Turvattomuudentunne

Turvattomuudentunne

Käyttäjä Ghost001 aloittanut aikaan 18.08.2019 klo 12:34 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Ghost001 kirjoittanut 18.08.2019 klo 12:34

Tunnen jatkuvaa ahdistusta, joka syntyy turvattomuudentunteesta, joka taas syntyy yksinäisyydstä. Pahimmillaan tunne on aamuisin ja siksi onkin vaikea päästä sängystä ylös. Tunne on välillä lähellä jopa pakokauhua.

Onko tälle mitään tehtävissä? Mikä tähän oikeasti auttaisi? Huomion keskittäminen johonkin muuhun asiaan toki auttaa hetkeksi, mutta mielestäni se on vain pakenemista ja todellisen ongelman lakaisua maton alle. Sama ahdistus on taas päällä viimeistään aamulla.

Kyse on kai siitä, että yksinäisyys laukaisee sisäisen hälytysjärjestelmän, joka meihin on koodattu. Sitä vastaan on aika vaikea tapella. On aina selviydyttävä kaikesta yksin ilman tunnetta, että joku olisi minun puolellani, haluaisi minulle hyvää ja jolle olisin tärkeä. Nyt tunnen olevani vain arvoton. IM-ajatuksetkin vaivaavat, mutta tiedän niiden olevan vain ajatuksia ainakin vielä.
Terapioista ei ole ollut apua. Mikä silloin enää voi auttaa? Aina sanotaan, että pitää hakea apua, mutta mitä sitten kun on hakenut apua eikä se ole auttanut?

Käyttäjä Reetta12 kirjoittanut 19.08.2019 klo 21:35

Kuvasit aika hyvin munkin tunnelmia, yksinäisyys tekee just ton että ei ole turvallinen olo ja aamuisin todellakin voi olla pakokauhuinen tunne. Toisaalta vuosien yksinäisyyden jälkeen olen myös alkanu välttelemään ihmisiä, koska en koe että kukaan oikein ymmärtää tätä olotilaa, enkä jaksa selittää, enkä koe turvallisuutta monien ihmistenkään kanssa. Terapian olen myös käynyt, nyt tiedän kuinka paljon mulla on ongelmia lapsuudesta lähtien, mutta ei mullakaan auttanu sen pidemmälle. Paljon olen minäkin apua hakenut, hetkellisesti saanutkin, mutta aina palaan samoihin oloihin omassa yksinäisyydessäni. Jotain apua olen saanut kuuntelemalla videoita, kuten esim. Ekchart Tolle youtubesta.

Käyttäjä Partaalla kirjoittanut 24.08.2019 klo 12:09

Hei. Turvattomuuden tunne, hylätyksi tulemisen tunne ja pelko. Ne ovat varsin tuttuja itselleni, ja niitten kanssa elänyt ikäni.

Itselläni tiedän tämän johtuvan varsin turvattomasta ja traumaattisesta lapsuudesta ja kasvusta. Jouduin jo ihan pienenä selviämään sellaisista asioista, joista pienene lapsen on mahdoton selvitä, ainakaan rikkumatta henkisesti. Niinpä minusta kasvoi mukamas-vahva, se joka jaksaa, osaa, venyy, luopuu, auttaa, kestää mitä vaan jne. Vaikka oikeasti pieni lapsi sisälläni huusi ja huutaa turvaa ja apua.

En tiedä puhummeko samasta asiasta, onko turvattomuuden tunteesi saman kaltaista? Minusta kasvoi hyvin väärällä tavalla vahva. En sallinut itselleni heikkoutta. En tarvinnut kenenkään apua, en päästänyt enkä vieläkään päästä enkä osaa päästää ketään lähelle. Panssari on suojana koko ajan. En luota kehenkään, enkä usko että kukaan tahtoo mitään hyvää. Tämän opin, ja se kasvoi selkärankaani.

Minulla on ikäni ollut ahdistuskohtauksia ja myös dissosiaatiota. Hajoamisen tunne, epätodellisuuden tunne, jopa tunne että minua on kolme kappaletta, sillä tavalla että olen minä, toisesta minästä puolet heti olkapääni takana ja sen takana kolmas. Ahdistus on kova. Olen sairastanut vaikeaa anoreksiaa vuosia, nyt selvemmillä vesillä eli saanut painon normaalipainon ajarajalle. Syömisen kanssa takkuaa edelleen enkä usko koskaan kokonaan paranevani.

