Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Kiitos! Samoin sinulle, teille kaikille. 😊
Sulle myös voimia antavaa aikaa .Vanhan ja uuden vuoden välissä.
On taas hieman ahdistanut. Osa siitä menee PMS:n piikkiin, mutta myös työ- ja työttömyysjutut pyörivät päässä. Entä jos työt eivät pääsekään alkamaan nykyisellä, oletetulla aikataululla?
Ja miksi helvetissä ahdistuskohtausten pitää aina tulla nukkumaan mennessä? Jalkeilla ollessa voisi aina vaikka lähteä ahdistuslenkille tai kääntää ajatukset muualle musiikilla, elokuvilla tai vaikka hauskoilla kissavideoilla, mutta mitä sitä voi tehdä kun yrittää saada unta?
Nott, ahdistusta ei aina voi säädellä, vaikka se olisi hyvä asia. Parasta tietenkin olisi, että sen voisi poistaa itsestään pois kokonaan.
Minua myös ahdisti illalla eikä uni tullut kuin aamupuolella yötä. Kaikki pitäisi olla ihan hyvin. Joulu ja uusi vuosi sujuivat maalla ollen. Työ ei rasita, vaan on ilo ja etätyöstä nautin. Mikä sitten ahdistaa, en osaa sanoa. Puolisolle en viitsi tästä edes puhua, kun on niin epämääräistä ja saisin hänetkin huolestumaan. Siinäpä pohtimista taas.
Epämääräinen ahdistus saattaa olla se kaikkein inhottavin ahdistuksen muoto. Kun kaikki ja ei mikään ahdistaa. Jos olisi selkeä kohde, niin sitten on edes jonkinlainen mahdollisuus, että siihen voisi vaikuttaa.
THL:n mukaan on mahdollista, että kaikki saadaan rokotettua vasta vuoden lopulla. Mahtavaa, ehkä vielä vuosi edessä tätä paskaa. 😣 Toivottavasti rokotteita aletaan saamaan ripeämpään tahtiin.
On tämä taas yhtä... Töiden suhteen ei näytä kovin lupaavalta. Silmiä polttaa ja nenästä tulee verta, vaikka ei ole edes kunnon pakkasia. Hitto taas kun pitää rajoittaa lenkille menoakin. Nenäsuihke ja Bepanthen ovat jo käytössä, silmätippojakin on kahta sorttia.
Pitäisi ilmeisesti ryhtyä viettämään talvet jossain etelässä muuttolinnun lailla, kesät sitten täällä pohjoisen toivottavasti ei niin tukahduttavan kuumassa säässä.
Mielikuvituksen ajautuminen tosi inha uralle on ahdistusolossa sitä (ahdistusta) ruokkivinta. .
Joo. Mites se sanonta menikään, pelko on mielikuvituksensa hinta (tjsp). Minulla tosin ahdistus ei aina edes tarvitse sitä mielikuvitusta, riittää vain kun kaivaa kaikkea vanhaa paskaa muistinsyövereistä.
Nótt kirjoitti:
On tämä taas yhtä... Töiden suhteen ei näytä kovin lupaavalta. Silmiä polttaa ja nenästä tulee verta, vaikka ei ole edes kunnon pakkasia. Hitto taas kun pitää rajoittaa lenkille menoakin. Nenäsuihke ja Bepanthen ovat jo käytössä, silmätippojakin on kahta sorttia.Pitäisi ilmeisesti ryhtyä viettämään talvet jossain etelässä muuttolinnun lailla, kesät sitten täällä pohjoisen toivottavasti ei niin tukahduttavan kuumassa säässä.
Missäpäin etelässä talvisin asuisit, jos unohdetaan kaikki nämä pandemiajutut?
keskustelua kirjoitti:
Missäpäin etelässä talvisin asuisit, jos unohdetaan kaikki nämä pandemiajutut?
Hyvä kysymys. 🤔 Helteitä tai edes hamekelejä en kaipaa, joten Välimerta kauemmaksi ei tarvitsisi välttämättä mennä. Euroopassa pysyminen tekisi oleilusta helpompaa tutun kulttuurin vuoksi. Lisäksi tykkään historiasta, vanhoista rakennuksista ja idyllisistä kujista sekä aukioista ja näitähän Etelä-Euroopassa piisaa. Roomassa olen käynyt, mutta siellä tunnun viihtyvän vaikka loputtomasti. 😍 Joku muukin Italian kaupunki kelpaisi, tai vaikka alue, esimerkiksi Sisiliaa olisi ihana kiertää tutkimassa. Kreikka toimisi myös hyvin. Madeira! Etelä-Ranskaa ja -Espanjaa tunnen aika huonosti, mutta eiköhän niistäkin minulle mieluista talvehtimispaikka löytyisi.
