Nott' kyllä nuo ahdustavat unet vaikuttavat paljon päivän vireystilaan ja saavat joskus kohtuuttomankin painoarvon. Minä olen viime aikoina nähnyt unia menettämistäni ihmisistä. Kuolleista ja muuten unholaan jääneistä. Miten sitäkään selittää. Miksi tulevat uniin, kun en ole vuosikausiin edes muistellut heitä. Siinä on sitten pähkimistä pitkäksi aikaa ja päivä ei ala hyvissä merkeissä.

Jaiks, mitä unia Mollyan! 😲

Unet voivat hyvinkin kertoa jostakin. Unikirja-tyylisiin selityksiin en usko, vaan syyt lienevät hyvinkin yksilöllisiä. Olen jostain lukenut, että unia voi oppia hallitsemaan, jolloin uniin tulleilta edesmenneiltä voi koettaa kysyä, että mitä he siellä tekevät, mitä asiaa heillä on. Tai sitten voi koettaa ottaa unet ihan vain unina, ilman sen kummempia pohtimisia. Tiedän, että se ei aina ole helppoa. Olen joskus nähnyt unta, että olin vihainen jollekin ja se kiukku seurasi pitkään heräämisen jälkeenkin. Kerran näin unta, että menin sirkustelttaan ja siellä ollessa nykäisin jotain pienen pientä lankaa, jolloin koko teltta romahti. Pakenin hädissäni ja ennen kaikkea häpeissäni paikalta. Tunsin musertavaa syyllisyyttä vielä pitkään valveilla ollessakin.

Helpottaisiko unipäiväkirjan pito? Jos sinne kirjoitettuna unet myös jäisivät sinne, vähän huolipäiväkirjan tapaan.

Omat unet ovat rauhoittuneet, mitä nyt toissa yön olin hotellihuoneessa, josta kulki koko ajan vieraita ihmisiä omiin huoneisiinsa. Yritin sitten ärsyyntyneenä lukita ovia, mutta aina kun yhden sain kiinni, niin jostain toisesta tuli ihmisiä.

En sitten tiedä heräilenkö normaalia enemmän, koska muistan epätavallisen paljon näkemiäni unia. Viime yönä näin unta olleeni jonkinlaisessa taideopiskelijoiden järjestämässä näyttely-myyjäisissä ja toisessa unessa olin käsityötunnilla (ei ollut edes ahdistavaa, vaikka peruskoulun käsityötunneista ei jäänyt kuin huonouden tunne). Kolmas uni liittyi langattomiin korvanappeihin, mutten enää tarkemmin unta muista.

On se tuo unien maailma ihan omansa. Joskus uni on niin toden tuntuinen, että se jää mieleen pitkäksi aikaa. Kerran isossa koulussa välitunnilla valvojaopettaja tuli luokseni ja sanoi, että olethan oikeasti olemassa. Minä en tuntenut häntä kuin ulkonäöltä ja hän tuskin mitenkään, kun ei ollut opettajani ja oppilaita oli satoja. Kertoi sitten, että oli nähnyt minut unessa. Se ihmetytti silloin ja vieläpä nytkin. Näkeehän sitä unessa kaiken aikaa outoja naamoja, joita ei tunnista mitenkään.

Ahdistavat unet ovat ikäviä, painajaisunet joissa joutuu vaaraan ihan kamalia. Parasta on se helpotuksen tunne, kun herää ja huomaa olevansa turvassa.

