Nótt kirjoitti:

Pitäisi varmaan seurata, että miten närästys- ja refluksioireiden kausiluonteisuus menee yksiin stressi-, ahdistus- tai muiden kipuoireiden kanssa.

<ul id="bbp-topic-revision-log-338359" class="bbp-topic-revision-log">
<li id="bbp-topic-revision-log-338359-item-338360" class="bbp-topic-revision-log-item">Muokattu kirjoittajan toimesta 3 päivää, 2 tuntia sitten. Syy: Lisäys

Ihanan tieteellinen lähestymistapa! Miten olette kissan kanssa nyt toukokuussa voineet? Luopumiseen sisältyy kyllä paljon murhetta, etenkin lemmikin tapauksessa kun joutuu itse aktiivisesti toisen puolesta miettimään mikä olisi kärsimyksen vähentämisen kannalta hyvä ratkaisu.

Onnittelut muuten näin vielä reilusti jälkikäteen sen tuulettavan keskustelun läpikäymisestä! Se on varmasti vaatinut rohkeutta, ja sen vaikutelman perusteella mikä minulle kuvauksestasi tuli, en olisi varmaan itse pystynyt siihen.

Tässähän sitä ollaan kitkuteltu. Tai ehkä kitkuttelu on väärä sana tähän, vuoristorataa tämä ennemminkin on ollut. Huolta, pelkoa ja surua, mutta silloin tällöin myös helpotusta. Kissa syö vähän huonosti, onko sillä pahoinvointia? Jes, löytyi parikin erikoisruokaa, jota se suostuu syömään. Ei kai se enää ole laihtunut? No, kyllä se ainakin jaksaa ötököitä jahdata. Ja niin edelleen. Ja se väjäämätön on koko ajan mukana, jos ei aktiivisesti ajatuksissa, niin kuitenkin takaraivossa.

En tiedä oliko se rohkeus joka keskusteluun ajoi, ehkä enemminkin se sellainen yliläikähtämistilanne. Tuli sanottua kaikenlaista, varmaan puolin ja toisin, ja ainakin itseäni on kaduttanut. Hampaankolosta lähti asioita, mutta saman tien tuli uutta rikkaa ja sitä mukaa myös tuulettava vaikutus haihtui. Sitä seurasi massiivinen ahdistus. Ja silti jäi paljon vielä sanomatta.

Porukoiden puheesta välittyi aito huoli minusta, mm. yksinäisyydestäni, mutta osasivat ne myös olla varsin ilkeitä ja julmia. Sain mm. kuulla tuottavani heille häpeää, eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Tällä kertaa syynä oli kämäisellä osa-aikatyöllä kituuttamiseni, kun "kaikki muut" tekevät uraa ja ostavat taloja, autoja yms., siis menevät eteenpäin elämässään. Olen kuulemma "kuuluisa kylillä", kun ihmiset kyselevät, että eikö se vanhin tyttö ole vieläkään löytänyt kokoaikatyötä. On ollut tosi paljas ja häpäisty olo, kun paskuuttani on levitelty itselleni täysin vento vieraille ihmisille kauhisteltavaksi.

Niin ja kirjattakoon ylös tämä tieteellinen havainto: on huolta, stressiä ja ahdistusta ja kaikenlaista muuta paskaa, mutta ei närästä yhtään. 😉

Hyvä kuulla No'tt, että kissasi vointi ei ole juuri nyt huonontunut ja saatte viettää yhteistä aikaa. Luin juuri presidentin koiran kuolemasta, joka on heille syvä suru ja menetys. Kyllä nämä rakkaat lemmikit ottavat niin suuren niskalenkin, että suru on pohjaton kun kuolema tulee.

On se useimmilla sama kokemus, että vanhemmat odottavat lastensa pärjäävän elämässä paremmin kuin itse ovat pärjänneet. Koulutus ja työpaikka paremmat ja varallisuuttakin pitäisi kertyä. Hyvä aviopuoliso ja mallikkaat lastenlapset. Lista on loputon... Ei kai kukaan niihin vaatimuksiin yllä ja ei edes tarvitse. Omanlainen elämä riittää.

On helppo samaistua siihen suruun, jota presidentin kodissa juuri nyt tunnetaan. Lennu vaikutti veikeältä koiralta.

