Tunnen epäonnistuneeni kaikessa
En oikein tiedä miten tuntemuksiani avaisin. Koen epäonnistuneeni aikalailla kaikessa, enkä tiedä miten täältä pohjalta noustaan. Vakinaisen työpaikan menetin jo vuosia sitten, nykyään lähinnä lyhyitä pätkätöitä sillointällöin löytyy, mutta pääasiassa olen työtön. Ystäväpiiri on oikeastaan kadonnut ympäriltäni, suurelta osin omasta syystäni; en vain jaksa enää olla sosiaalinen sitäkään vähää mitä aikaisemmin olen ollut. Ymmärrän hyvin, että ihmiset hakeutuvat mieluummin positiivisten, iloisten ihmisten seuraan, joten en heitä syytä siitä etteivät juurikaan ole yhteyksissä.
Kirjoitan työhakemuksia, joskus tärppää joku muutaman kuukauden pätkähomma, mutta talous on senverta tiukilla, että vaikka pätkähommien välissä olisi aikaa harrastaa, ei ole rahaa harrastaa oikein mitään.
Parisuhdekin on aikalailla kovilla, kun en oikein jaksa siihenkään panostaa. En pysty olemaan iloinen vaikka yrittäisin työntää kaiken paskan pois mielestä ja keskittyä nauttimaan kumppanin kanssa asioista kun tavataan (asutaan eri kaupungeissa, nähdään kerran tai kaksi kuussa). Hän sanoo että on ihan ok olla oma itseni, mutta tiedän että tämä kalvaa häntäkin.
Käyn Kelan tukemassa terapiassa nyt kolmatta vuotta, eli sekin loppuu kohta. Pelottaa, mitä tapahtuu kun ei olekaan enää ammattilaista jolle voi sydäntään avata?
En tiedä saako tästä vuodatuksesta oikein selvää, mutta jotenkin kirjoittaminen vähän helpottaa oloa. Kello on 02:00 yöllä, olen ihan helvetin väsynyt, mutta uni ei tule. Tekisi mieli huutaa: ”Sanokaa mitä mun pitää tehdä, että voisin kokea iloa edes jostain! Että voisin kokea onnistuvani jossain, ja että kokisin että minullakin on jokin tarkoitus!?”
Mulla on aikaisemmin ollut itsemurha-ajatuksia, ja kerran päätin sen jo toteuttaakin. Menin radan varteen, mutta junaa ei tullut. Onneksi. En halua kuolla, mutta en kestä tätä pahaa oloa ja arvottomuuden/epäonnistumisen tunnetta enää kauaa! Pelottaa, kun nuo itsemurha-ajatukset ovat alkaneet hiipiä takaisin.
Koen itseni epäonnistuneeksi, huonoksi, arvottomaksi. Yritän näyttää ulospäin että asiat ovat paremmin kuin ne ovatkaan, sekin on vain aika raskasta.
Tekisi mieli pyytää maailmaa auttamaan mut jaloilleni, mutta tiedän ettei se ole maailman tehtävä, se on minun tehtävä. Mutta kun en pysty siihen! En vain kertakaikkiaan pysty! En edes tiedä miten sen tekisin!
Aika sekava vuodatus, en vain keksinyt muutakaan kanavaa purkaa tätä pahaa oloa pois.
Hei,
Oletko terapeutin kanssa miettinyt, että terapiaa olisi tärkeä jatkaa? Tiiviit käynnit, esim 2krt/vk, purisivat sikäli että arjen asiat eivät ennättäisi "nollata" sitä mitä edellisellä tapaamisella on noussut esille. Käyntien aihehan on Sinä: vaikuttaa siltä, että epäonnistumisen tunne täyttäisi nyt kauttaaltaan mielesi?
"Ystäväpiiri on oikeastaan kadonnut ympäriltäni, suurelta osin omasta syystäni; en vain jaksa enää olla sosiaalinen sitäkään vähää mitä aikaisemmin olen ollut." Tuo ei ole omaa syytäsi! Oikea ystävä osaa olla hiljaa, läsnä...eikä ole tarvis esim lähteä mihinkään ihmisten ilmoille. Kävelylläkin ystävä voi olla vaiti, jos tuntuu ettei toinen jaksa sosialisoida.
Vakituinen & mielekäs työ tuo turvantuntua elämään, joten ilmanmuuta epämääräiset ja lyhyet työpätkät murentavat jaksamista. Ei työttömänä oikein voi heittäytyä elämään tässä ja nyt, kun epävarmuus kalvaa takaraivossa; johan se vaikuttaa päivärytmiinkin sekä aiheuttaa univaikeuksia.