Tänään sain tehtyä homman, joka on tuntunut pitkän aikaa ihan ylitsepääsemättömän vaikealta. Olen jännittänytkin sitä pitkään ennalta ja tällainen ei ole minulle tyypillistä. Nyt on huojentunut olo, mutta ei niin ratkiriemukas kuin olisin toivonut. Osaankokaan enää riemuita täydestä sydämestä mistään. Mieheni sanoo, että en ole valittaja-tyyppiä ja yleensä suhtaudun positiivisesti lähes kaikkeen. Minä en tunnista siten itseäni. Ehkä en sano ääneen, mutta sisällä kiehuu välillä. Minulla on arkielämässä vähän valitettavaa, mutta kun tarpeeksi syvälle menee niin löytyy kyllä.. Parisuhde on kantanut. Kun ihan nuoresta ollaan yhdessä niin kasvetaan sitten rinnakkain aikuiseksikin. Monet kavereistamme ovat alkaneet kasvaa erilleen jossakin vaiheessa, se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Surullista, mutta samalla normaaliakin.

Näen edelleen kummallisen paljon unia, mutta ne eivät enää ole niin ahdistuneita. Silti olen nukkunut levottomasti.

Tajusin, että olen unissani - unissanikin - aina yksin. Saatan vain hetkellisesti olla seurassa, mutta toimin aina yksin. Onko tämä tyypillistä, siis onko muillakin tällaista vai heijastuuko minulla tosielämä uniinikin?

Mollyan, ahdistuksen ja/tai masennuksen yksi inhottavista piirteistä on, että ne vievät ilon saavuttamisen tunteesta, mutta moninkertaistavat stressin. Sen vuoksi on vaikea tehdä mitään, joskus kivojakaan asioita ja sitten tekemättömyys vain kasvattaa ahdistusta. Ja sitten kun saa potkittua itsensä hoitamaan asian, niin palkintona saattaa olla vain haalea onpahan sekin nyt hoidettu -tunne.

No'tt juuri noinhan se menee. Se suurin ilon tunne on poissa saavuttipa sitten miten "suurta ja merkittävää" tahansa. Hieman tyytyväinen vain.

Tultiin tänään maalle tänne hiljaisuuteen ja rauhaan. Jään ehkä tänne etätöihinkin miehen lähtiessä työpaikkakunnalleen. Täällä on säkkipimeäää,mutta se ei ole koskaan pelottanut. Ennemminkin talvella liukkaus ja se, jos sattuisi kaatumaan pahasti. Naapuri vajaan 2 km päässä. Ollaankin miehen kanssa illalla yhteydessä ja sen jälkeen en enää ulos mene. Tämä turvatoimi  ja hyvä sellainen.

Ei päästy tänäkään vuonna halloween-lounaalle. Tartuntoja niin paljon, että en uskalla riskeerata.

Ystäväni pitää yhteyttä tiiviisti. Hänellä on muuttorumba edessä. Minusta hän tekee ison virheen, mutta en enää siihen asiaan puutu. Jokainen tekee sen, mikä hyvältä tuntuu ja jos se on virheliike vastaa myös siitä.Näen ehkä sivusta paremmin asian mielettömyyden. Hän ei sitä näe valitettavasti. Minusta tuntuu, että suhteemme on jo muuttunut. Aika näyttää, miten käy tulevaisuudessa.

Äh, miten minä olen tänään koko ajan elänyt maanantaita. Ja sitten olen monta kertaa yllättynyt siitä, että onkin keskiviikko.

Porukoiden kanssa taas kireyttä, tällä kertaa joulun vuoksi. Nyt jo! En haluaisi ajatella koko asiaa vielä pariin viikkoon, mieluummin kuukauteen, mutta porukoilla on jo nyt suunnitelmia. Tai ei kai voi puhua suunnitelmista sanan varsinaisessa merkityksessä, kun kyseessä on se sama, ikiaikainen kaava, jota täytyy noudattaa orjallisesti. Ja minä epäkelpo tytär yritin sanoa, että eikö voitaisi ottaa rennommin, minä haluaisin jouluna vain linnoitautua sohvalle, lukea ja töllöttää telkkaria. Olla vaan, ilman aikatauluja, luutuneita perinteitä tai pakkosuorittamista.