En ennen ymmärtänyt vilkkaiden koirien viehätystä, kunnes kerran hoidin serkkuni koiraa. Se pirteä iloisuus on todella tarttuvaa! Ihanaa, kun koira jaksaa vuodesta toiseen suhtautua asiaan kuin asiaan niin kuin se olisi parasta ikinä. Kun vain saisi edes ripauksen sitä asennetta itseensä.

Nyt kun kissalle on löytynyt muutama maistuva erikoisruoka, niin pitää yrittää miettiä miten sen saisi juomaan enemmän. Onneksi märkäruoka on nimensä mukaisesti luonnostaan hyvin kosteuspitoista.

Onhan se ihan ymmärrettävää, että vanhemmat toivovat lapsilleen parasta, parempaa kuin itselleen. Olisivat kuitenkin voineet ilmaisseet asian rakentavammin kuin vetoamalla omaan häpeäänsä. Niin kuin minun elämäni onnistumiset ja epäonnistumiset punnittaisiin vain suhteessa niiden vaikutuksesta vanhempiini ja oma kokemukseni niistä olisi täysin toisarvoinen. Kuinka elää oman näköistä elämää, kun lähipiiri asettaa odotuksiaan? Ikisinkkuna sentään olen saanut olla rauhassa lastentekovihjailuilta, kun vahvasti muualle tavoitteensa asettanut, avoliitossa elävä siskoni saa kuulla niitä jatkuvasti.

Mutta jos niillä perinteisillä mittareilla, työllä, perheellä ja talolla mitataan, niin minä olen joka suhteessa suoriutunut vanhempiani huonommin. Tiedän, ettei tämä ole mitenkään tavatonta meidän milleniaalien keskuudessa, mutta en minä itsekään tällaiseksi elämääni kuvitellut. Hölmöä tässä on se, etten itse pidä tuota vanhempien sukupolvien mittaria erityisemmin tavoittelemisen arvoisena, vaan korostan ennemminkin yksilön itsensä asettamia arvoja ja tavoitteita.

On vaan tosi kovaa kantaa oman tyytymättömyyteni lisäksi vanhempiensa pettymystä ja suoranaista häpeää.

Hei..

Asutko lähellä vanhempiasi, vai jossain kodista kauas kantautuneena? Tuo on raskas valinta. Vanhempien pettymysten ja häpeöiden kantaminen, onhan sulla oikeus omiinkin. Tuntematta tarkemmin tilannettasi en voi kuin miettiä itsessä aikoinaan kytenyttä pakottavaa tarvetta hakeutua niin kauas kuin junankiskoja riitti, toiselle puolelle maata. Mistä sain siihen rohkeuden? taisi olla vaan niin sietoraja ylittynyt ettei ollut muuta vaihtoehtoa.

Tuntuuhan se kohtuuttomalta nuo vanhempien arvostelut. Itsellä ei niistä kokemusta, kun menetin vanhempani niin nuorena. Moni kyllä valittaa, että vanhemmat pitävät 30-kymppisiä lapsina, joille voi laukoa mitä tahansa. Sellaista, mitä ei voi muille edes kuvitella sanovansa.

Kyllä tuo välimatka voi vähän auttaa, kun ei usein tavata. Kai se tarkoitus on, että lapsi lentää pesästä ja aloittaa oman itsenäisen elämänsä. Itse voi tietenkin nuo sanomiset ja arvostelut panna toisesta korvasta ulos välittämättä edes, mutta eihän sekään helppoa ole. Luulen, että harvat vanhemmat ovat täysin tyytyväisiä lastensa valintoihin. Jos ei muu kiikasta niin puolison valinta ainakin.

Kävelymatkan päässä asun. Sinänsä kätevää, kun voin helposti välillä lainata autoa. Toisinaan taas toimin kuskina vanhemmilleni, ja usein muutenkin jeesataan toisiamme.

Olen joskus leikitellyt ajatuksella kauas muuttamisesta, jopa pois maasta. Tai ainakin lyhyen kontaktitauon pitämistä. Mutta ne tuntuvat liian rajuilta toimenpiteiltä, jotka aiheuttaisivat vain lisää mielipahaa. Ennemmin haluaisin, että suhteemme olisi toimiva, jännitteetön, mutten tiedä miten sen saavuttaisin.

