Kiitos tsempeistä Keskustelua, Jokuvaam ja Purjevene! Koronan takia ei ollut huonekaveria. Enkä mä saa jatkossakaan huonekaveria cpap-laitteen takia.

Mä säikäytin jopa itseni torstaina, kun olin yksin itsekseni uimassa kuntoutuksessa. Ajattelin, että nyt olisi hyvä kuolla. Kukaan ei huomaisi. Ei ollut edes uimavalvojaa, jos olisin saanut jonkun kohtauksen. Miten siinä kauniissa ympäristössä edes hetken niin ajattelin. Menin kuumavesialtaaseen. Mulla oli itku kurkussa, mutten saanut sitä ulos. Menin saunaan toiveissa saada itkeä yksin. Se meni siinä, kun sinne tuli nuori nainen. Mulla olisi tarve itkeä, mutta se on jumissa.

Viimeisen päivällisen jälkeen juteltiin porukassa.  Perjantaina ennen lähtöä sain kahdelta ryhmäläiseltä halauksen. Se tuntui hyvältä. Mulla on juteltavaa mun psykiatrisen hoitajan kanssa. Ensi viikolla on liikaa kaikkea. On riski, että mä hajoan. En kuitenkaan halua pettää, kun olen luvannut. Mulla on myös työttömyyden tiimoilta asioita hoidettavana. Ajatuksena on kuntouttava työtoiminta. Tämä ei nyt ole helppoa. Niin ja ensi sunnuntaina on mun kahden kuukauden vanhan tyttärentyttären nimiäiset.

Hei. Tuo tunne 'liikaa kaikkea', voiko sen kuulla kun se itestä nousee? Sanoa jollekin omahoitajalle siellä jos siellä sellainen on tms. että sinusta tuntuu siltä ja haluaisit jtnkn ottaa 'vähemmän', että kuinka saisit annettua itselle luvan antaa osan mennä ohi ja tarttua siihen mihin voimat ja kiinnostus on?

Tuo riskin tunne tai ajatus sellaisesta, on sinun tunne ja nousee menneestä. Nyt on kuitenkin vuosi 2021 ja entinen sinussa on jossain takataustalla, voisitko antaa sille jo etukäteen rauhan vaan olla siellä eikä pitää sinussa pelkoa yllä? Tulla tähän aikaan, jota nyt käyt hetki hetkeltä uudistuvana? siltä nimittäin minulle kuulostaa etenemisesi.

Ymmärrän kyllä ettei kokemuksesi ole olleet helppoja, niiden siirtäminen nyt kuin sivuun ei ole mikää taikatemppu, mutta tarpeellinen ettei kaikki elinvoimasi humpsahtaisi jhnkn mitä et tehdo. Kukin juttu kerrallaan on paras resepti asenteeseen hoitaa asioita. Nauti nyt täysin siemauksin tuosta tuesta jota saat tuolla,

Työtoiminta tulee vähän myöhemmin ajankohtaiseksi.

Ja huippuhetki tiedossa sulla! 💗 Onnea pienokaiselle ja onnittelut teille kaikille pienen onnesta osallisille!

Kiitos keskustelua! Työttömyyteen liittyen mulla on aktivointisuunnitelman teko. Mun työttömyyttä hoitavalla on nyt sijainen. Mulla on nyt kaksi mahdollista kurssia, jotka kiinnostaa, jotka on tarkoitettu yli 300 päivää työmarkkinatuella olleille. Töihin en ole valmis.

Nyt odotan myös psykiatrisen hoitajan viestiä vastaanottoajasta sekä psykiatriaikaa. Nämä molemmat ovat vielä keskeneräisiä ja auki.

Se, mikä mua tällä viikolla kiinnostaa, on Arkeen voimaa -koulutus keskiviikkona. Perjantaina alkaa ryhmän vetäminen. Ryhmää vedän toisen kanssa kuutena perjantaina. On riski, että panikoin ja jännitän. Yhtälailla se onnistuu. Viittä ryhmää olen jo vetänyt. Parhaimmillaan ryhmä voimaannuttaa niin ryhmäläisiä kuin vetäjääkin. Mun itsetunto ei ole parhaimmillaan. Viime viikolla sain masennustestistä tulokseksi: keskivaikea masennus. Enkä nyt uskalla viime hetkellä kieltäytyä ryhmän vetämisestä. Riippuu paljon, miten keskiviikon koulutus menee. Silloin pitää viimeistään tehdä päätös, jos perunkin. Jos tuntuu, että liikaa ahdistaa, niin silloin mun täytyy sanoa se meidän kaupungin Arkeen voimaa -vastaavalle. Ainakin olen asennoitunut, että ryhmän pidän. Ryhmän ajatuksena on, että me ohjaajat olemme myös vertaisia. Sairauksista riippumatta arjen haasteet ovat samoja.

