Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
star-crossed kirjoitti 9.2.2018 2:16
Eihän sinun tarvitsekaan murehtia aktiivimallista kun olet työharjoittelussa. 🙂 En itsekään stressaisi sitä, jollen tietäisi, että parin kuukauden päästä napsahtaa leikkuri ja pääsen passiivisten työttömien tilastoon. Epäoikeudenmukaisena ja julmanakin sitä kyllä sittenkin pitäisin.
Oletko käynyt TE-toimiston tarjoamassa ammatinvalinnanohjauksessa? Ehkä siellä osattaisiin auttaa sinua löytämään oma polkusi.
Olen samassa tilanteessa kanssasi. Minullakin on vain ammattitutkinto, mutten ole koskaan harjoittanut ammattiani ja koska en ole erityisemmin kiinnostunut ko. alasta, tulisi minun hankkia uusi tutkinto. Minulla on jokunen vaihtoehto, mutten osaa valita niistä, ne ovat kaikki niitä "turhia" aloja (harrastustutkinnoiksi niitä joskus kutsutaan) ja en luota omiin mahdollisuuksiini. Kai minäkin sitten olen jollain tasolla luovuttanut työmarkkinoiden suhteen. Anyway, on ollut tarkoitus hakeutua ammatinvalintapsykologian juttusille, mutten ole saanut aikaan.
Kiva, ettei tunnu pahalta. 🙂 Itselläni tyhjä ja turta olo sekä merkityksettömyyden tunne on lopulta kääntynyt itseään vastaan, mutta toivottavasti niin ei käy sinulle.
Olet varmasti jo lukenut täällä olevan aikuisten viiltely -triidin?
Olen lukenut sen joo. En vain oikein osaa liittyä keskusteluihin mukaan.
Olen käynyt ammatinvalintapsykologilla, muistaakseni kaksikin kertaa. Ensimmäisen kerran jo joskus 16-17-vuotiaana ja edellisen kerran viime talvena. Ei niistä ole ollut hyötyä mulle. ☹️ en edes muista mitä niistä olen saanut "tulokseksi". Viime kerralla oli jotenkin ärsyttävä se psykologi, tuntui ettei oltu yhtään samalla aaltopituudella eikä ymmärretä toisiamme. 😟
Mutta kannattaa se ehdottomasti kokeilla, voihan se olla että siitä on sinulle paljonkin hyötyä. 🙂 Mitä alavaihtoehtoja sulla tällä hetkellä on mielessä?
Tänään oli psykan käynti ja tapasin uuden hoitajan, edellinen joutui vaihtamaan toimipistettä. Vaikutti ihan mukavalta, kai. Toivottavasti osaisin puhua asioistani siellä niin jotta kokisin tulevani ymmärretyksi. Haluaisin ehkä "saada" jonkun diagnoosin tai jotain, mikä konkretisoisi sen, mikä mua vaivaa. Tuntuu niin omituiselta, kun kaikki ns. elämän puitteet on kunnossa, mutta tuntuu että olen ihmisenä pelkkä kasa sotkua.
Miten sulla ilmenee tuo tyhjä olo ja merkityksettömyyden tunne? Tai millaisia selviytymiskeinoja sulla on? Kun sanoit että se on kääntynyt itseään vastaan.
Viikonloppu taas edessä eikä tietenkään mitään suunnitelmia. Voisinpa nukkua vain 24/7.
Q kirjoitti 9.2.2018 12:45
Olen lukenut sen joo. En vain oikein osaa liittyä keskusteluihin mukaan.