Tässä oman perheen tapauksessa 'etälapseus' tai miksi sitä voi sanoakaan, on ollut tuota, yhteys yllättävästi olut toimivampaa, vähemmän jännitteistä, useammin toteutuvaa kun on saanut kumpikin taho pitää elämänsä sellaisena kuin kokenut paremmaksi. Kaipausta on saanut kuulla ja kyllä itsekin kokea sinne ajoittain. Sama kuvio toteutuu omien lasten kanssa, kasvaneet omiin rajoihinsa ja haluan kunnioittaa niitä. No ei ole aina helppoa, ei. Saatavilla olen ja tietävät sen.

Takana kaamean huonosti nukuttu yö. Aluksi en millään meinannut saada unta, sitten kevyeen koiranuneen päästyäni heräilin jatkuvasti. Ahdisti niin, etten tiennyt miten päin olla. Kun selaisin puhelinta rauhoittuakseni, niin uni alkoi painaa silmiä, mutta heti kun laitoin puhelimen pois, niin sama ahdistusralli jatkui. Ja sitten törkeän aikaisin aamulla huoltomiehet huudattivat helvetinkoneitaan pihalla.

Nyt sitten on päänsärky ja täysin vetämätön olo. Onneksi ulkona sataa ja tulee sen verran, että on hyvä syy olla menemättä lenkille. Vaikka se kylläkin saattaisi piristää.

Tilannetta vanhempieni kanssa vaikeuttaa se, että molemmilla on hankalia perussairauksia, joiden vuoksi he tarvitsevat välillä apua ja sen avun tarve tulee tulevaisuudessa vain kasvamaan. Isä ei esimerkiksi jaksa ajaa kovin pitkiä matkoja tai jos toinen ei pääse kauppaan, niin minun on mentävä sinne toisen kanssa. On odotus, että minä autan, mikä on mielestäni ihan kohtuullista, jos vain oma itsenäinen elämäni säilyy. Suku ja tarvittaessa ehkä sosiaalitoimikin voisi auttaa, mutta venhempieni elämänpiiri jäisi silti pieneksi.

No'tt olet tosi pahan paikan edessä. Vanhemmat tarvitsevat apua ja odottavat sitä juuri sinulta. Sinä kilttinä ihmisenä et jätä heitä pulaan, vaikka he kohtelevat sinua tosi rumasti. Tuo häpeään vetoaminen on tosi alhaista. Olisiko nyt syytä pitää välillä vähän etäisyyttä. Se voisi havahduttaa heitä, että et ole itsestäänselvyys ja sinua pitää kunnioittaa ihmisenä teetpä elämässäsi millaisia ratkaisuja tahansa. Voi olla, että tämäkään ei tepsi, mutta yrittää kannattaa. Muuten tilanne junnaa paikallaan ja olet entistä masentuneempi.

Nyt olisi hyvä hetki puhua sisarenkin kanssa ja saada hänen mielipiteensä myös. Onhan teillä yhteiset vanhemmat  kuitenkin.

Nótt kirjoitti:
Onhan se ihan ymmärrettävää, että vanhemmat toivovat lapsilleen parasta, parempaa kuin itselleen. Olisivat kuitenkin voineet ilmaisseet asian rakentavammin kuin vetoamalla omaan häpeäänsä. ... Hölmöä tässä on se, etten itse pidä tuota vanhempien sukupolvien mittaria erityisemmin tavoittelemisen arvoisena, vaan korostan ennemminkin yksilön itsensä asettamia arvoja ja tavoitteita.

On vaan tosi kovaa kantaa oman tyytymättömyyteni lisäksi vanhempiensa pettymystä ja suoranaista häpeää.

Jos he sinua häpeävät, se on kyllä ihan heidän oma taakkansa, eikä sinun tarvitse sitä kantaa. Se on sellainen reppu jonka voit hyvällä omatunnolla laskea maahan ja jättää tienposkeen tai eteiseen, tai missä ikinä oletkin silloin kun he sitä sinulle omasta selästään tarjoavat 🙂 Melkein käy heitä sääliksi, miten ahtaana ja hankalana mahtaa maailma näyttäytyä (tai miten hauras heidän oma ihmisarvonsa mahtaakaan olla?), jos he mittaavat omaa onnistumistaan lapsensa kautta... mutta sitten taas kuvittelen miltä tuntuisi olla sinun asemassasi, ja se sääli häviää.

