Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Tervehdys No'tt alan jo olla kunnossa ja toivon olevani valmis työhön jo ensi viikolla. Väsymys vielä vaivaa, mutta toivon sen selättäväni. Korona on niin iso asia, kun se on kestänyt pitkään ja järkyttänyt elämää niin monella tavalla. Nyt ei riitä, jos sanotaan, että se on jollakin tavalla voitettu. Jälkijutut kestävät pitkään. Jokainen kuitenkin käsittää tämän omalla tavallaan. Pitkä eristys ns. normaalista elämästä vaatii veronsa. Minä ainakin olen kärsinyt ja monet asiat eivät ehkä koskaan palaa entiselleen. Uskon kuitenkin selviytymiseen, se pitää elossa
Tuo lakanajuttu on hyvä. Tilasin juuri äsken uusia lakanoita. Huomasin, että niitä tarvitaan vanhojen tilalle. Moni asia on pienestä kiinni.
Mollyann, hyvä kuulla että olet toipumaan päin/toipunut! Kumppanin äiti sairastui viikonloppuna, mutta pidetään sormet ristissä että rokotetulle se tulisi vain lievänä.
Tervehdys Soroppi.. Olen jo kovasti työssä kiinni. Se on minulle helpompaa, kun teen etätöitä ja voin pitää välillä breikkejä ja jatkaa sitten taas. Normaaliin päivärytmiin siirtyminen on helpotus. Ei ole ajatukset koko ajan omassa voinnissa ja sen tarkkailussa. Mielekkäät työtehtävät antavat voimaa ja asioiden eteneminen on minulle tärkeää. Kyllästyin jo totaalisesti Areenan dokkareiden katseluun ja lukemiseenkin, vaikka se on muuten niin tärkeää.
Kyllä nyt on sairautta kaikkialla. Onneksi omikron rokotetuilla on helpompi tapaus ja vaatii sairaalahoitoakin vähemmän.
Hyvä kuulla, Mollyan, että tauti on selätetty! Ja soroppi, peukut pystyyn kumppanin äidille!
Minä jäin miettimään tuota koronapandemian jälkihoitoa, nimen omaan henkistä sellaista. Sellaista eittämättä tarvitaan, mutta mitä se olisi ja miten sellainen järjestyisi? 🤔 Konditionaalin käyttö on tässä tarkoituksellista, sillä minun on vaikea uskoa, että sellaista tulee olemaan, vrt. veteraanien kohtelu sodan jälkeen tai nykyiset mielenterveydenhoidon riittämättömät resurssit.
Rajoitusten purku sekä ilahduttaa että ahdistaa. Vuosien varrella kriisin tuntu on jo muutenkin väistynyt, mikä on tavallaan hyväkin, mutta nyt ihmiset alkavat olla ihan ymmärrettävästi niin täynnä tätä kaikkea, että pelkään kalkkiviivoilla hyytymisen taas avaavan uusia mahdollisuuksia virukselle. HS:n koronatartuntojen määrän muutos viikossa -kuvaaja näyttää punaista ja omikronilla on jo uusi, entistä tarttuvampi alavariantti.
Tänään (8.2.) tulee täyteen 21 vuotta ensimmäisen kissan kuolemasta.
Tänään on sairasloman jälkeen mukava ollut tehdä töitä, vaikka välillä sitten lepäsin ja jatkoin taas ja sain mielestäni hommat tehtyä entiseen tapaan. Työ merkitsee minulle paljon ja se luo päivälle turvallisen ja hyvän rungon. Sellainen epämääräinen oleilu saa minut rauhattomaksi. Toki lomia vietän, mutta niissäkin on oma suunnitelmansa. Kun on mieluista tekemistä se on parasta henkisen hyvinvoinninkin kannalta.
Minäkin vähän pelkään, että kun nyt yhteiskuntaa avataan ihmiset alkavat käyttäytyä kuin varsat laitumella ja se kostautuu sitten. Kun olisi maltti mukana, kaikki onnistuisi paremmin ja vältyttäisiin uusilta kannoilta.
