Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Minä olisin onnellinen jos en välittäisi mistään. Jos esim. en rakastuisi. Tai jos en pehmoilisi. Jos en olisi kiltti...
Hei kaikki!
Mollyan, ihana että sinä olet maalla. Sinun tekstistä virisi ajatus että ensi viikonloppuna ehkä tapahtuva retki perheenjäsenikseni kutsuttavien henkilöiden kanssa makkaranpaistoineen voisi kiinnostaakin. Ymmärrän ihan täysin tuon ajatuksen että ei silti iloitse "vuolaasti", en osaa sitä paremmin kuvailla. Vaan se on semmoista surunsekaista ajoittain tyytyväisyyden tunnetta? Vaikeasti ehkä kuvailtu. Mutta miehesti osaa ilmeisesti ottaa pienen ilon irti. Mutta ehkäpä hänkin lähti huonolla fiiliksellä metsään? Mutta sai sieniretkestä paremman fiiliksen ja tuli sen fiiliksen kanssa takaisin.
N'ott sinulla on yritystä (opiskelut) ja ihmisiä elämässäsi. Kukin perhe tavallaan.. voisiko näin sanoa? 🙂
Minulla on työhyvinvointikeskustelu tulossa. Minusta tuntuu että en tiedä miltä se tuntuu. Minulla on riidanhaluinen olo mieskaverin kanssa. Minua hävettää oma käytös. On semmosta että kun vastauksia en saanut hyvällä niin pahalla sitten. Minulla on myös tytön (koira) kanssa eläinlääkäri tulossa. En tiedä miksi olen siitä niin tyytyväinen että tyttö pääsee eläinlääkäriin. Olen myös ihmeellisen tyytyväinen siitä että koronarajoitukset ovat sen verran tiukat että omistajia ei huolita vastaanotolle mukaan. Minä siis vain menen sinne, ilmoitan tytön vastaanotossa ja odottelemme ulkona. Kun se kutsutaan vastaanotolle niin luovutan tytön sinne ja annan hoitajien tehdä sille mitä tekevät. Rokotuksiin sen ilmoitin. Ja että korvia vilkaisevat. Mutta tekevät he muutenkin sille yleisen terveystarkastuksen. Ja maksan viulut ja otan koiran takaisin. Tyttö on reipas että sen puolesta en ole huolissani. Tytöllä on sterilisaatio taas tullut mieleeni, että se olisi hyvä sille suorittaa. Ens keväänä se täyttää jo 5v (mihin aika menee?). Minua vain henkisesti hajottaa jo se että sille tulee iso haava jota minun pitäisi sitten hoitaa. Kuin kauan se kestää parantua ni sitä mietin. Ja katsoa että tyttö ei sitä hoida yhtään ite. Minä siis vain yritän saada sen ekoja portaita alas ja tietysti se menee niin että se hönttää ne portaat alas niinku nytteki? Miä vaan mietin sitä stressin määrää harteilleni et ku seuraan et se haava ei esim.repee, tulehdu, ettei tyttö ole kivuissa. Siinäpä ne asiat joita siinä pitää vahtia. Sit mä mietin et miks otan tämmöstä stressinaihetta nyt jo tästä asiasta. Sitä ei voi leikkauttaa vielä koska juoksut ovat vasta loppuneet. Mutta parin kuukauden päästä about sen vois leikkauttaa. Ja siihenhän pitää varata rahat myös. Olisin vienyt toiselle eläinlääkärille joka on huomattavasti halvempi mutta yhtä hyvä mutta hän oli jäänyt äitiysvapaalle. Joten ei tule ihan heti takaisin hän.
Voisin perehtyä vielä joihinkin teksteihin perusteellisemmin mutta nyt en kerkeä kun sain ajatuksen ja täytyy lähteä ulos.