Olen käynyt ammatinvalintapsykologilla, muistaakseni kaksikin kertaa. Ensimmäisen kerran jo joskus 16-17-vuotiaana ja edellisen kerran viime talvena. Ei niistä ole ollut hyötyä mulle. ☹️ en edes muista mitä niistä olen saanut "tulokseksi". Viime kerralla oli jotenkin ärsyttävä se psykologi, tuntui ettei oltu yhtään samalla aaltopituudella eikä ymmärretä toisiamme. 😟
Mutta kannattaa se ehdottomasti kokeilla, voihan se olla että siitä on sinulle paljonkin hyötyä. 🙂 Mitä alavaihtoehtoja sulla tällä hetkellä on mielessä?Tänään oli psykan käynti ja tapasin uuden hoitajan, edellinen joutui vaihtamaan toimipistettä. Vaikutti ihan mukavalta, kai. Toivottavasti osaisin puhua asioistani siellä niin jotta kokisin tulevani ymmärretyksi. Haluaisin ehkä "saada" jonkun diagnoosin tai jotain, mikä konkretisoisi sen, mikä mua vaivaa. Tuntuu niin omituiselta, kun kaikki ns. elämän puitteet on kunnossa, mutta tuntuu että olen ihmisenä pelkkä kasa sotkua.
Miten sulla ilmenee tuo tyhjä olo ja merkityksettömyyden tunne? Tai millaisia selviytymiskeinoja sulla on? Kun sanoit että se on kääntynyt itseään vastaan.
Viikonloppu taas edessä eikä tietenkään mitään suunnitelmia. Voisinpa nukkua vain 24/7.
Ei ole todellista! 😮 Minäkin olen käynyt kahteen otteeseen ammatinvalintapsykologilla! Niistä ei kauheasti mitään apua ollut, mutta nyt koen edistyneeni. Tiedän nyt paremmin, että mikä minua kiinnostaa. Ongelmana on, kuten jo viimeksi kirjoitin, että ne ovat ns. turhia aloja (eivät tosin minun mielestäni), en osaa valita niistä ja että en tällä hetkellä koe aitoa motivaatiota opiskeluun. Tiedän, että minun pitäisi hankkia uusi tutkinto (ja työllistävä sellainen), mutta tällä hetkellä motivaationa on vain pako työttömyydestä. Lisäksi en haluaisi muuttaa, mutta nykyinen asuinkaupukini ei tarjoa ainuttakaan minua kiinnostavaa opiskelumahdollisuutta, joten olisi pakko. Monilla mittareilla tarkateltuna minulla menee nyt paremmin kuin reilu vuosi tai 5 tai 10 vuotta sitten. Minulla on jonkinlainen hauras "elämä": nollasopparityö, ihmiskontakteja vaaativa harrastuksentapainen, muutama kaveri ja liuta hyvänpäiväntuttuja. Muuttaminen tarkoittaisi tyhjältä pöydältä aloittamista, mihin en ole valmis. Jos etäopiskelu olisi mahdollista, niin sitten voisi yrittääkin hakea kouluun ja katsoa, että josko se motivaatiokin sitten heräisi.
Minua kiinnostaa erilaiset kulttuuriin liittyvät ala (esim. kulttuurituottaja, kenties jopa yliopistotutkinto), historia, media- ja viestintä (esim. medianomi, valokuvaaja). Kaikki "humanismihömppää" ja/tai huonosti työllistäviä. Sitten on iso liuta aloja, joissa on kiinnostavia elementtejä, mutta myös täysin epäkiinnostia osia. Kuten esimerkiksi yhteisöpedagogi: voisin helposti kuvitella työskenteleväni yhdistyksissä, mutta tutkintoon kuuluu isona osana nuorisotyön ja syrjäytymisen ehkäisyä, jotka eivät ole ollenkaan minun juttuni, vaikka tärkeitä ovatkin. Samoin markkinointi voisi olla mielenkiintoista, mutta koulutuksen kaupallinen puoli ei nappaa yhtään.
Tyhjyyden tunne tarkoittaa minulla sellaista turtaa pysähtyneisyyden olotilaa. Mistään ei saa otetta, mikään ei kiinnosta, millään ei ole mitään väliä. Väliinpitämättömän apaattisena on vaikea yrittää tehdä jotain, edes niitä asioita, joiden tekemisestä normaalisti pidän, mikä altistaa syöksykierteelle. Ahdistuksen/masennuksen jälkeen voi hetken aikaa tuntua hyvältä kun ei tunnu miltään, mutta pidemmän päälle kaiken herttainen yhdentekevyys on usein hallitsemattoman romahduksen alkua. Olet varmasti nähnyt piirrettyjä, joissa Kelju K. Kojootti tai jokin muu hahmo jää jyrkänteen yli jouduttuaan hetkeksi paikalleen leijumaan, kunnes tilanteensa tajuttuaan alkaa pudota? Juuri sitä on tyhjä olo. Hetken leijun nauttien, kunnes tulee se pudotus ja sitten sattuu, usein vieläpä pahemmin kuin ennen tyhjyyden tunnetta.
