Tunne siitä, että voimat loppuvat

Tunne siitä, että voimat loppuvat

Käyttäjä star-crossed aloittanut aikaan 10.08.2017 klo 21:26 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä star-crossed kirjoittanut 10.08.2017 klo 21:26

Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.

Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.

Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.

Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.

Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.

Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?

En tiedä mitä tekisin.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 04.02.2025 klo 09:39

Tervehdys

Kiva kuulla sinusta No'tt pitkästä aikaa.. Ei ne tunnelmat minullakaan kovin korkealla ole. Nämä maailman tapahtumatkin huolettavat monella tavalla.

Väsymystä myös tunnen. Ehkä se on nämä säätkin, kun on ollut märkää, pimeää ja sateista lähes koko ajan. Mutta nyt pieni pakkanen, jonka pitäisi piristää.

Kevättä kohti ollaan kuitenkin menossa ja kyllä se kesäkin jossain häämöttää.

Ikävä, että työasiasi takkuavat. Sillä on iso merkitys jaksamisessa.

 

 

 

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 04.02.2025 klo 15:56

Moi Mollyan!

Kurja kuulla, ettei sinullakaan ole helppoa. Haluatko kertoa, että mikä painaa?

Täällä päin on tätä kirjoittaessa 15 astetta pakkasta, mutta kauniin aurinkoinen päivä on ollut. Minulla tuppaa iho ja limakalvot kuivumaan, joten on ihan kiva, ettei tänään ole töitä eikä muitakaan menoja, niin olen voinut hyvällä omalla tunnolla nököttää koko päivän sisällä. Kevättä kyllä odotan, kun en ole yhtään talvi-ihminen.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 05.02.2025 klo 11:21

No minulla tämä huono fiilis johtuu sairasteluista. Kun rankasta yli kuukauden kestäneestä koronasta selvisin alkoi selkä vaivaamaan niin, että liikkuminen välillä tosi vaikeaa. Työt olen saanut tehdyksi, mutta muu aika on mennyt levätessä ja selkää kuntouttaessa. Yritän kävellä sisällä, kun ulkona on liukasta ja se ei oikein onnistu siellä. Kotona oleminen välillä jo ahdistaa.

Kyllä kai tämä ajan kanssa helpottaa, kun pääsen fys. hoitoon.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 11.02.2025 klo 13:42

Kuulostaapa kurjalta. Toivottavasti fyssari auttaa!

Minulla ahdistus on helpottanut, mutta sunnuntaista alkaen kaulassa on ollut jotain ihottumaa. Iho on helakanpunainen ja aivan tolkuttoman kutiseva. Mistä lie pillastui. Pitää etsiä poolopaita, että kehtaa mennä ihmisten ilmoille ja töihin, vaikka pelkään kauluksen vain pahentavan kutinaa.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 05.04.2025 klo 15:45

Hellou, pitkästä aikaa.

En tiedä lukeeko näitä minun jorinoita kukaan, mutta ajattelin kuitenkin tilannepäivityksen omaisesti tulla kertomaan, että miten menee. Tämähän on kohta jo 8 vuotta toiminut ikään kuin mielialapäiväkirjana.

Ahdistuksen suhteen menee edelleen verrattain hyvin. Tuntuu kummalliselta, kun pystyy olla vellomatta 24/7 omassa loassaan. Ei se ahdistusloska ole täysin kadonnut, mutta juuri nyt se hallittavan oloinen, valheellisesti ehkäpä, mutta kuitenkin. Kaiken epävarmuudenkin keskellä minun elämässä on juuri nyt valonsäteitäkin.

Mutta nyt kun se peruspaskaolo on taantunut, niin yksinäisyys nostaa rumaa päätään. Silloin kun ahdistaa, niin yksinäisyys ei haittaa ja haluankin vetäytyä (vaikka ehkä ei pitäisi), mutta nyt se siis on taas aivan iholla. Kaipaan kumppania, arjen jakajaa, keskusteluita, kosketusta. Olisipa ihminen tai ihmisiä, joiden kanssa voisin olla me, eikä aina vain minä ja sinä tai ne (työporukka on kiva, muttei kanna sitä työtä edemmäksi).

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 05.04.2025 klo 18:29

Kiva kuulla No'tt sinusta pitkästä aikaa. Tämä kevät on vähän outo juttu mielialan suhteen. Toisia ahdistaa ja toisia taas helpottaa auringon valo ja kesän odotus. Minua yksinkertaisesti väsyttää enemmän kuin syksyllä ja talvella. Uninen olo ei ole mukava tila, kun se vaivaa päivälläkin. Onneksi voin ottaa tarvitessa päiväunet, jotka auttavat sitten jonkin verran.

Kyllä se elämänkumppani on hyvä asia. Olen niin nuorena pariutunut, että elämää yksin ei ole juuri ollut. Jos joskus joudun siihen tilanteeseen moni asia muuttuisi. Nytkin työn puolesta ollaan erossa noin kolme päivää viikossa ja se sopii hyvin kummallekin. On omia juttuja ja niille aikaa paremmin. Kesä taas on tiivistä yhdessä olon aikaa maalla. Sielläkin kummallakin on omat juttunsa, mutta kaikki kuitenkin lomittuu yhdessä olemiseen. On kiva jutella asioista ja tekemisistä ja yhdessä kokeminen on luksusta. Moni ystävistäni vannoo yksin elämisen nimeen. On vapaampi tekemään omia ratkaisuja ja ei tarvitse taipua kompromisseihin. Niitä yhdessä eläminen välillä vaatii. Mutta kaksin on minusta parempi elää kuin yksin.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 06.04.2025 klo 17:24

Moi! Kiva kuulla sinustakin, Mollyan! 😊

Nuo parisuhde ja sinkku jutut taitavat olla asioita, missä jokaisen pitää koettaa löytää se itselleen - ja toki myös kumppanilleen - sopiva ratkaisu. Kuulostaa siltä, että teillä on sellainen löytynyt. Eräs naapuri, nyt ehkä kasikymppinen mies, on ollut vuosikymmeniä naimisissa, mutteivat ole koskaan asuneet yhdessä vaimonsa kanssa. Heille tämä järjestely on toiminut.

Vaikka sinkkuudessa on paljon hyviä puolia, joista moni nousee juurikin vapaudesta, niin kyllä itseäni juuri nyt tämä vastentahtoinen yksineläminen tympii. Mutta näillä mennään.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 10.04.2025 klo 09:01

No'tt olet ihan oikeassa erilaiset yhdessä olemisen mallit ovat yleistyneet ja se on vain hyvä asia. Kiinteästi yhdessä asuvat pariskunnat ovat yleisimmät, sehän on monesti ihan taloudellinenkin ratkaisu. Miksi asumiskulut kahdesta kodista, kun yhdessä kuitenkin ollaan valtaosa ajasta. Meilläkin on kaksi kotia maalla ja kaupungissa, mutta kummasti vain saman katon alle hakeudutaan. Ehkä syynä ne pari kolme päivää, kun ollaan totaalisesti erossa viikottain talviaikaan .

Toivon, että löydät hyvän kumppanin. Kriteerit kyllä kasvavat iän myötä. On omat vakiintuuneet tavat olla ja elää ja se vaatii heittäytymistä uuteen.

Mutta kevät on kaiken uuden alku...