Katsoin eilen dokkarin dysmorfisesta ruumiinkuvasta. En ole, enkä ole koskaan ollut niin äärimmäinen kuin dokkarissa esiintynyt henkilö (ja muut haastatellut henkilöt), mutta tunnistin kyllä aika paljon itseäni. Kampaajalla käynnin vastenmielisyys peilien vuoksi, ajatus siitä että olen liian vastenmielinen parisuhteeseen, omien kuvien katsomisen inho (joo, en ole koskaan harrastanut selfiekuvausta, ja ajatuskin omien kuvien postaamisesta... 😖), peittelevä pukeutuminen...
Madeiraan jos joskus avautuu mahdollisuus mennä, kannattaa katsoa ettei ainakaan alkuvuodesta. Saattaa sataa ja olla koleaa... 🌂 Mua kiinnostais tehdä sama reitti kun nuoruudessa junalla. 🚡 🚧 Tämä maailma vaan muuttunut niin toisenlaiseksi, että turva taitaa enää olla vaan omassa olossa, mikä selittää sen että uskon ja että se usko on voima. (Ja varavoimakin.)
Minä kävin Madeiralla joskus parikymmentä vuotta sitten lokakuussa. Ihana saari! Silloin oli ihan ok sää, paitsi että yhtenä iltana oli aikamoinen myrsky. Hotellin viereisen rakennustyömaan styroksit lentelivät ja hiekka narskui hampaissa. Olisi hauska käydä katsomassa, että tuntuuko mikään paikka enää tutulta näin pitkän ajan jälkeen. En kyllä tiedä kestäisikö vanhan plösön kunto kaikkia niitä jyrkkiä mäkiä, mutta toisaalta siinähän se kunto kohenisi.
Hitto että kaipaan matkustamista. 😕
Minkä reitin kiersit junalla? Olitko interraililla? 🙂
Mahtavasti kukkia oli Madeiralla. Tosi paljon mäkiä, mutta kaunista ois ollu jos sää ois sallinu enemmän liikkua. Tytär oli silloin vielä rattaissa, huh melkein 30 v sitten :/ Kulkukissat notkuili aivan hotellin tuntumassa. Valtavan korkealla majoitus ja niissä keleissä kuulosti napsahtelevan ja kuin huojuis se talo, onneksi alakerroksessa oli vapaa huone, sai vaihdettua.
Oli interraililla. Jos oikein muistan, käytiin 11 maassa, aika lailla sightseeingia oli. Saattoi laskut mennä sekaisin, nuoria oltiin ent.luokkakaverin kanssa.
Nykyään ois yhä kaiketi noita reppureissaamismahdollusuuksia, yhtä lailla suunnittelemattomasti ja varaamatta etukäteen ei enää onnistuisi. Silloin maailma oli auki, pommi-iskut harvemmassa, monelta kannalta ajatellen turvallisempaa tai siinä iässä ei ymmärtänyt pelätä mitään.
Minusta olisi ihanaa matkustaa sellaisella kulkurimentaliteetilla, suunnittelematta ja spontaanisti. Voin vain kuvitella millainen vapauden tunteen siitä saisi, kun voisi katsoa juna-aikataulua ja vapaasti miettiä, että mihinkän sitä nyt lähtisi. Tai antaa sattuman päättää ja vain hypätä seuraavaan junaan.
Mutta ei minusta enää olisi sellaiseen. Nuorena rämäpäänä ehkä olisi onnistunut, ei enää. Nyt en jaksaisi sitä jatkuvaa epävarmuutta tai väsymystä ja olen liian mukavuudenhaluinenkin. Enkä ole koskaan oppinut kevyesti pakkaamisen jaloa taitoa. 😅
Ehkä jos kohteessa viipyisi vähintään pari päivää... Tai jostain syystä road trip tuntuu helpommin lähestyttävältä ajatukselta, vaikka ajaminen on luonnollisestikin aika rankkaa, mutta tykkää sen suomasta yksityisyydestä junassa istumiseen verrattuna. Ehkä sitten joskus. Juuri nyt olisi kivaa päästä ihan perinteiselle kaupunkilomalle tai vaikka mökille keskelle korpea. Jonnekin, jossa voisi hetkeksi unohtaa arjen ja reaalimaailman haasteet.
Tuo autoilu Euroopassa ei minua kiehdo... kaikenlaisia käyttömaksujakin joissain maissa, siis ei saa ajaa tiettyä tietä ellei maksa sille siirtyessä sen tien käytöstä. Tuo taitaa olla tulevaisuudenkuvaa tässäkin maassa joskus?(toivottavasti ei)
Tuo on aikamoinen este, mukavuusalueen ylitys... Nuoruudessa ei semmoista rajaa edes ollut, kaikki oli uutta ja lähes yhtä mukavaa... Nyt kun elämä alkaa olla enemmän takana kuin edessä, siitä on miltei tullut pelkkää kiteytymää polulle työpöytä - soffa - jääkaappi - työpöytä...jne.🙄