Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Tervehdys
Kiva kuulla sinusta No'tt pitkästä aikaa.. Ei ne tunnelmat minullakaan kovin korkealla ole. Nämä maailman tapahtumatkin huolettavat monella tavalla.
Väsymystä myös tunnen. Ehkä se on nämä säätkin, kun on ollut märkää, pimeää ja sateista lähes koko ajan. Mutta nyt pieni pakkanen, jonka pitäisi piristää.
Kevättä kohti ollaan kuitenkin menossa ja kyllä se kesäkin jossain häämöttää.
Ikävä, että työasiasi takkuavat. Sillä on iso merkitys jaksamisessa.
Moi Mollyan!
Kurja kuulla, ettei sinullakaan ole helppoa. Haluatko kertoa, että mikä painaa?
Täällä päin on tätä kirjoittaessa 15 astetta pakkasta, mutta kauniin aurinkoinen päivä on ollut. Minulla tuppaa iho ja limakalvot kuivumaan, joten on ihan kiva, ettei tänään ole töitä eikä muitakaan menoja, niin olen voinut hyvällä omalla tunnolla nököttää koko päivän sisällä. Kevättä kyllä odotan, kun en ole yhtään talvi-ihminen.
No minulla tämä huono fiilis johtuu sairasteluista. Kun rankasta yli kuukauden kestäneestä koronasta selvisin alkoi selkä vaivaamaan niin, että liikkuminen välillä tosi vaikeaa. Työt olen saanut tehdyksi, mutta muu aika on mennyt levätessä ja selkää kuntouttaessa. Yritän kävellä sisällä, kun ulkona on liukasta ja se ei oikein onnistu siellä. Kotona oleminen välillä jo ahdistaa.
Kyllä kai tämä ajan kanssa helpottaa, kun pääsen fys. hoitoon.
Kuulostaapa kurjalta. Toivottavasti fyssari auttaa!
Minulla ahdistus on helpottanut, mutta sunnuntaista alkaen kaulassa on ollut jotain ihottumaa. Iho on helakanpunainen ja aivan tolkuttoman kutiseva. Mistä lie pillastui. Pitää etsiä poolopaita, että kehtaa mennä ihmisten ilmoille ja töihin, vaikka pelkään kauluksen vain pahentavan kutinaa.