Ihmisenä sinulla on kaikesta huolimatta itseisarvo. Me kaikki olemme lopulta yksin täällä elämässä, kuka tekee mitäkin työkseen...sattumakin avaa monille ovia "oikeisiin" opiskelu- ja työpaikkoihin. On inhimillistä verrata itseään toisten "onnistumisiin", mutta tuosta ajatuksesta on myös mahdollista irtautua 😎. Jos et saa jatkoa terapiaan, tai vaikka saisitkin, koeta kuuklettaa esim paikkakuntasi Asukastalojen tai Työttömien yhdistysten toimintaa? MTKL:n sivuilta saattaa myös löytyä paikallisia toimitiloja. Kaikissa on useimmiten tarjolla vertaistukea, on huojentavaa jutella samassa tilanteessa olevien kanssa...saa olla myös hiljaa. Ateria ja kahvi ei maksa paljoa.
Työtä vailla oleva ei ole "epäonnistunut" – eikä hän, joka ei ole saanut mieleistään työpaikkaa. Älkäämme antako ulkopuolisten määrittelyjen upota itseemme ikäänkuin ne (määrittelyt) olisivat jotenkin totta 👍
Samantapaisia tuntemuksia. Loin äsken niistä aiheen "Hitaan, korkeakoulutetun alisuoriutujan avautuminen."
Hei. täälläkin "epäonnistunut" ihminen, tai se on vain tunne jota jokin minuun syöttää. Kun annan sille vallan. Suurelta osin elämä on jo eletty, ikää on aika paljon, mutta on se tuo mieli kuinka se ärsyttävästi yrittää ihmispoloista lannistaa. Hyi kamala! Saan mieleni rauhoittumaan kun ihan käsken piinaavia ajatuksia pois päästä. Ne on vain ajatuksia. Ei totta.
No jos alan oikein miettimällä miettimään niin jonkin mittapuun mukaan olen epäonnistunut lähes kaikessa: tyttärenä, vaimona, äitinä, työntekijänä jne... vähän kaikessa on mennyt jotain pieleen. Mutta mutta... niin on muillakin.
Mutta aina on joku jolla on mielestäni mennyt paremmin, jolla on rahaa enemmän, lapset paremmin pärjäävät, ihmissuhteet paremmin, on osaavampi yms. Aina joku on parempi.
Kun olin naimisissa en kokenut tällaista oloa näin paljoa, osittain kyllä silloinkin ja ehkä se olikin eron syy kun en ollut tyytyväinen siihen mitä oli vaan halusin jotain enemmän... en tiedä. Mutta nyt kun jäin yksin niin nuo syytökset päässä, mielessä on todella kovia ja välillä julmia. Miksi olen niin julma itseäni kohtaan että aina arvioin itseäni muihin. Miksen hae sellaista mistä saisin hyvää mieltä. Vaikka se ei olisi muille kelpaavaa jos se on minulle hyvä.
Kirjoitan tätä ihan itselleni. Eli olen ihan hyvä kirjoittamaan! Tekstiä tulee ihan soljuvasti. Eli osaan ainakin kirjoittaa. Ja osaan toki muutakin. Mutta miksen muista sitä silloin kun musta mieli yrittää lannistaa. Pyydän korkeinta eli rakastavaa jumalaa auttamaan että silloin kun on paha hetki hän auttais, vaikken osaisi edes pyytää apua. Kuljettaisi oikeaan suuntaan ja antaisi rauhan mieleen. Koska en itse näköjään osaa itse itseäni parantaa. Ohjatkoon ihmisiä lähelleni jotka voivat parantaa ja auttaa.
Olen ollut nuoresta lähtien taipuvainen alakuloon ja masennukseen. Ja itsemurha ajatukset olivat jossain vaiheessa mielessä, mutta kun jostain kumman syystä löysin rakastavan Jumalan niin ne ajatukset onneksi häipyi, en halua sellaista edes ajatella. Olin kauan naimisissa ja se aika oli hyvää aikaa. Nyt etsin jälleen kumppania ja uskon että sen myötä taas elämä on parempaa. Yksinäisyys yksin eläminen ei ole minun juttu, tarvitsen ihmisiä lähelle. Parvessa on mukavampi lentää.
Ajatuksista kaikki lähtee, näin olen sen kokenut. Sitä mitä ajattelen sitä minä olen. Siten miten itselleni puhun sitä olen.
Kirjoitin tänne tänään juuri tuon takia, että taas muistan sen, etten saa hokea itselleni rumia asioita, tai etten voi, en osaa, en ole hyvä. Olen hyvä ja tarpeeksi. Kun uskon tuon niin maailmankaikkeuskin uskoo sen 🙂