Kävin ulkona tytön kanssa. Minusta on oikein mukava välillä mennä sen kanssa kahdestaan, se kulkee niin nätisti. Se on iso tyttö ja fiksu koira. Sen voi jättää kotiin odottamaan eikä ole huolta siitä ettei se pärjäisi. Kävimme palauttamassa dvd:t kirjastoon. Ei tule sitten turhaan maksua niistä kun niiden lainausaika ei ollut niin pitkä kun kirjojen. Tulipahan käveltyä enemmän kuin jaksaisi. Menin näköalapaikalle ja lepuutin siellä tuulessa hermojani ja ruumistani. Tuli joku semmoinen ylitän itseni-ajatus ja menimme pitkät portaat alas mäeltä ja pikkasen kiertotietä toistakautta mäkeä ylös. Alkoi pohkeissa tuntua hyvältä! Nyt ruuan laittoon. Yritän etsiä kuunneltavaa napeista tulemaan korviin kun kävelen. Se on pulma välillä, ei taho löytyä tarpeeks pitkää pätkää. 5min kuuntelulla pääsee jo jonkin matkaa mutta ei se kamaln pitkä lenkki ole. 😀
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisäys ulkoilun jälkeen
Tervehdys Hanzki. Mietit koirasi sterilisaatiota.. Omalle tytölleni se tehtiin muutama vuosi sitten tähystyksellä ja toipui siitä tosi nopeasti. Toimenpide oli kyllä kalliimpi, mutta oli niin paljon helpompi koiralle. Enää en muista hintaa, mutta tuntuvasti kalliimpi oli eläinlääkäriasemalla. Mitään komplikaatioita ei tullut jälkeenpäinkään.
Olen taas maalla etätöissä kissan ja koiran kanssa. Täällä on hyvä olla ja vaikka olemme kaukana asutuksesta niin pelon tunnetta ei ole. Iso koira pitää vahtia tosi tarkasti ja seuraa pihan tapahtumia. On vapaana aina eikä lähde seikkailemaan omin päin. Mies on sen hyvin kouluttanut ja ei sillä ole metsästysvaistoja, joten antaa metsän eläimille rauhan. Uimassa käy itsekseen ja silmin nähden nauttii siitä.
Syksyn sieniä poimin jo ja ehkä puolukoitakin talven varalle. Syksyn työt vielä odottavat. Lehtien puhallus kohta edessä.
Hei Hantzki... tuo työhyvinvointikeskustelu, joko se on ohi vai lähiaikoina on? Kiinnostaa kun itselläkin sentapainen edessä kuun lopussa. Ja kuinka muuten olet chillaillu sinua haastavan ihmissuhteen viidakoissa?
Mollyan, mitäpä ei tekis rakkaan lemmikin hyväksi, vaikka se maksaakin.maltaita välillä... Harmonisen syksyn jatkoa sinulle🍃
N'ott, joko alkaa kääntyä flunssa voiton puolelle... ? Toivon paranemista siitä, ja sun tänne kommentoimista tuntemuksistasi. Kuinka kissan vointi? Millä mielellä siellä elät?
Hei vaan kaikille!
Flunssa on selätetty, mutta köhää on vieläkin. Minulle on valitettavan tyypillistä, että jälkitauti kestää viikkotolkulla varsinaisen taudin jälkeen.
Kissan vointi on kestänyt samanlaisena, ainakin näin silmämääräisesti havaittuna. Kontrolli joskus ensi kuussa, en ole vielä sitä varannut. Syö hyvin ja jaksaa tehdä herjuuttakin. Mutta en silti osaa olla murehtimatta eli rankkaa on. Pelkää kissan menettämistä, mutta pelkään myös, että tämä korostuneen huolestuneisuuden kuluttava olotila jatkuu koko kissan loppuelämän ajan, puoli vuotta, vuoden, 2 vuotta, kuinka paljon sitä nyt onkaan jäljellä.
Kuinka sitä oppisi elämään hetkessä? Hyväksymään sen, ettei mikään ole ikuista, mutta ottaa kuitenkin hetki kerrallaan?