Sodan jälkeen ihmiset eivät osanneet hakea apua ja tuskin sitä oli edes tarjolla kuin kaikkein pahimmissa tapauksissa. Nytkin mielenterveyspalvelut ovat riittämättömät avun tarvitsijoihin verrattuna ja korona-ajan kriisi lisää tarvetta merkittävästi. Näyttää, että nuoret voivat huonosti, vanhukset huonosti pitkän karenssin jälkeen ja keski-ikäisilläkin menee huonosti.. Kuka pääsee hoitoon muuten kuin yksityisesti ja tuleehan sielläkin seinä vastaan, kun koulutettua henkilökuntaa ei ole tarpeeksi.
Minulla on ensimmäisen koiran kuolemasta yli 20 vuotta. Se oli voimakastahtoinen ja äreä tapaus. Ensimmäisen koiran kanssa tekee virheitä, kasvatus jää puutteelliseksi ja koira ottaa vallan. Seuraavien kanssa kaikki sujuu paremmin ja tämä viimeinen onkin sitten loistoyksilö. Mutta kyllä sen ensimmäisen eläinystävän muistaa erityisellä lämmöllä ja rakkaudella.
Nott, kiinnostavaa kuulla ajatuksiasi. Epäilen, että mielenterveyden hoitovelka on sen verran suuri ilman pandemian vaikutuksiakin, etteivät mahdolliset lisäresurssit tule tarvetta kattamaan. Mutta toivoisin että tiedostaminen ja suunta on sinnepäin että ihmisiä halutaan auttaa ja että syyllistäminen vähenee.
Aiotko sytyttää kynttilän kissalle?
Hei N'ott...
se on pitkä aika. Muistoja ei pyyhi mikään pois. Minä näen toisinaan silmissä mielessä niitä pitkäikäisiä kissojani.. Musta oli puhelias ja valkea vienosti vaikeni, ei koskaan valittanut mistään. Mustan turkki oli pehmeä kuin satiinia, valkean karhea vanhemmuuttaan pehmeni. Ikävä iskee kun muistelee... Sytytitkö kynttilän muistolleen...? Minulla he on kumpikin omassa uurnassaan pianon päällä.
On taas ollut tavallistakin ahdistuneenpi olo. Inhottaa oma paskuuteni. Inhottaa olla minä. Häpeän itseäni.
Ahdistavat unetkin ovat tehneet paluun. Viime yönä näin unta, että kokeilin tupakan polttamista. Laitoin tumpin tupakkaroskikseen, mutta en huomannut, että joku oli laittanut sinne paperia, joka sitten syttyi ja aiheutti näyttävän tulipalon. Tunsin asiasta syyllisyyttä. Asiaa tutkiva poliisi vielä alkoi vihjailla, että syyllisyyteni on tiedossa, mutten uskaltanut myöntää olevani palon takana, koska silloin olisin joutunut myöntämään polttaneeni tupakan.
Oli tarkoitus sytyttää kynttilä kissan muistoksi, mutta olin käyttänyt viikonloppuna viimeisen tulitikun. Eipä edes se onnistunut.
Se kissa oli aikamoinen persoona. Isokokoinen rontti, mutta kova poika kehräämään. Moottori hurahti käyntiin jo kun kissaa vain katsoi. Ja sitä kehräystä sitten riittikin, antaumuksella ja suurella voluumilla. Tykkäsi puskea päähän, oikein komensi kumartumaan jos ei muuten yltänyt. Sylissä ei viihtynyt, mutta jalkopäähän tai joskus jopa kylkeen se saattoi tulla nukkumaan. Oli myös harvinaisen fiksu tapaus, ymmärsi osoittaessa katsoa sormen sijaan osoituksen suuntaan, tosin aika suurpiirteisesti.
Itseäni pelottaa post-korona maailma. Oma jaksaminen oli kortilla jo ennen koronaa ja korona on vain pahentanut tilannetta. Pelkään, että heikkoja polkeva pärjäämisyhteiskunta on vain entistä kovempi niitä kohtaan, jotka eivät sen itse määrittelemässä tahdissa kestä. Pelkään, että takkiinsa saaneet yritykset repivät erotusta umpeen työntekijöidensä kustannuksella (vrt. Finnair), että ihminen entistä enemmän uhrataan yrityksen tai talouden alttarilla.