Juuri nyt ahdistaa. Yritän hengitellä ensin tämän ohi, jos/kun ei auta, niin täytyy turvautua pilleriin. Mä en ymmärrä, miksi juuri nyt tuntuu pahalta? Mä yritän niin kovasti.

Ehkä se kovasti yritys on mikä osaltaan luo ahdistavaa oloa? Parasta vaan heittäytyä kuin kellumaan veteen, kun vertaisryhmään menee. Vertaisuus on se mikä kannattelee meitä mielenterveytemma kanssa kamppailevia ja liian usein tuntuu että liian usein tappiolle pimeyttä vastaan jääviä. Voimia tähän viikkoon ja noihin ryhmätilanteisiin 👍💗

Kiitos keskustelua!

Pientä päivitystä tänne: olen väsynyt vähän kaikkeen.  On ollut nyt pienessä ajassa paljon uusia sosiaalisia kohtaamisia,  mitkä ovat pääasiassa olleet hyviä.  Ne ovat myös hyvin kuormittavia.  Omia rajoja koetellaan ryhmän vetämisellä, mikä ei ole ominta minua. Huoma-ryhmän livetapaaminen oli koskettava ja tunteita herättävä. Voi olla,  että se on tärkeää kaiken tämän koetun tuskan jälkeen.

Eilen oli eka tapaaminen kuntoutuksen jälkeen psykiatrian hoitajan kanssa kylläkin puhelimitse. Oli aikaisemmin juttua, että saisin syyskuulle psykiatriaan erikoistuvalle lääkärille ajan.  Se meneekin lokakuulle, kun ne silloin tänne tulee.  Lääkäreitä tulee kaksi. Hoitaja laittoi mulle ajan naislääkärille. Yes! Hoitaja ilmaisi myös,  että mieslääkäri on ulkomaalaistaustainen.  Ei siinä mitään,  mutta siinä olisi voinut pelot aktivoitua tuplasti pahimmillaan.  Sanoin hoitajalle, että hän ajatteli kauniisti. Kiva tuntea, että toinen jopa tajuaa jotain.

Ei ihme jos väsyttää se runsaus kaikkea. Hyvin taisit selvitä. Nyt ohitettiin jo puolet tästäkin kuusta, kohtahan ollaan.lokakuussa ja asiat etenee edelleen.

Voimia meille kaikille.👍👍👍

Kiitos keskustelua! Mua kyllä huolestuttaa. Tämä jatkuva väsymys ei ole normaalia. Eilen vihdoin oli nuoremman tyttärentytön nimiäiset. Samalla vietettiin isosiskon 2-vuotussynttäreitä, vaikka oikea syntymäpäivä oli toukokuussa. Sain hetkeksi vauvan syliin. Järkytykseksi huomasin, ettei käteni toimineetkaan normaalisti ja oli riskinä tiputtaa vauva. En tiedä,  onko vaivalle nimeä. En millään menisi lääkärille. Perjantaina ryhmää pitäessä en saanut tussin korkkia auki. Toinen nivelvaivoista kärsivä sai sen auki.

Vein pienille tytöille neulomani villatakit ja sukat ja tyttärelleni pipon. Nyt on pieni tyhjä olo,  mitä teen seuraaksi. Meinaa olla kyllä tukkoinen olo. Nyt ei ole halua sairastua.

Olen väsynyt tällä hetkellä vähän kaikkeen. Sosiaalisten tilanteiden pelko ja sosiaaliset kohtaamiset aiheuttaa ilon lisäksi paniikkia ja ahdistusta. Olenko oppinut olemaan liian yksin, että pelkään kohdata ihmisiä. Eihän se voi olla normaalia. En mä siitä kärsinyt töissä ollessa. Työporukkaan kuului 30 hlöä ja vuorossa oli n. 400 hlöä. Nyt ahdistun jo kolmesta hlöstä samaan aikaan saati enemmästä.