Mutta näin ei käy kaikille eikä aina edes minullekaan, joten yritetään olla ottamatta tätä ennustuksena. 🙂
Mitään varsinaisia selviytymiskeinoja en valitettavasti ole keksinyt. Ehkä sitä pitää tehdä asioita vaikka vähän väkisin, että saa ikään kuin otteen jostain jos/kun se pudotus sitten tulee tai että putoaisin jaloilleni. Patistan itseni lenkille, katsomaan jotain elokuvaa, muistutun itseäni öisen tähtitaivaan kauneudesta, koetan fiilistellä kynttillän valosta pimeässä huoneessa, kuuntelen musiikkia, katselen valokuvia (omia ja muiden)... Samoja keinoja, joilla yritän hallita ahdistusta ja joita teen ilokseni hyvinvoidessanikin.
Lisäksi minulla on ollut tavoitteena antaa itselleni joka kuukausi jokin pieni kiva (joskus tosin enemmänkin tarpeellinen) tehtävä tai projekti suoritettavaksi. Viime kuun tehtävänä oli käydä äänestämässä ja seurata vaalitenttejä. Muita tehtäviä ovat olleet esimerkiksi elokuvissa käynti, salaattireseptin tuunaaminen, marjassa käyminen ja kielojen poiminen. Nyt helmikuu on kohta jo puolessa enkä vieläkään ole saanut asetettua tehtävää itselleni. 🤔 Vinkkejä, anyone?
Onko sinulla jotain konsteja pahanolon tai merkityksettömyyden karkoittamiseen tai niiden kanssa elämiseen?
Olin perjantain ihmistenilmoilla harrastuksen parissa, joten viikonlopun olen hyvällä omallatunnolla nököttänyt kotona.
star-crossed kirjoitti 11.2.2018 19:37
Ei ole todellista! 😮 Minäkin olen käynyt kahteen otteeseen ammatinvalintapsykologilla! Niistä ei kauheasti mitään apua ollut, mutta nyt koen edistyneeni. Tiedän nyt paremmin, että mikä minua kiinnostaa. Ongelmana on, kuten jo viimeksi kirjoitin, että ne ovat ns. turhia aloja (eivät tosin minun mielestäni), en osaa valita niistä ja että en tällä hetkellä koe aitoa motivaatiota opiskeluun. Tiedän, että minun pitäisi hankkia uusi tutkinto (ja työllistävä sellainen), mutta tällä hetkellä motivaationa on vain pako työttömyydestä. Lisäksi en haluaisi muuttaa, mutta nykyinen asuinkaupukini ei tarjoa ainuttakaan minua kiinnostavaa opiskelumahdollisuutta, joten olisi pakko. Monilla mittareilla tarkateltuna minulla menee nyt paremmin kuin reilu vuosi tai 5 tai 10 vuotta sitten. Minulla on jonkinlainen hauras "elämä": nollasopparityö, ihmiskontakteja vaaativa harrastuksentapainen, muutama kaveri ja liuta hyvänpäiväntuttuja. Muuttaminen tarkoittaisi tyhjältä pöydältä aloittamista, mihin en ole valmis. Jos etäopiskelu olisi mahdollista, niin sitten voisi yrittääkin hakea kouluun ja katsoa, että josko se motivaatiokin sitten heräisi.