Henkilökohtaisesti toivoisin yhteiskunnalta etenkin koronan jälkeen lempeää ymmärrystä ja armollisuutta. Kokemusta siitä, että kuulun yhteiskuntaan, "meihin", juuri niin heikkona ja huonona kuin olen. Että olisi turvallista olla rikkinäinen. Miten tämä käytännössä näkyisin, sitä en tiedä.
Ikävä kuulla No'tt, että sinulla on nyt noin ahdistunut olo. Kaikki nuo katastrofit unessa on merkkinä siitä.... Itselleni ahdistukseen on auttanut mielekäs tekeminen, kun lukeminen ja musiikin kuuntelukaan ei ole auttanut. Ei se varma keino aina ole, jos ei voimia ole.
Eläimet ovat persoonallisuuksia, kukin omanlaisensa. Vaikka koti ja ihmiset samat niin monet asiat erottavat ne toisistaan esim.ruokailussa makumieltymykset. Sen huomaa, jos on esim. useita koiria samaan aikaan. Yksi ei tykkää yhdestä, toinen toisesta.. Yksi haluaa läheisyyttä, toinen on itsellinen..
Olet oikeassa tuossa pohdiskelussa, että mitä koronan jälkeen. Voi olla vaarana tosiaan se, että nyt aletaan tehdä tulosta tosissaan ja työvoima sen saa tuntea nahoissaan. Jonkinlainen solidaarisuus oli koronan alkuaikoina, mutta nyt kukin ajattelee vain omaa parastaan ja sitä, miten hyötyisi eniten. Ei olla samassa veneessä enää.
Toivon, että olisin väärässä, mutta tällaisia pelkoja kyllä nousee esille.
Hyvää alkavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti.
Tänä vuonna ystävänpäiväkin nähtävästi ahdistaa, ennen en vaan noteerannut koko päivää. Vaikka jo ties kuinka pitkään olen mielessäni nimittänyt sitä yksinäisyyspäiväksi.
Edelleen on ahdistusunia. Viime yönä olin järjestämässä siskon hautajaisia.
Minua pelottaa ajatella, että työn ja palkan välinen suhde tuntuu koko ajan enemmän ja enemmän hämärtyvän. Väittäisin jopa, että sitä on tarkoituksella hämärretty nostamalla pelkkä työssäkäynti itseisarvoksi. Näin siis kun duunareista puhutaan, suuret ja ilmeisen korvaamattomat johtajat ovat sitten ihan toinen asia. Aina muistutetaan, miten yrityksen tarkoitus on tuottaa voittoa omistajilleen. Jos palkat eivät nouse inflaation tahtiin tai niitä alennetaan, niin milloin tulee se vaihe, että palkat taas nousevat? Voittoa tavoittelevalle yritykselle palkat kun ovat aina kulu ja oli aika ja sen koitokset mitä tahansa, niin ainahan yritys pyrkii kuluja karsimaan.
Entä jos olemmekin eläneet laajassa historiallisessa näkökulmassa katsottuna poikkeuksellista yltäkylläisyyden aikaa, joilloin hyvinvointi on ainakin suhteessa tavoittanut myös yhteiskunnan alimmat luokat ja nyt on edessä siirtymä takaisin tyypillisempään tilanteeseen? Vrt. vaikkapa Rooman valtakunnan kukoistuksen päivät tai uuden ajan globalisaatio, tieteiden kehitys ja teollinen vallankumous.
Kaikesta huolimatta: hyvää ystävänpäivää! 🤗
Ystävänpäivä meni ja tuli. Useat eivät sitä edes noteeraa. On kauppiaiden keksimä lahja-ansa. Ystävän päivä pitäisi olla joka päivä. Monet silti muistivat ja minä niitä, joille päivä on erityinen. Paras ystäväni ei sitä sanaa edes maininnut, kun olimme yhteydessä.
Harva pystyy sanelemaan palkkansa niin, että se hänelle mukisematta maksetaan. Kyllä yritykset toimivat sillä periaatteilla, että voittoa tulee ja palkat on se kuluerä, jota yritetään saada pieneksi. Jos palkoista sopiminen tulee pelkästään työnantajan ja työntekijän väliseksi ilman etujärjestöjä ollaan villissä viidakossa.
Tulevaisuus näyttää, miten asiat alkavat mennä ja ollaanko pahempaan suuntaan menossa. Ihminen näyttää olevan ahne otus ja joillekin ei näytä riittävän mikään.