Mollyan kirjoitti:
On se useimmilla sama kokemus, että vanhemmat odottavat lastensa pärjäävän elämässä paremmin kuin itse ovat pärjänneet. Koulutus ja työpaikka paremmat ja varallisuuttakin pitäisi kertyä. Hyvä aviopuoliso ja mallikkaat lastenlapset. Lista on loputon... Ei kai kukaan niihin vaatimuksiin yllä ja ei edes tarvitse. Omanlainen elämä riittää.

Vakuutusasioitani selvitellessäni satuin törmäämään tähän sukupolvien väliseen vertailuun, josta tuli nämä aiheet mieleen. Käytetty elintasomittari taitaa olla aika vahvasti aineelliseen hyvinvointiin painottunut, mutta ehkä se että aineellinen elintaso on loikkinut muutaman edellisen sukupolven aikana aina vain ylöspäin on aiheuttanut vanhemmillesi sen oletuksen, että tämä on jotenkin tavoiteltu normaalitila. Ehkä olet sitä sukupolvea, joka pystyy määrittelemään uudestaan sen, mikä elämässä on tavoittelemisen arvoista. (Sivumainintana, en usko että se on välttämättä se kokoaikatyö.)

En tiedä miltä ajatus etäisyyden pitämisestä sinusta tuntuu - se osa minussa, joka pyrkii rakentavaan vuorovaikutukseen argumentoi, että elleivät vanhempasi tiedä mikä heidän sanomissaan tai toiminnassaan on sinua loukannut, etäisyyden pitäminen ("jääkausi") ei välttämättä johtaisi tilanteen paranemiseen. Toisaalta taas, konfrontaatio ei välttämättä veisi sinua yhtään lähemmäs toimivaa, jännitteetöntä suhdetta, jota heidän kanssaan kaipaat... Olisikohan sen toiveen sanoittamisesta apua?

***

Phuh, ja taas on lämpö koholla. Aiheen vierestä, pidättekö te kuumeen rajana 37.5:ä vai 37? Minä ainakin lapsena vahtasin silmä kovana alempaa rajaa, ja sen ylittyessä aloin kärkkäästi ronkumaan että olen kipeä, enkö saisi jäädä mieluummin kotiin kuin mennä kouluun... Kumppanini kannattaa korkeampaa linjaa, minkä olen aiemmin laittanut hänen äitinsä yksinhuoltajuuden (lapsen sairastuessa kotiinjäämisen vaikeuden) piikkiin, mutta omaolo-sovelluksen ahkeran käytön seurauksena olen alkanut epäilemään että kuumeen raja saattaa "virallisestikin" olla korkeammalla.

Hei tuosta kuumeesta. Taitaa olla yksilöllinen tuo mikä kenenkin kehon peruslämpö. Joillakin pikkusen alempi, joillakin lähempänä tuota 'normia' 37°.

Nótt kirjoitti:
Takana kaamean huonosti nukuttu yö. Aluksi en millään meinannut saada unta, sitten kevyeen koiranuneen päästyäni heräilin jatkuvasti. Ahdisti niin, etten tiennyt miten päin olla. Kun selaisin puhelinta rauhoittuakseni, niin uni alkoi painaa silmiä, mutta heti kun laitoin puhelimen pois, niin sama ahdistusralli jatkui. Ja sitten törkeän aikaisin aamulla huoltomiehet huudattivat helvetinkoneitaan pihalla.

Nyt sitten on päänsärky ja täysin vetämätön olo. Onneksi ulkona sataa ja tulee sen verran, että on hyvä syy olla menemättä lenkille. Vaikka se kylläkin saattaisi piristää.

Tilannetta vanhempieni kanssa vaikeuttaa se, että molemmilla on hankalia perussairauksia, joiden vuoksi he tarvitsevat välillä apua ja sen avun tarve tulee tulevaisuudessa vain kasvamaan. Isä ei esimerkiksi jaksa ajaa kovin pitkiä matkoja tai jos toinen ei pääse kauppaan, niin minun on mentävä sinne toisen kanssa. On odotus, että minä autan, mikä on mielestäni ihan kohtuullista, jos vain oma itsenäinen elämäni säilyy. Suku ja tarvittaessa ehkä sosiaalitoimikin voisi auttaa, mutta venhempieni elämänpiiri jäisi silti pieneksi.