On taas myös epämääräistä ahdistusta. On eräs työpaikka, mihin olen ajatellut laittaa avoimen hakemuksen, mutta jäätävä huonouden tunne ja mokaamisen pelko ovat kuin upottava suo, jonka ylitse en pääse. Pääsin opintoihin varasijalta ja nyt yritän aloitella niitä, muttei minulla ole minkäänlaista motivaatiota. Suoraan sanottuna harmittaa, että otin paikan vastaan. Tuntuu, että opinnotkin ovat vain osa sitä kulissia, jota epätoivoisesti yritän pitää pystyssä. Että voin uskotella itselleni, että yritän. Ettei minun mitättömyys, heikkous ja paskuus olisi niin itsestään selvää.
Tällaisissa mietteissä täällä tänään. Miten teillä muilla menee?
No'tt hienoa, että olet löytänyt kiinnostavan työpaikka-ilmoituksen, se on mahdollisuus, joka kannattaa käyttää. Ja opinnot myös. Vaikka nyt ei kiinnosta niin myöhemmin voi tilanne muuttua.
Ja kissasta huolehtiminen on rankkaa, mutta se on vain kestettävä. Oma eläin on niin rakas, että siitä ei voi luopua kuin pakon edessä ja se onkin sitten toinen asia ja suuri surun aihe
Tulin nyt vaihteeksi kaupunkiin. Mieskin on toisella paikkakunnalla opetustyössä alkuviikon ja tulee tänään illalla vielä kotiin ja menemme sitten maalle etätöihin. Kyllä tämä järjestely sopii hyvin kummallekin.
Mieliala on välillä maassa, välillä toiveikkaampi kaiken elämisen suhteen. Mitään konkreettista syytä en osaa sanoa. Kaikki pitäisi olla ihan hyvin. Tein äskettäin taidehankinnan, joka on ollut mielessä pitkään ja se tuntui hyvältä. Ostan vähän mitään ja kovin harkitusti. Shoppailija en ole. Enemmän satsaisin kaikkeen muuhun, matkusteluun yms. mutta se kaikki on ollut nyt tauolla koronan takia.
Syksy on tullut. Tein tänään vähän pihatöitä. Villiviini alkaa jo pudottaa lehtiä ja siitä tulee roskaa aika määrä. Mutta sää suosi ja oli aurinkoiatakin. Kissa ja koira hyvinä apulaisina.
Toivon, että flunssa paranee kunnolla. Se on nykyään pitkäkestoista sekin.
Moikka taas pitkästä aikaa! Miten tämä tänne kirjoittelu onkin jäänyt, vaikka useampaan kertaan kuitenkin olen käynyt lukemassa teidän viestejänne.
Viime yö oli rankka. Eipä ole ihan hetkeen niin massiivista ahdistusta ollut. Nukkumaan mennessä olin niin väsynyt, että pilkin istualtani, mutta enpä sitten saanutkaan unta ja kun lopulta sain, niin heräilin vähän väliä. Huonoudentunne ja itseinho riehuivat aivan pidäkkeettömästi, sydän hakkasi kuin olisin juossut henkeni edestä ja piehtaroin kuin horkassa.
Yritin rauhoitella itseäni mm. puhelinta selaamalla ja se auttoikin aavistuksen, mutta ahdistus iski kuin leka heti kun laitoin puhelimen pois ja yritin nukkua.
Tällaista täällä, toivottavasti muille menee paremmin.
Kurjaa että sinulla oli rankka yö Nótt! Toivottavasti riehujat on helpompi jättää syrjään päiväsaikaan. Mua on viime aikoina vaivannut unettomuus mutta onneksi siihen ei yleensä liity sen vaikeampia tunteita kuin lievää huolta tai pelkoa sitä kohtaan miten selviän haasteista.
