikein usko että olen yli huolehtivainen vaan hän tietyllä tavalla yrittää manipuloida minua jos sanon että en nyt juuri pääse tai en ole heti haukkana kyselemässä mitä kuuluu hän sanoo et välitä musta yhtään ..tämä on kinkkinen tilanne ...mutta ihan oman jaksamiseni vuoksi on pakko ottaa vähän etäisyyttä tähän tilanteeseen.
Nyt olen kotona ja huomisenkin olen vasta perjantaina menen töihin että saan koottua itseni .

Kiitos kaikista avuista tämä on hyvä paikka purkaa tilannetta ja nähdä asioita eri näkökulmista🙂👍

Hei, onko mitään järkeä vain valittaa ja valittaa. Maailma on täynnä mahdollisuuksia. Ylihuolehtivia äitejä toinen puoli. Pelkkä rakkaus ja lapsen rakastaminen ei riitä. Usein se läheinen on se ihminen joka pyrkii uhrautumaan, tekemään marttyyria itsestää "kaikkeni olen hänen vuokseen tehnyt" asenteella. Usein se joka on vieras ja puolueeton on se ihminen joka osaa pystyy ja voi auttaa järkevämmin. Tunteilu ei auta ei niin pätkääkään. - On viisasta ohjata masentunut ja ongelmainen ihminen auttavien ihmisten yhteyteen eikä suinkaan häntä saa jättää yksin oman onnensa varaan. Toinen kysymys onkin se kuinka yhteistyökykyinen asiakas on. Masentuneen ihmisen kanssa voi jutella jokapäiväisistä asioista niin kauan kuin häntä kiinnostaa. Mukaan voi ottaa ja pyytää harrastuksiin. Harvemmin - omasta kokemuksestani voin sanoa - lukeminen kiinnostaa ja jos kiinnosti niin eipä siitä tekstistä mitään jää mieleen, samoin käy kuuntelemisen kanssa. Sitä kulkee kuin dementikko vailla muistia. - Tekeminen yhdessä, liikkuminen yhdessä auttavat tavattomasti. - Rutiinit - rutiinit ja rutiinit. Jollei muuta niin voisi kirjoittaa päivän lukujärjestyksen jääkaapin oveen kaikkine toimintoineen. Ongelmaisille on toimintaa, on, on akupunktioa ja muita ryhmä keskusteluita ja tapaamisia. Usein on kuitenkin niin että tupakalla kulutetaan aika jonka voisi hyödyntää oman terveytensä ylläpitämiseen.