Olen viimeisen vajaan vuoden aikana kokeillut paljon uusia teemakuja. Nyt vasta löytyi uusi suosikki, pitkän "ihan ok", "kyllähän tätä juo, mutten ostaisi uudelleen" tai "kiitos ei" sarjan jälkeen. Teeleidin Rakastunut raparperi, mikä ihana pehmeän marjaisa maku! Kuin kesä mukissa. 😘 Tekisi mieli lipittää sitä koko ajan.

Mollyan, luonnollinen pimeys on minustakin vain levollista, ei pelottavaa. Ja helpompi nykyaikana on tuoda valoa pimeyteen kuin yrittää torjua valosaastetta.

Halloween-lounas olisi kuulostanut kivalta, harmi että jäi tänäkin vuonna välistä. Vietittekö muuten miehesi kanssa Halloweenia?

Onko muuttava ystävä se sama, josta kerroit aiemmin?

Hei No'tt.. Onpa aikaista se joulun pohtiminen teidän perheessä. Vaikka niin kai useimmissa luulisin. Me ei vietetä joulua perinteisesti. Ennen koronaa oli joitakin ystäviä yökylässä maalla tai kaupungissa. Oli nyyttärit, ei jouluruokia kuitenkaan. Tämä on ollut tietoinen valinta, jolle on ollut omat syynsä.

Halloween jäi viettämättä tänä vuonna kokonaan. Juhlia ei ole voinut mitenkään eikä sitä halua ole ollut nyt edes omassa porukassa.

Kyllä ystävä on se sama, jonka kanssa on nyt vääntöä ollut. Joitakin muodollisia viestejä on vaihdettu, mutta jotenkin tuntuu, ettei se läheinen ystävyys ole enää ennallaan. Ehkä se oli nyt tässä. Elämä jatkuu kuitenkin niin minulla kuin hänelläkin. Kun ei ole enää yhteistä kieltä on vaikea alkaa avautumaan mistä kaikesta on ollut kysymys. Ei riitä se, että hän pitää minua "hyväosaisena" ja itseään päinvastaisena tyyppinä. Hänellä on hyvä työ ja perusasiat kunnossa. Oma sekoilu on sitten johtanut tilanteeseen, josta syyttelee kaikkia muita paitsi itseään..

Taas ahdistavien unien täyttämä yö. Johan tässä jokunen aika menikin verrattain tasaisesti.

Näin unta, että olin kummallisessa kampaamon, joulutorin ja hevostallin risteytyksessä. Yritin päästä hiustenleikkaukseen, mutta aina kun sain kampaajan kiinni, niin hän vain alkoi puhua hiusten värjäämisestä. En alkuunkaan ymmärtänyt, että miksi hän siitä puhui ja miksi hän puhui vain omasta mieliväristään. Kun yritin kysyä asiasta tai sanoa, että haluaisin vain pelkän leikkauksen, niin kampaaja aina lähti pois. Sitten huomasin, että lompakossani olleet setelit oli korvattu lelurahoilla, tyyliin 52 €:n seteleillä.

Kauhean henkisesti väsynyt olo, väsyneempi mitä yksi huonosti nukuttu yö antaa aihetta olla. Ahdistaa ja taas sellainen olo, että toivoisin sairastuvani saadakseni vähän aikaa vain olla. 😔

Mollyan, minäkään en välitä jouluruuista. Tai no, kinkku on hyvää vaikkakin överisuolaista, mutta laatikot, glögit sun muut eivät herätä ruokahalua. Liian tunkkaisen suolainen, rasvainen ja mausteinen makumaailma. Edes joululeivonnaiset eivät ole mielestäni mitenkään erityisen hyviä. Jouluruuan paras puoli onkin, että kun sitä syö pari päivää, niin sitten oikein haaveilee raikkaasta salaatista tai samettisesta sosekeitosta.