Mulla puhisee sienikuivuri keittiössä. Halusin eilen retkelle eikä puistoon päästyä mennyt pitkäänkään ennen kuin alkoi näkyä ihmisiä muovipussien kanssa. Onneksi olin jossakin vaiheessa sujauttanut tyhjän kaupan biokassin reppuun roskapussiksi - sille tuli käyttöä kun keräilyahneus hidasti kävelyvauhtia ja sai silmät etsintämoodiin siihen asti että suppilovahveroita alkoi löytyä. Vaikeaa erottaa samanväristen kuolleiden lehtien seasta, mutta ah niin palkitsevaa kun löytyy yksi, ja sen ympäriltä vielä muutama syvästä sammalikosta, ja niitä kerätessä ja puhdistaessa silmä hakee jo seuraavaa saalista.
Tervehdys Nott'. Ikävää, että ahdistus on noin vaivannut. Kyllä se minullakin nostaa välillä päätään. Olen ollut nyt kaupunkikodissa ja huomenna lähden taas maaseudun rauhaan. Nukun siellä hiljaisuudessa aina paremmin. Ja työntekokin luistaa ilman mitään häiriötekijöitä.
Korona vielä rajoittaa elämistä ja olemista. Minulla ennen kaikkea tämän sairauden takia. En juurikaan tapaa ystäviä muuten kuin sähköpostin tai puhelujen avulla. Se tekee masentuneen olon ja lisää toivottomuuden tunnetta. Onneksi karvaiset kamut piristävät päivää. Luen paljon ja sekin ykso henkireikä.
Elämä menee nyt näin eikä paljon valoa näy tunnelin päässä.
Hei N'ott ja kaikki muutkin ketjuun kirjoittavat. Ahdistus on ikävä seuralainen, hengityskin voi unohtua pahasti ahdistuksen vallassa. Itsellä ollut masennus, voimaton aika pahoine oloineen. Piristävää kuitenkin kun näkee teidän tutuiksi tulleiden olevan yhä messissä, voi olla toiselle voimanantaja silti, vaikka olo oisi miten hankala tahansa.
Mollyan, ei paljon valoa näy - mutt näkyy kuitenkin aavistus valosta - teistä toisista välittyvistä.
Soroppi, hyvä kuulla että suppilovahveroita löytyi! elinvoimainen sinä!
Heippa!
Koirat makoilevat "makkaroina" ja katselevat minua, niitä kiinnostaa pitää minua silmällä, koska olen keittiössä,. Ruokaa ei ole lähistollä vaan lueskelen täältä juttuja. Kirjoittaminen vaan jääny pois. Kanikin tuossa lepäilee. Kani alkaa olla jo vanha, 9vuotias herra. Viimeistä matkaa en odota, mutta sellaista se on. Sitten siis aikanaan. Ihme synkistelyä nytten sitten asiasta, mutta illan mittaan voi monesti mennä ajatunset tämmöisiksi tummemmiksi. Voin minä katsoa illalla hömppääkin telkkarista, se vaihtelee.
Hiukan helpotti, kun kerroin kaverille, Jukalle puhelimessa vähän sivulauseessa mainiten että on se kani tuo vanha. Soitin hänelle uuteen asuntoon liittyen. Uudessa asunnossa on parveke ja tuli mieleen ajatus että mitähän kani tuumaa parvekkeesta ja ottaakohan sen lekottelualueekseen. Niin siitä juteltiin. Entäs koirat? Tuskin nyt talven tullessa ehkä kuiteskaan ja muutenkin sitten kun sen tuunaa.
