Pojalles ainakin on väliä, vaikkei se sitä kauheesti osotakkaan. Se on vaikea auttaa jos ei toinen halua ottaa apua vastaan, ja sillon ei auttaja kyllä voi sillä hetkellä paljoa tehdä, jos kaikkea väkisin yrittää voi palaa ite loppuun.
En tiiä, mut mikäli poika on jo täysikänen niin se on kai vaikeempaa saada ulkopuolista apua, jos alle 18v niin jos se ei rupea jonkun ajan kuluessa mitään tekeen niin voisko kysyä apua joltain sosiaalityöntekijältä ?

Yritä itsekkin jatkaa kuitenkin omaa elämistä ja itsestä huolehtimista. Jos itse olisin samassa tilassa kun poikasi, niin en luultavasti sillä hetkellä haluaisikaan sitä apua, varmaan tarvittisin sen aikani siihen makaamiseen ja ajatusten sekotteluun päässäni, ja kun huomaan ajankanssa että muu perhe jatkaa elämää ympärillä, niin ehkä rupeaisin ajattelemaan, ettei tämä elämä tähän kaatunutkaan ja elmä jatkuu vaikka möhlinki pahemmanki kerran.

Vaikka kuinka kaikki haluais pojan parasta ja yrittäis auttaa, niin siinä hetkessä nyt se voi poikaakin enemmän ahdistaa. Jossainvaiheessahan jotain pitää tehdä varmaan jos ei asia muutu mihinkään... mutta pikkuhiljaa 😉.

Kiitos Jupiter ajatuksistasi ja tuestasi. Tuntui todella järkevältä ajatukselta tuo että huolehtii itsestään. Toisaalta se tuntuu todella itsekkäältä, mutta näin vain on edettävä.
Vaikka kuinka haluaisin auttaa poikaa ja hänelle paremman elämän niin en voi elää hänen elämäänsä. Pääasia tässä on että ketään ei ole vielä menetetty ja kaikki osapuolet ovat hengissä. Pahin asia olisi ollut että joku olisikin kuollut välikohtauksessa.
Olen miettinyt jossain vaiheessa jopa toiselle paikkakunnalle muuttamista. Kaikki täällä tuntevat toisensa ja puhuvat kyllä pian asiasta. Jotkut ihmiset jopa syyllistävät minua että minun olisi pitänyt hakea apua aikaisemmin ja että olen antanut pojalle liian monta mahdollisuutta.

Pienellä paikkakunnalla toisten ihmisten asiat kiinnostaa kaikkia aina juu vähän turhan paljon, varsinkin negatiivisemmat asiat. Itseä eniten ärsyttää ajatukset "Olisi pitänyt.." "Olisipa sillon tajunnu.." yms, itekkin niin ajattelen päänisisällä omista asioista, mut yritän taistella sitä vastaan ja aina muiden ihmisten kanssa ainaki olla levittämättä sitä, koska siitä ei ole kyl mitään hyötyä, tuo vaan surua ja pahaa mieltä. Joten elä ota tosissaan paikallisten junttien ja kukkahattutätien "olisko pitäny" pätemisiä 😉 , jälkiviisaus on tosi helppoo, ja toisten asioiden jälkiviisastelu viel helpompaa, kun sitä ei se vierestä viisastelija ole kun kuvitellut eikä eläny. Tietysti virheet pitää itselle myöntää ja pitäis antaa ne anteeksiki itselle ja käsitellä ne jotenki läpi. Vaikeuksien kautta se vahvin ihminen rakentuu, vaikka se kyl vaikeelta ja loputtomalta rakentamiselta tuntuu välillä. Ehkä poikasikin osaa joskus tuon kömmähdyksen kääntää ainakin jollaintapaa edukseen elämänkokemuksena ja oppina, kun on siitä päässy yli.
Itse ny kohtuu nuori viel olenki, mut sillon ku viel kotona asuin, niin enemmän se muakin rasitti kun äiti stressas minun hyvinvoinnista omansa kustannuksella. Kai äidit vähän on semmosii varmaan kaikki luonnostaanki. Mut paras apu mulle, niinku esim. äidilleniki on se kun tietää et molemmat pitää itestään huolta, sillon voi välillä jeesata toistaki ku ite voi paremmin. Vaikka itsekkäältä ajatukselta vähän voi tuntua, nii sitte pieni itsekkyys on tervettä ihan kaikkien kannalta 🙂

Kiitos taas Jupiter järkevistä sanoistasi. Kyllä musta tuntuu että tästäkin kaikesta vielä jotain hyvääkin seuraa. Luja usko on että poika ottaa opikseen. Hänen vaan täytyy löytää se oma tiensä mitä kulkea ja pysyä siitä viinasta erossa.
Toinen vanhempi poikanikin sanoi samaa että liikaa huolehdin. Asiat järjestyy suuntaan tai toiseen ajan kanssa. Hän itse myös hölmöilynsä hölmöillyt, mutta ei koskaan noin pahasti.