Minua kiinnostaa erilaiset kulttuuriin liittyvät ala (esim. kulttuurituottaja, kenties jopa yliopistotutkinto), historia, media- ja viestintä (esim. medianomi, valokuvaaja). Kaikki "humanismihömppää" ja/tai huonosti työllistäviä. Sitten on iso liuta aloja, joissa on kiinnostavia elementtejä, mutta myös täysin epäkiinnostia osia. Kuten esimerkiksi yhteisöpedagogi: voisin helposti kuvitella työskenteleväni yhdistyksissä, mutta tutkintoon kuuluu isona osana nuorisotyön ja syrjäytymisen ehkäisyä, jotka eivät ole ollenkaan minun juttuni, vaikka tärkeitä ovatkin. Samoin markkinointi voisi olla mielenkiintoista, mutta koulutuksen kaupallinen puoli ei nappaa yhtään.
Tyhjyyden tunne tarkoittaa minulla sellaista turtaa pysähtyneisyyden olotilaa. Mistään ei saa otetta, mikään ei kiinnosta, millään ei ole mitään väliä. Väliinpitämättömän apaattisena on vaikea yrittää tehdä jotain, edes niitä asioita, joiden tekemisestä normaalisti pidän, mikä altistaa syöksykierteelle. Ahdistuksen/masennuksen jälkeen voi hetken aikaa tuntua hyvältä kun ei tunnu miltään, mutta pidemmän päälle kaiken herttainen yhdentekevyys on usein hallitsemattoman romahduksen alkua. Olet varmasti nähnyt piirrettyjä, joissa Kelju K. Kojootti tai jokin muu hahmo jää jyrkänteen yli jouduttuaan hetkeksi paikalleen leijumaan, kunnes tilanteensa tajuttuaan alkaa pudota? Juuri sitä on tyhjä olo. Hetken leijun nauttien, kunnes tulee se pudotus ja sitten sattuu, usein vieläpä pahemmin kuin ennen tyhjyyden tunnetta.
Mutta näin ei käy kaikille eikä aina edes minullekaan, joten yritetään olla ottamatta tätä ennustuksena. 🙂
Mitään varsinaisia selviytymiskeinoja en valitettavasti ole keksinyt. Ehkä sitä pitää tehdä asioita vaikka vähän väkisin, että saa ikään kuin otteen jostain jos/kun se pudotus sitten tulee tai että putoaisin jaloilleni. Patistan itseni lenkille, katsomaan jotain elokuvaa, muistutun itseäni öisen tähtitaivaan kauneudesta, koetan fiilistellä kynttillän valosta pimeässä huoneessa, kuuntelen musiikkia, katselen valokuvia (omia ja muiden)... Samoja keinoja, joilla yritän hallita ahdistusta ja joita teen ilokseni hyvinvoidessanikin.
Lisäksi minulla on ollut tavoitteena antaa itselleni joka kuukausi jokin pieni kiva (joskus tosin enemmänkin tarpeellinen) tehtävä tai projekti suoritettavaksi. Viime kuun tehtävänä oli käydä äänestämässä ja seurata vaalitenttejä. Muita tehtäviä ovat olleet esimerkiksi elokuvissa käynti, salaattireseptin tuunaaminen, marjassa käyminen ja kielojen poiminen. Nyt helmikuu on kohta jo puolessa enkä vieläkään ole saanut asetettua tehtävää itselleni. 🤔 Vinkkejä, anyone?
Onko sinulla jotain konsteja pahanolon tai merkityksettömyyden karkoittamiseen tai niiden kanssa elämiseen?
Olin perjantain ihmistenilmoilla harrastuksen parissa, joten viikonlopun olen hyvällä omallatunnolla nököttänyt kotona.
Haha, kuulostaa siltä niinkuin olisit joku mua kymmenen vuotta vanhempi kaksoisolento 😀
Minuakin ainoat vähänkin kiinnostavat on juuri sitä "humanistihömppää", mutta ei tosiaan ole opiskelumotivaatiota tällä hetkellä. Ja ehkä siinä on vähän myös pelkoa, minunkin pitäisi todennäköisesti vaihtaa paikkakuntaa mutta se tuntuu kauhean työläältä ja pitäisi nimenomaan aloittaa puhtaalta pöydältä - mitä jos en viihtyisi uudessa paikassa enkä saisi yhtään kavereita? Mitä jos valitsenkin väärän opiskelualan tai -paikan, ja uuvun vain entisestään ja joudun taas keskeyttämään? En usko että nyt on voimia sellaiseen isoon elämänmuutokseen. Etäopiskelu taas ei sovi minulle, tuskin saisin mitään aikaiseksi.