Terapiassa olen juossut, mutta se käsitteli enimmäkseen syömishäiriötäni, ei näitä muita ongelmiani. Joskus tunnen yksinäisyyttä, varsinkin silloin kun paha olo hyökkää päälle ja musertaa. Silloin kaipaisi turvallista olkapäätä johon nojata ja joka ei pettäisi eikä jättäisi, ei väheksyisi eikä pilkallisesti moittisi miten huono ja heikko olen, sillä heikkous on viimeinen asia mitä saa osoittaa. Se opittiin lapsuudenkodissa. Välillä sisuunnun itseeni täysin, ja päätän että p-kele tämä loppuu nyt! Eihän se lopu, mutta kai se jotenkin herättelee ottamaan vastuuta tuntemuksistaan ja hakemaan aktiivisemmin ratkaisua tähän. Kovasti väsyttävää ja uuvuttavaahan se vain on. Olen sinkku enkä haluakaan parisuhdetta. En sellaisessa osaisi olla näitten taakkojeni takia, ja kuten sanoin en luota kahenkään enkä siedä läheisyyttä. Ristiriitaista! Ja kuvaan kuuluu että elämäntyöni olen tehnyt hoitoalalla, kuinkas muuten.

Olen aina ollut toisten hoitaja, ja aina ottanut väärällä tavalla vastuun toisten tunteista. Jos jollakulla on huono päivä, se on minun syyni ja tunnen valtavaa syyllisyyttä.

Voisin kirjoittaa paljon enemmänkin, mutta jään katsomaan syntyykö tästä keskustelua. Sitä toivoisin, sillä minulla on tarve saada vertaistukea ja mielipiteitten ja tarinoitten vaihtoa. Saada uusia näkökulmia ja voisi sanoa kai ystävyyttäkin, näin anonyymisti netissä!

Käyttäjä Ghost001 kirjoittanut 24.08.2019 klo 12:32

Kiitos Reetta12, täytyy muistaa tutustua noihin Tollen videoihin.

En tiedä onko tästä sopivaa täällä kirjoittaa, mutta missä sitten? Mulle kävi tässä pari päivää sitten niin, että aloin lukea yhtä dekkaria, jonka olin ihan satunnaisesti kirjastosta lainannut pelkästään kirjailijan perusteella. En siis etukäteen edes tiennyt tarkemmin mihin aiheeseen se liittyy. No itsemurhiin se sitten liittyi. Kirjassa kerrottiin tarkkaan ainakin yksi kivuton keino tehdä itsemurha. Sellainen, josta en ollut tiennyt aiemmin. Mietin että tässäkö se vastaus nyt on mitä olen hakenut. Kävin jälkeenpäin lukemassa netistä kirja-arvioita. Monet ylistivät, miten arka aihe on otettu esiin ja kirjaiija tekee itsemurhien vastaista työtä. Omasta mielestäni kirja kyllä vain kannustaa lähemmäs kohti reunaa. Enkä todellakaan kerro kirjan nimeä täällä. Nyt on jopa helpottunutkin olo, kun tietää, että on takataskussa ainakin yksi mahdollinen pakokeino. Nyt vielä koitan pyristellä vastaan päivä kerrallaan, mutta kai se viimeinenkin toivo joskus kuolee.

Miten loputtomasti ihmisen kuuluisi yksin jaksaa elämäänsä? Aika kohtuutonta vaatia sellaista jaksamista. Ehkä se on lopulta mun elämän tarkoituskin, että päättäisin itse päiväni? Siihen suuntaan elämä on mua jatkuvasti vienyt. Elämä antaa aina välillä toivon pilkahduksia ja sitten kun erehtyy uskomaan, että nyt alkaa vihdoin parempi kausi, niin elämä vetää maton jalkojen alta ja nauraa räkäisesti päälle. Sitten upotaan ja syvälle. Onkohan tuolla pilvenreunalla joku, joka ihmettelee, että eikö se nyt vieläkään tajua mitä sen halutaan tekevän? Nyt se joku on lähettänyt mulle oikein rautalangasta ohjeetkin yhden lempikirjailijani välityksellä.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 25.08.2019 klo 12:58