Tuo 'oma itsenäinen elämä säilyy' -ajattelu on sitä, josta kannattaa pitää kiinni tai opetella vaikeimmissakin tilanteissa pitämään. Vanhemmilla on oma elinpiiri pieni, niin omillanikin, mutta se on iänkin mukana tullutta, ystävät ovat myös vanhenneet ja kenties kuolleet, ja se on ollut heidän omaa toivettaan - tai ainakin valintaa - se, että ovat koti-ihmisiä eivätkä ole viihtyneet liikkua laajemmin.

Äitini oli myyjänä textiiliosastolla, ja oli paljon sen myötä ihmisten parissa, mutta ihmisen voimat on rajallisia, ja halukin rajallinen olla tekemisissä. Ja häpeä minkä oli sisäistänyt eron myötä, oli kaiketi myös osa siihen syytä, ettei meillä käynyt kuin todella harvoin ja nekin sukulaisvieraita.

Silloin ne odotukset tuntuu joskus kohtuuttomilta lapsia kohtaan. Veli on siellä enemmän 'tulilinjalla' tämän tästä kun oma työmaailmansa on tien päällä ja aika ajoin käy siellä missä äiti vielä asuu. Koetetaan huolehtia, että voi asua kotona mahdollisimman pitkään.

Nostan sinulle hattua, kun olet valinnut olla siellä lähellä vanhempia. Voimaa antavia aikoja itselle toivon sulle, jotain virkistävää, jotain vahvistavia vapauttavia hetkiä, joita ei ole ellei niitä ota, jollei niitä jaksa järjestää.

💗Tunteita siitä, että voimat lisääntyy...

Niinhän sen pitäisi mennä, että elän elämääni miten haluan ja miten se nyt sattuu menemäänkään. Mutta elämänhän ei mene niin kuin sen haluaisi menevän, tässäkään asiassa. Tällä hetkellä on pidetty etäisyyttä, niin kuin aina tällaisten purkauksien jälkeen. Tunnen olevani puun ja kuoren välissä, ilman liikkumatilaa. Tuntuu, että on vain huonoja vaihtoehtoja.

Jossain toisessa todellisuudessa puhuminen olisi järkevä keino toimia, mutta olen ihan liian monta kertaa kokenut sen, miten se tässä reaalimaailmassa menee. Meillä vain ei ole puhumisen kulttuuria, edes kevyen jutustelun. Esimerkiksi Lappiin ajaessa koko päivän mittainen ajomatka sattaa kulua hiljaisuudessa satunnaisia taukoa, maastoa tai säästä koskevia kommentteja lukuun ottamatta.

Tiedostan kyllä, etten itsellenikään ole varmastikaan helppo tulla puhumaan, koska ahdistuneena minä sulkeudun ja kenties edellä mainitun keskustelemattomuuden historian vuoksi en itsekään ole oppinut puhumaan ja sanoittamaan mieltäni painavia asioita. En ole hyvä konfliktitilanteissa. Ei siltikään tulisi mieleenikään mennä vetoamaan häpeään.

Puhumattomuuden lisäksi tässä on ongelmana vertailu- ja kilpailukulttuuri, niilläkin koko elämäni mittainen historia. Aina on joku, joka on nostettu esimerkilliseksi jossain asiassa ja se on se ainoa, kyseenalaistamaton tapa toimia. Kaikki muu on väärin, riittämätöntä tai häpeällistä. Äiti on suoraan sanonut, että hänestä tuntuu pahalta kuunnella siskojensa leuhkimista (jossain toisessa maailmassa puhuttaisiin vaan ilosta) lapsien saavutuksista, kun minun tekemiseni ovat "vaan", "vieläkin". Häpeällä on meidän perheessä pitkät juuret.

Mutta juuri nyt minulle sopii hiljaiselo vanhempien suhteen. Minulla on ihan tarpeeksi huolta tuosta kissasta.

On käynyt ilmi, että toinen erikoisruuista ei olekaan kissan mieleen. Syö sitä vain kerran pari, sen jälkeen ei suostu edes haistelemaan sitä. Ja tietenkin olin jo ehtinyt ostaa sitä ruokaa useamman laatikollisen. Kaiken huipuksi se toinen ruoka on selvästi kalliimpaa sekä huonosti saatavilla olevaa. Pakko yrittää laajentaa ruokarepertuaaria uusiin tuotemerkkeihin.