Kroonisen yksinäisenä minä olen vihoviimeinen, jonka pitäisi kertoa ajatuksiaan ystävyydestä, mutta ehkä ystävyys ei ole mennyttä, vaikka teillä juuri nyt onkin kivikkoinen vaihe menossa. Karikot varmaan kuuluvat ihmissuhteeseen kuin ihmissuhteeseen. Ainahan yhteyden voi löytää uudelleen. 🙂

Tai voihan se olla niinkin, että ihmiset kasvavat eri suuntiin. Näin korona-aikana varsinkin kun kasvokkaiset tapaamiset ovat jääneet vähemmälle, mikään videopuhelu tai tekstiviestittely ei niitä voi korvata. Omakin kaveri, se ainut, järjesti ennen kivoja lautapeli-iltoja, mutta riskiryhmään kuuluvana ne ovat häneltä jääneet. Näin häntä viimeksi kesällä, kun voitiin tavata ulkona ja hänellä oli loman vuoksi aikaa. Silloin sen erilleen kasvamisen huomasi oikein alleviivatusti, kun tuntui, että tunsimme toisemme enää vain pintapuolisesti ja jutustelu oli sellaista kevyttä lomasuunnitelmien kyselyä. Ennen juteltiin ahdistuksesta ja haaveista, siis kaikesta sellaisesta, jota ei ihan joka ihmisen kanssa jaeta.

Itse asiassa juuri tuollaista ihmistä minä kaipaan elämääni. Ei edes ole väliä, että olisiko kyseessä kumppani vai ystävä, kunhan vain olisi joku. Joku joka kuuntelisi, ei tuomitsisi vaan tarjoaisi uusia näkökulmia ja lohtuakin. Joku, jolle minä toivottavasti osaisin olla samanlainen ystävä.

Nuo ahdistavat unet ovat sellaisia, että jättävät jälkensä mieleen pitkäksi aikaa. Aina ei löydy selitystä, mutta joku ahdistus taustalla on. .

Ystävyys on kallisarvoinen asia. Minulla on muutama ystävä ja sitten omia kavereita sekä miehen ja minun yhteisiä kavereita. Jotkut heistä ystäviä kummallekin. Opiskelutovereita ja tuttuja pitkältä ajalta. Tämä ystäväni, josta kerroin on minun henkilökohtainen ystäväni. Olen kertonut hänelle sellaista, mitä en miehellenikään, vaikka hän on hyvä keskustelija ja kuuntelija. Mutta nyt on käynyt näin ikävästi, että se luottamus on kadonnut jonnekin. Ystävyyteen ei kuitenkaan voi pakottaa, se joko on tai ei ole. Ehkä se on sitä erilleen kasvamista niinkuin pitkissä avioliitoissa usein.

Yksi kaverini on jouluihminen. On jo koristanut kotinsa joulukuntoon. On kuusikin ja kaikki rekvisiitta  valmiina. Yhä useammat näin tekevät, ehkä se piristää tänä valottomana aikana. Saa voimaa ja jaksaa paremmin. Minä luotan enemmän kirkasvalolamppuun, kun en joulukrääsästä välitä.

Olen täysin yksinäinen. Mutta luen näitä Tukinetin keskusteluja löytääkseni vastakaikua omalle surulleni. Olin aiemmin nimimerkki Jokuvaam mutta lopetin tilin kun turhauduin Tukinettiin. Sitten perustin uudestaan profiilin paremman puutteessa. En jaksa enää kauaa. Teidän viestit hiukan lohduttavat minua. Eläkää ettei teidän tarvitsisi... En keksi sanoja...

Voimat ovat täälläkin vähissä, mietin miksi on näin paljon ihmisiä jotka, voivat huonosti, tosi surullista. Istun sohvalla päivästä toiseen,  nyt mun avustajakin on karanteenissa niin mitä minä silloin teen pyörittelen peukaloita vain.  Olisi joku toinen maailma jonne edes pääsisi hetkeksi, tätä karua ja onnetonta maailmaa. Minulla on myös nytkin ollut erittäin vaikeaa ja olen ihan loppu kaikkeen.