Eilen oli ryhmän vetäminen. Sitä oli valvomassa ryhmävastaava. Se ahdisti etukäteen, ryhmän aikaan ja ryhmän jälkeen. Sain rakentavaa ja positiivista palautetta. Viime yönä tuli nukuttua 11 tuntia. Silti Olen väsynyt. Ensi viikolla on tiedossa 4 päivänä kokousta, palaveria ja ryhmää. Se on mulle ihan liikaa. Olen niiden kohtaamisten jälkeen tosi väsynyt. En tiedä, pitäisikö olla huolissaan vai onko se normaalia. Mulla on reilun viikon päästä aika mun psykiatriselle hoitajalle. Olen kyllä maininnut siitä, että olen alkanut pelkäämään sosiaalisia kohtaamisia. Toisaalta myös nautin ihmisten tapaamisista. Eikös se ole nurinkurista, kun samaan aikaan nauttii ja pelkää.

Kivut ja sairaudetkin kai vaikuttaa asiaan. Täytyy kai oppia hyväksymään tilanne. Huoma-ryhmän tapaamista kyllä odotan. Se on torstaina. Siinä kyllä aihe on raskas ja kuormittava, mutta vertaistuessa on oma voimansa.

Tunteikas ja ylisosiaalinen viikko on takana. On ollut antoisaa, mutta myös tosi kuormittavaa. Eilen markkinoilla näin sattumalta taideterapeutin, jolle puhuin mahdollisesta terapiakerrasta psykoterapeuttiopiskelijan kera marraskuussa. Olin jopa hyvillä mielin ja jopa normaali. Nyt tänään kun ollaan sopimassa päivästä, mulla sydän nousi kurkkuun. Mulla alkoi samalla selkää särkee ja paniikkikohtaus nousi. Sitä kun saisi synkkää sisintä purettua paperille.  Se että mun kanssa siinä olisi kaksi terapeuttia ja mulla olisi mahdollisuus antaa tunteiden tulla. Mä olen pyrkinyt aina syrjäyttämään mun tunteet. Se on ollut mun tapa selviytyä. Enkä oikein voi ymmärtää, miten olen saanut tämmöisen mahdollisuuden. Olenko todella sen arvoinen?

Olet!

Kiitos keskustelua! ❤️

Tänään tuli käytyä ammattiosaston toimistolla. Toiveissa on, että pääsen ao:n hallituksesta pois. Se ei ole enää mun juttu. Mulle on ollut hirveän vaikeaa saada sanotuksi, että haluan pois. Silloin kun motivaatio on hukassa, niin musta ei ole enää hyötyä ja iloa heille. Liittyy tähän myös haikeutta. Ihme kyllä!

Mulla on haluan olla tarpeellinen. Olla muutakin, kun vaan olla olemassa. Mitä pystyn tekemään? Mulla on fyysisiä rajoitteita ja psyykkisiä. Suurin rajoite on, kun en usko itseeni. Vanha työni oli tehdastyö eli vauhti oli kova. Enää en siihen pysty siis kovaan vauhtiin. Olen hidastunut ja stressaannu kiireestä. Pelkään, ettei musta ole mihinkään.

Unesta syntynyt

Sinut unessa näin. Pyysit lasia kaapista. Lasi oli sininen. Niinkuin sininen oli sun lempivärisi täällä oikeassa elämässä. Se löi tuskan ja kaipuun sieluun. Kyyneleet virtaa aivan hiljaa. Olen niin onnellinen, että edes hetken sinut näin, vaikka vain unessa.

Siipirikko

Siipirikko, joka ei tahdo lentää, ei tahdo nähdä huomista. On siipensä loukannut pysyvästi, on suru sielussansa syvästi. Kipu siivessä on jäätävä, ei siihen auta sää tämä. Marraskuun harmaus ja pimeys painaa siivet maahan, lohtua tuo väri auringon, jonka nousua toivoa saanhan.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 12 kuukautta sitten. Syy: kahden sanan vaihto

Olen entinen Jokuvaam. Lakkautin profiilini kun en jaksanut. Sitten tulin takaisin. On hämmästyttävää miten paljon kärsimyksesi muistuttavat omiani ja miten sanavalintasikin muistuttaa omaani. Minä en jaksa paljoa kirjoittaa. Avasin tuolla oman ketjun mutten jaksa kirjoittaa. En jaksa elää, en jaksa olla minä enkä jaksa olla joku muukaan. Työssäni saan jotain tietynlaista tsemppiä niiltä ihmisiltä joiden parissa työskentelen. Mutta työpäivä on vain eräänlaista teatteria, roolipeliä, ja heti taukojenkin aikana lohduton yksinäisyyteni kietoo mieleni, kuristaa mieltäni. Älä lannistu. Tee jotain pahimman surun aikana. Lähde ulos kävelylle, vaikka se on kliseinen neuvo. Ulkoilu kuitenkin helpottaa oloa hiukan.