Voisiko edes joku asia sujua? 😔

Tai onhan minulla pieni ilon aihe: sain luettua kirjan! En ollutkaan vuoteen lukenut mitään, pl. tenttikirjallisuus.

soroppi, minäkin olen siinä käsityksessä, että 37,5 astetta on "virallinen" kuumeenraja. Kehon lämpötila normaalisti nousee iltaa kohti ja saattaa yltää tuonne noin 37 asteeseen saakka. Tosin kuume on minusta yksistään toimimaton sairauden mittari, koska kaikille, mukaan lukien itselleni, ei nouse herkästi kuumetta. Ja jos yhtään nousee, niin sitten tiedän olevani tosi kipeä. Vointi on mielestäni siksi parempi mittari.

Toivottavasti vaatimukset muuttuneet, mutta ennen vanhaan ainakin meillä päin kouluissa pidettiin vain ja ainoastaan kuumetta kipeyden merkkinä. Ja lukiossa ryhmänohjaaja oli sitä mieltä, että 38 astetta on vielä vain pikkukuume, ei estä kouluun menemistä.

Toivottavasti voit jo paremmin!

Tuo puhumattomuuss on syvällä ja tosi vaikeaa nostaa ylös sieltä. Lapsuudenkodissa äiti oli se napa, joka kaiken aikaa päästi ajatuksiaan ulos ja ohjelmoi kai lähinnä minua kun olin kotona, veljet alkoi liikkumisen muualla aiemmin. Eron myötä omasta perheestä ja äidin kommenttien vuoksi pääsin rti äidin yhteydenpidoista. Sitä en muista missä vaiheessa alkoi syntyä vastakaiullista puhelinkäyttäytymistä äidin taholta. Ehkä meni miltei kymmenen vuotta? Ehkä siinä kun olin jotenkin vapautunut vähän masennuksen pahimmasta vallasta, terapian alettua, ja aloin oppia sanomaan äidin sanomisten väliin ja vähitellen alkoi jopa kuulla mitä sanoin.

*

Tuo kuumenormi taitaa olla 37 asteen ja 37,5 välissä? joku pitää omana kuumerajanaan 37,2. Mutta niinkuin sanoit, enemmän vointi kertoo, jos voimia ei tunnu olevan, jos palelua tai viluttaa, jos vaan haluaa mennä peiton alle, siinä ei taida edes mittaria tarvita kun tietää kuumeesta. Minkäkainen teillä on se 'muu' olo kuin mittarinlukema, tai vaikka ette mittaria olisikaan reissulle ottaneet mukaan ja vilustumisen oireita?

Nykyään kun ajattelee tuota miten 'raakaa' tai vaativaa on koulunkäynti ollut esim. juuri tuon kuumerajan ja pakkasrajankin takia, miten sitä onkaan selvitty? Nykykoulu ja kipuilut on kuin toisen luokan raakuuksia, kiusaamiset muuttuneet jopa julmiksi pahoinpitelyiksi jossain päin ja kun tilanteet päässeet kärjistymään. Tv väkivallalla kaiketi ja tietokonepeleillä myös oma osuutensa siihen, ettei nuoret hahmota miten vaarallista on hakata ketään.

*

N'ott, onko sinun kissasikin hypoallerginen? Nirso syöjä? Harmittaa kun nuo 'lääkeruoat' paitsi että ovat kai mauttomia, ovat kalliita. Täällä lähikaupassa on nykyään pieniä purkkeja kissoin ruokaa, joista varsinkin 'sis.lohta ja kanaa' on tämän oman kissan mieleen. Purkki on jotain 0,69e ja käy tosi hyvin tälle omalle vähäruokaiselle kissalle, kun syö koko vrkn aikana vain sen, mutta syö eikä mene yhtään ruokaa hukkaan(ei edes ehdi kuivua kuppiin). Tuota lääkeruokaa ei (onneksi) aina edes saa, jolloin on 'pakko' antaa tuota ruokaa josta kerroin. - Tänä kesänä ei ole tuonut ainuttakaan hiirtä, että epäilyttää onko niitä edes kun kelit aika kylmiä vielä? tai sitten ei enää välitä sisään asti kiikuttaa ja uskaltaa syödä ulkona.