Ghost001, mä en usko, että mikään/kukaan haluaisi sinun päättävän päiviäsi. Tavallaan haluaisin olla hyvilläni puolestasi (hyvä, jos keinon tietäminen saa olosi tuntumaan helpommalta) mutta samaan aikaan olen aika huolissani sinusta tilanteessa, jossa kivuttoman itsemurhakeinon tietäminen lohduttaa sinua.

Partaalla, täällä myös samantyyppistä taipumusta "vahvuuteen", joka lakaisee omat tarpeet maton alle ja asettaisi aina toisista huolehtimisen itsen edelle.

Turvattomuuden tunteesta kärsin toisinaan paniikkikohtauksien muodossa.

Käyttäjä Partaalla kirjoittanut 25.08.2019 klo 19:00

Ghost001, Soroppi

Ymmärrän tavallaan että hyvän itsemurhakeinon tietäminen helpottaa oloa.

Itselläni kun on oikein paha ja vaikea olo, saatan turvautua ajatukseen että täältä voi aina lähteä, se mahdollisuus on olemassa. Pidän sitä tavallaan kuin toisessa kädessäni, se on siinä ja kukaan ei saa sitä minulta pois! Se tuo (varmaan monen mielestä kieroutunutta) turvaa. Kynnys sen toteuttamiseen on kuitenkin korkea. Antaapa vain jonkinlaisen varmuuden tieto että pakotie on olemassa!

 

Käyttäjä Ghost001 kirjoittanut 01.09.2019 klo 00:56

Paha olla, mutta en osaa kirjoittaa mitään. Tuuleen huutelua. Lenkillä kävin. Selviydyin taas tästä päivästä. Mutta mitä järkeä on elämässä, jonka vain selviytyy läpi? Ei tässä kirjoittamisessakaan ole järkeä. En kai sitten osaa elää. Olen vain. Kuin haamu, joka kävelee ihmisiä vastaan, mutta jota kukaan ei näe. Yhdentekevä. Turha. Tyhjä.

Ihmetyttää elämän julmuus. Kaikki pahuus mitä on. Ei pysty ymmärtämään tätä.

 

Käyttäjä Ghost001 kirjoittanut 01.09.2019 klo 12:29

Kiitos teillekin, Soroppi ja Partaalla, että olette huomanneet minut. Se lohduttaa.

Käyttäjä Ghost001 kirjoittanut 01.09.2019 klo 12:37

Mietin tuossa, että on aika raastavan ristiriitaista kun pystyy ihailemaan auringonaskua ja liikuttumaan sen kauneudesta, mutta samaan aikaan toivoo ettei olisi koskaan syntynyt.

Luin jostain, että masentunut vatvoo menneitä ja ahdistunut tulevaa. Itseä aihdistaa juurikin nykyhetki ja kaikki tulevat hetket. Menneisyyttä jauhettiin kai terapiassa tarpeeksi, että siihen on kyllästynyt.

Pystyn hetkellisesti nauttimaan pienistä asioista ja harrastamaankin, syön melko terveelliseti ja liikun. Aina kuitenkin kannan mukanani suurta mustaa möykkyä, joka sisältää arvottomuuden, huonommuuden, yksinäisyyden, surullisuuden ja epätoivontunteita. Möykyn suuruus vaihtelee, mutta ei se katoa minnekään.

  • Muokattu moderaattoreiden toimesta 1 vuosi, 4 kuukautta sitten. Syy: -
Käyttäjä Nótt kirjoittanut 01.09.2019 klo 16:43

Ghost001 kirjoitti:
Pystyn hetkellisesti nauttimaan pienistä asioista ja harrastamaankin, syön melko terveelliseti ja liikun. Aina kuitenkin kannan mukanani suurta mustaa möykkyä, joka sisältää arvottomuuden, huonommuuden, yksinäisyyden, surullisuuden ja epätoivontunteita. Möykyn suuruus vaihtelee, mutta ei se katoa minnekään.