Kissa valvotti viime yönä. Kitisi ja kerjäsi huomiota ja ruokaa - taas se vaihe menossa, että se syö ihan mitä vaan sille antaa. Mutta säästyinpähän ahdistusunilta!
En ymmärrä tuossa palkkojen polkemisessa sitä, että sehän on suoraan pois kulutuksesta. Kenelle niitä palveluja ja tuotteita sitten tehdään? Mitä köyhempi ihminen, niin sitä enemmän rahat menee välttämättömyyksiin: ruokaan, vuokraan, lääkkeisiin (yms.). Ei köyhät käy konserteissa, ravintoloissa, harrastuksissa tai vaikkapa kosmetologilla. Eli yrittäjät ottavat takkiinsa, jonka vuoksi heidän on karsittava (palkka)kuluja, omaa henkilökohtaista kuluttamista tai ehkä laittettava lappu luukulle.
Ja mitä köyhempi ihminen, niin sitä enemmän ostettavat välttämättömyystuotteet ovat ulkomaalaisia. Kotimaiset tuotteet kun ovat tavan takaa kalliimpia kuin ties missä valmistetut eli rahaa valuu ulkomaille, kotimaisten yrittäjien jäädässä nuolemaan näppejään.
Nämä molemmat aiheuttavat lisää työttömyyttä ja tukien tarvetta. Ja sitten taas keksitään, että ongelma ratkaistaan laskemalla palkkoja tai tuodaan halpatyövoimaa ulkomailta ja noidankehä vain pahenee. Ja työttömiä tietysti kepitetään ja syyllistetään työttömyydestään. Kyllä työpanos silloin kelpaa, kun siitä ei tarvitse maksaa palkkaa, ja hei, reipastavilla toimenpiteillähän tehdään työttömille vain palvelus!
Ehkä minun pitäisi koettaa olla ajattelematta tällaisia asioita. Pelkkää ahdistusta niistä seuraa. En vain näe tulevaisuutta kovin valoisena, juuri nyt ainakaan, ja koen suurta voimattomuutta sen edessä. Rahan mahti on pelottava. Se vie ja pieni ihminen vikisee. Tulisipa Star Trek -henkinen tilanne, jossa raha ja omaisuus ovat menettäneet merkityksensä.
No'tt olet selvästi ajatellut asioita kokonaisvaltaisesti ja noinhan se juuri menee. Huono palkkataso js selvä köyhyys estää kuluttamasta ja varsinkin kalliit suomalaiset tuotteet eivät käy kaupaksi, vaan ne vaihdetaan halpaan tuontirihkamaan. Se on selvä noidankehä.
Eipä näitä tosiasioita tuoda esiin politiikkojenkaan suulla, edes niiden jotka ovat "köyhän kansan asialla".
Vaikka tällaisten asioiden ajattelu välillä turhauttaa niin hyvä ne on tiedostaa.
Onkohan kissasi jo toipumaan päin, kun ruoka ja seura maistuvat. Yleensähän eläimet vetäytyvät huonosti voidessaan.
Toivon, että ahdistus alkaa jo hellittää ja painajaiset väistyvät. Kevättä ja kesää kohti ollaan menossa, vaikka juuri nyt ei siltä tunnu.
Nyt on pari yötä mennyt ilman ahdistusunia, mutta oudon melankolisia ja vivahteikkaita unia olen sittemmin nähnyt. Sellainen lannistunut surumielisyys on nähtävästi uusi teema.
Oli tentti, eikä se mennyt kovin hyvin. Oma syy, en ole jaksanut lukea. Luennot sain juuri ja juuri rämmittyä läpi.
Äh, politiikka. Miten sitä voikin jatkuvasti pettyä sellaiseen, mitä kohtaan odotukset ovat jo valmiiksi pahasti pakkasen puolella?
Valitettavasti munuaisten vajaatoiminnasta ei voi toipua. Etenemistahti on valtavan yksilöllinen. Taudinkuvaan kuuluu, että on hyviä ja huonoja jaksoja sekä jonkinlainen status quo niiden välissä.
En osaa tällä hetkellä katsoa odottaen edes lähitulevaisuuten, mutta auringonpaiste kyllä kelpaisi.