Olen kateellinen veljelleni (elossa olevalle) ja hänen avopuolisolleen. Heillä asiat rullaa ja avovaimo osaa käsitellä veljeäni ja panna asioihin vauhtia, olla napakka ja nopsa suustaan. Veljeni on samanlainen Jukka. On ehdotuksia että "älä tee noin ja parempi tehdä kokonaan näin" ja vituttaa ja ei oo hyvä ja kauheen monimutkasesti ajattelee. Sitten yhtäkkiä on hyvä:) ja eläimistä hän ei ymmärrä kyllä mitään. Mutta kerron hänelle kuitenkin niistä. Ja hän kertoo hauskoja tarinoita kaveriensa lemmikeistä. Mutta se tosi negatiivinen suhtautuminen vaikka siihen, että miten paljon yksi kani voi sotkea. En tiedä, liittyykö tämä siihen, että itse valitan silloin tällöin sohvalle pissivästä kanista. Kun olen puhunut uuden sohvam hankkimisesta mutta seikoista miten saisi ehkästyä uuteen sohvaan pissimisen. Hänen sanansa olivat että eivät monetkaan pidä kania vapaana koko asunnossa, koska se voi sotkea ja tuhota paikkoja. Mietin siis että mihin sijoitan kanin tukikohdan uudessa asunnossa, keittiöön niinkuin nytkin vai olohuoneeseen missä se saattaisi sotkea sen sohvan. No, ymmärrän että hän yrittää joillain ratkaisuilla minua auttaa, joopa joo ja selvähän se. <3 Hän on ennakkoluuloinen vähän kaikkea kohtaan. Tai miten sen sanoisi, suhtautuu varauksella? Aivan kuin toinen koiristani! 😀 <3 Koirallani vaan ei ole käy suu ja sieltä tule tekstiä. Jukka sanookin olevansa vanhan liiton mies. Mitähän se tarkoittaa? Realistisesti minä eläimistä haluaisin puhua, jopa hauskutellen välillä, en negatiivisesti, vaikka se siihenkin joskus menee. Kiitos, että sain avautua. Eipä muuta.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Lisäys
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Lisäys
Moikka!
Toka oli yö oli parempi, päivälläkin vähän on ahdistus vellonut päässä, mutta senkin suhteen näyttäisi olevan oikea suunta.
Tenttiin pitäisi lukea, mutta jotenkin se tökkii, vaikka muuten opinnot ovat sujuneet odotettua paremmin. Tai siis olen saanut tehtäviä tehtyä aikataulussa ja joskus jopa uppoutuen. Aloittaminen vain on edelleen työn ja tuskan takana.
Minä olen katsonut paljon walking tour -videoita Youtubesta. En tiedä miksi, mutta ne rentouttavat ja rauhoittavat.
soroppi, oletko kokeillut unettomuuteen reseptittömiä lääkkeitä, melatoniinia tai rentouttavaa L-teaniinia esimerkiksi? (Olenkohan minä kysynyt tätä ennenkin? Tuli déjà-vu.) Toivottavasti sinunkin olo helpottuu tavalla tai toisella! Unettomuus on niin kurjaa.
Mollyan, ikävää että edes rokotteet eivät ole tuoneet helpotusta korona-ahdistukseesi. Luotetaan siihen, että ollaan koronan suhteen jo voiton puolella ja että vanha normaali on jo nurkan takana, vaikka juuri nyt ei siltä tunnukaan.
keskustelua, kaunis ajatus tuo, että olemme voimanantajia toisillemme!
Hantzki, tiedän miltä tuo yö pimeiden tuntien synkistely tuntuu. On vaan niin vaikeaa hyväksyä sitä, että rakkaan lemmikin elämä tulee päätökseen. Vaikka sitä yrittää ajatella, että menetykset nyt vain kuuluvat elämään luonnollisena asiana, niin kyllähän se vaikea asia on. Varmasti niitä elämän vaikeampia asioita. Ja sitten sitä yrittää ajatella, että juuri nyt lemmikki on elossa, pitäisi keskittyä käsillä olevaan hetkeen ja olla murehtimatta etukäteen, niin kyllähän se väjäämätön silti mielessä on.
Eläimet varmasti viihtyvät parvekkeella. 🙂
Nuo unet niin tärkeitä, vaikka edes pätkittäin. Olihan taas yö. Koneen äärellä ei kestä olla.
Joo, olihan taas yö, todellakin. Tällä kertaa sain sinänsä ihan hyvin nukuttua, mutta ahdistus tunki uniinkin. Milloin olin jo myöhässä ja en löytänyt parkkipaikkaa, milloin etsin avaimia. Yhdessä unen pätkässä olin pakkaamassa, mutta siitä ei vain tullut mitään.