Tämä! Minä olen kuvannut samanlaista kokemusta vuoristoradaksi. Välillä olen huipulla, välillä alamaissa. Välilä vauhti on hurjaa, välillä juuri ja juuri havaittavaa. Välillä on mutkia matkassa, välillä eteneminen on suoraa. Välillä tuntuu, että pitää vetää perässään ylimääräisiä vaunuja, välillä olen se vedettävä.

Kun menee (suhteellisen) hyvin, niin minä pystyn elämään negatiivisten tunteitteni ja ajatuksieni kanssa, joskus jopa näkemään niissä hyviäkin puolia. Olen yksinäinen, mutta ainakin saan elää aivan oman aikatauluni mukaisesti. Olen vastenmielinen ihmishirviö, mutta saanpahan olla rauhassa. Olen täydellinen vain tunaroinnissa, mutta ainakin pysyy jalat maan pinnalla. Ja niin edelleen.

Sitten kun menee huonosti, niin negatiivisuus peittää kaiken alleen.

Käyttäjä Ghost001 kirjoittanut 12.09.2019 klo 22:23

Lamaantunut olo. Olen hakeutunut ihmisten ilmoille, mutta lopulta se on aiheuttanut taas vain pahaa oloa. Torjuntaa. Kaikki paha olo tulee aina muista ihmisistä. Et ole hyväkstytty. Olinpa tyhmä kun hetken jo luulin jotain muuta. Aina sillä hetkellä kun erehtyy kuvittelemaan, että onkin jonnekin ihan tervetullut, niin viimeistään seuraavan päivänä tajuaa ettei se niin ollutkaan. Taaskaan. Olinpa taas tyhmä. Enää ei jaksa yrittää.

Säälittävää olla missään sosiaalisessa mediassakaan. Kaikki muut huomataan, mutta ei minua. Jopa silloin kun ihmiset eivät ennestään tunne toisiaan, niin kaikki muut huomiodaan paitsi minut. Vaikka olisin olut kaikille kohtelias ja ystävällinen, niin minä olen se joka jätetään ulkopuolelle. Ei jaksa enää. En halua enää ihmisten ilmoille, kun tulee aina niin paha olo.

Käyttäjä Ghost001 kirjoittanut 13.09.2019 klo 00:44

Jatkoa edelliseen. Olin siis saanut koottua oloani paremmaksi ja ahdistuskin oli lieventynyt, vaikka yksinäinen olin ja olen edelleen. Olin keskittynyt harrastuksiini. Pieni toiveikkuus oli herännyt. Rohkaistuin lähtemään yhteen tapahtumaan mukaan. Alkuun tuntui hyvältä ja sitten kaikki alkoi taas mennä pieleen. Nyt ahdistaa taas ja paljon. En varmaan uskalla enää edes yrittää olla missään ihmisten ilmoilla kun se voi tiputtaa näin alas. Juuri kun olin niitä rippeitä saanut koottua kasaan. Ihmisten tapaamisessa on liian suuri riski tippua syvään ahdistukseen. Haluaisin vain päästä mielenrauhaan.

Käyttäjä Ghost001 kirjoittanut 15.09.2019 klo 10:42

Se on varmaan Hylkäämisen tunnelukko, joka minulla aktivoituu erityisesti ihmisiä kohdatessa ja pienestäkin väärästä sanasta tai ilmeestä saa ahdistuksen jylläämään. Facebook sitä vasta ruokkiikin kun siellä on vain jostain kerääntyneitä etäisiä tuttuja. Puhuttiinhan noista lukoista aikoinaan psykoterapiassakin, mutta ei oikein kunnolla paneuduttu yhteenkään niistä, mikä ihmetyttää kyllä nyt. Menikö kolme vuotta terapiaa hukkaan kun ei keskitytty oikeisiin asioihin?

Mitähän tuolle osaisi tehdä? Mistä tietää milloin ylireagoi, koska lukko aktivoitui? Milloin on oikeasti kohdeltu huonosti?

Yksi ongelmani on, että en tiedä missä rajani menevät. Mitä kuuluu sietää ja mitä ei?