Väsyttää. En ole nyt pariin yöhön nähnyt ahdistavia unia, koska olen nukkunut niin järkyttävän huonosti. Eli ojasta allikkoon tämän asian suhteen.

Ehkä se olisi kiva, jos olisin jouluihminen, juurikin sen vuoksi, että se piristäisi. Tai että olisin edes joku-ihminen, mutta tyhjyyttä ja merkityksettömyyttä tuntuu olevan päivät ja vuodet täynnä.

Moi Eieiei, muistan edellisen nimimerkkisi. Osaatko eritellä, että mikä surettaa?

Moikka Ask, löytyisikö fiktion puolella sitä toista maailmaa, johon hetkeksi paeta tätä todellisuutta? Kirja, elokuva, tv-sarja?

Heippa Nótt. Tiivistäen voin sanoa, että suren torjuttua rakkautta. Mutta se on myös kulminaatio kaikista ongelmistani. Ihme että edes jaksan kirjoittaa. Ja että sain tuolla toisessa ketjussa runon tapaisen aikaiseksi. Jos olisin kärpänen, minut sentään huomattaisiin, ja sitten lyötäisiin lätkällä lissaksi.

Moi Eieiei, ikävä kuulla. Torjutuksi tulemisen tunne on yksi niitä inhottavampia kokemuksia mitä elämä voi tarjota. Tuli mieleen jostain mukaan poimimani runo:

Jos kärpäsellä olisi sarvet

tai hiukan uljaampi katse

ei sitä niin vaan paukauttettaisi

kun se tulee juttelemaan.

(Arvo Lappi)

Mutta vakavasti ottaen: et ole kärpänen, vaan Sinä, arvokas ja tärkeä ihmisyksilö. 🤗

Minulla on vaihteeksi taas työhuolia. On se helvetti hienoa, että edes huolissa on vaihtelua elämässä. Kuinka vähän töitä pitäisi olla, että näistä ahdistuksen aiheista olisi vapaa?

Työpaikalla oli kevään ja kesän aikana paljon henkilöstövaihdoksia. Tiedonkulussa on aina ollut ongelmia, mutta nyt ne ovat moninkertaistuneet. Sen päälle vielä uusi esihenkilö, joka ei suoraan sanottuna ole ollenkaan tehtäviensä tasalla, joten pomon hommat hoitaa käytännössä pomon pomo. Kuin pisteenä i:n päälle tämä nimellinen esihenkilö keskittyy koko ajan alleviivaamaan muiden virheitä ja piilottelemaan omiaan. Niinkin on käynyt, että esihenkilön sähläyksestä juontuva moka on sysätty työntekijän, esimerkiksi minun syyksi.

Olen aivan järkyttävän mokapelkoinen ja ahdistun pienestäkin virheestä voimakkaasti. Olin pitänyt tässä työssä siitä, että virheisiin suhtauduttiin ymmärtäen. Kun sähläyksensä myönsi, niin sitä ei jääty jauhamaan vaan mentiin eteenpäin. Luotettiin siihen, että virheen tehnyt koettaa kyllä parhaansa olla toistamatta virhettään, ja että mokailu nyt vain kuuluu ihmiseloon - tekevälle sattuu. Nyt on toisin.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta sitten. Syy: Typon korjaus

Kiitos Nótt ihanasta kohteliaisuudesta. Kukaan ei ole sanonut minulle noin pitkään aikaan. Ja kiitos muutenkin, olet oikeassa. Tuo mitä kerrot töistä tuo mieleen oman työpaikkani, jossa vaihtuvuus on suuri. (Enempää en uskalla kertoa.)

Jonkin verran alkoholi on tullut taas elämääni. Ostin punaviinipullon ja olen juonut siitä huikkia kolmen päivän ajan samalla kun olen syönyt jonkun voileivän tapaisen.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta sitten. Syy: lisäyksiä ja kiitokset
• Muokattu moderaattoreiden toimesta 2 vuotta, 12 kuukautta sitten. Syy: -