Käyttäjä metsänmenninkäinen kirjoittanut 16.09.2019 klo 20:56

Ghost, kirjoitat aivan kuin minusta. Halusin vain sanoa että täälläkin yksi joka huomaa ja kuulee. Olen aina tiennyt etten varmasti olen ajatusteni kanssa ainoa, niitä ei vain normaaliarjessa näe, enhän itsekään uskalla näistä ajatuksista oikein kenellekään kertoa.

Varsinkin tuo ulkopuolisuus ahdistaa, en ole samassa elämäntilanteessa kuin suurin osa kaveripiiristäni, niin olen pullahtanut ulos, ei ole lapsia ja uraa joista jutella, ja kun minä jotain vähemmän tärkeää yritän ottaa puheeksi se kuitataan ettei muilla ihmisillä ole sellaisille aikaa.

 

Käyttäjä Ghost001 kirjoittanut 17.09.2019 klo 13:27

Kiitos, ihana metsänmenninkäinen!  🙂

Ompa ikävää käytöstä kavereiltasi, että sinun kuulumisiasi vähätellään! Aika tylsät puheenaiheet heillä itsellään, jos vain ura ja lapset.

Käyttäjä Ghost001 kirjoittanut 18.09.2019 klo 01:21

Nótt kirjoitti:

Ghost001 kirjoitti:
Pystyn hetkellisesti nauttimaan pienistä asioista ja harrastamaankin, syön melko terveelliseti ja liikun. Aina kuitenkin kannan mukanani suurta mustaa möykkyä, joka sisältää arvottomuuden, huonommuuden, yksinäisyyden, surullisuuden ja epätoivontunteita. Möykyn suuruus vaihtelee, mutta ei se katoa minnekään.

Tämä! Minä olen kuvannut samanlaista kokemusta vuoristoradaksi. Välillä olen huipulla, välillä alamaissa. Välilä vauhti on hurjaa, välillä juuri ja juuri havaittavaa. Välillä on mutkia matkassa, välillä eteneminen on suoraa. Välillä tuntuu, että pitää vetää perässään ylimääräisiä vaunuja, välillä olen se vedettävä.

Kun menee (suhteellisen) hyvin, niin minä pystyn elämään negatiivisten tunteitteni ja ajatuksieni kanssa, joskus jopa näkemään niissä hyviäkin puolia. Olen yksinäinen, mutta ainakin saan elää aivan oman aikatauluni mukaisesti. Olen vastenmielinen ihmishirviö, mutta saanpahan olla rauhassa. Olen täydellinen vain tunaroinnissa, mutta ainakin pysyy jalat maan pinnalla. Ja niin edelleen.

Sitten kun menee huonosti, niin negatiivisuus peittää kaiken alleen.

Hei Nott, Vuoristoratakuvauksesi on myös hyvä. Yleensä on niitä ylimääräisiä vaunuja perässä. Tänään on ollut parempi päivä, koska harrastin liikuntaa, joten vaunuja on vähemmän ja vauhtia hieman enemmän. Siksi vastaan sinullekin vasta nyt kun aiemmin oli liian mustaa, eli kuten kirjoitit, niin negatiivisuus peittää välillä kaiken alleen.

Et ole mikään ihmishirviö, älä kutsu itseäsi niin rumasti. Ei hirviöt kirjoittele täällä vertaistukea. Sorrun kyllä itseni nimittelyyn usein itsekin.

Aika raskasta tämä hyppiminen tunnetilasta toiseen näin nopeasti. Pelkään jo seuraavaa kuoppaa. Se saattaa tulla viikonloppuna, kun päätin taas että menen yhteen tapahtumaan. Sinänsä kai positiivista että pystyn kaikesta huolimatta vielä yrittämään. Jos kuitenkin taas vain lyön pääni tiiliseinään, niin sitten oli yrittämiset tässä. Ei itseään voi jatkuvasta pahoinpidellä viemällä ahdistaviin tilanteisiin.

Liikunta toi sen verran ylivireyttä, että en saa nukuttua. Olen aina joko yli- tai alivireessä. Miten pääsee siihen rauhalliseen tilaan siinä välissä? Mistä tämä vireyden vaihtelu kertoo? Mistä se on oire?