Aika hyvin kuvailit kyllä tuota tyhjyyden tunnetta. Se tyhjyyden jälkeinen pudotus on pelottava, koska aina huomaa ettei asiat olleetkaan niin huonosti, vaikka silloin tuntuukin ettei millään ole merkitystä. Mutta niin, ei sitä aina tapahdu joten jospa ei nytkään. 🙂🌻
Nuo sinun tekemiset kuulostaa tosi kivoilta 🙂 Varsinkin tuo kuukausittainen projekti, miten hauska idea! En vaan oikein osaa antaa vinkkejä, mikä voisi olla tämän kuun projekti... Käy vaikka hiihtämässä tai luistelemassa, jos niitä ei tule muuten tehtyä? Tai leivo ystävänpäiväherkkuja? Tai valitse joku tietty aihe, ja ota siihen liittyviä valokuvia? Tai mieti joku paikka kotikaupungistasi, missä et ole koskaan käynyt/et ole käynyt pitkään aikaan ja käy siellä? Vieraile museossa tai taidemuseossa, käy teatterissa?
Omat keinoni pahan olon karkottamiseen ovat olleet viime aikoina tosi huonoja, juurikin sitä viiltelyä sekä syömistä ja juomista. Sen seurauksena olenkin lihonut jonkun verran, ja se vain lisää ahdistusta ja itseinhoa. Todella epäterve kierre siis. Olen kyllä huomannut, että kun liikkuu säännöllisesti ja syö terveelliseti, niin jaksaa myös paremmin. Ja tätähän myös toitotetaan joka paikassa. Nyt olen vaan päässyt repsahtamaan ja koko ajan on huono omatunto, ei vaan minkäänlaista motivaatiota esim. liikuntaan. Huomaan myös olevani ahdistuneempi kun koti on sekaisin, joten siivoan aika usein. Välillä saatan kirjoittaa, jos on sellainen fiilis. Sekin on kyllä viime aikoina jäänyt...
Minulla on kaksi kissaa, jotka kyllä taitavat olla se suurin ilonaihe tällä hetkellä elämässä. Vaikka kissojen myötä en pääsekään ikinä käymään missään matkoilla, niin en silti luopuisi niistä mistään hinnasta. ☺️❤️ Toinen kissa on sairastellut aikaisemmin jonkun verran, niin nyt on kiva nähdä se hyvinvoivana ja vähän lihaa luiden ympärille saaneena, oli melkoinen luuranko aiemmin. Tosi nirso pikkuherra kyseessä. Olen myös miettinyt, että voisin ehkä jossain vaiheessa kokeilla olla sijaiskotina paikallisen löytökissayhdistyksen kissoille. Siinäkin olisi pieni projekti. Mutta en tällä hetkellä jaksa. Olen tukenut ko. yhdistystä muuten, lahjoittamalla tarvikkeita ja ruokaa sekä ostamalla heidän myymiään tuotteita. Siitäkin tulee tosi hyvä mieli, kun tietää auttavansa. ☺️❤️☺️
Välillä tykkään selailla paljon nettikauppoja, esimerkiksi kosmetiikkaa, vaatteita tai kotijuttuja. Tai kissojen tarvikkeita. 😀 mutta aika maltillinen shoppailija olen, ei tule hirveästi tuhlattua. Kiva vaan katsella kaikkea. Kirppareilla käyn myös. Yritän saada itseni lähtemään ulos päivittäin, koska kotona ollessa ei oikein mistään saa otetta.
Mitäs sitä tulikaan aiemmin vähän toivottua? Nyt olen armottoman flunssan kourissa, juuri kun huomenna olisi kiva päiväretki tiedossa toiseen kaupunkiin työporukalla. Tää on tätä mun tuuria, mut hei, minähän toivoinkin että sairastuisin. Ei auta valittaa. Ehkä vaan vedän särkylääkkeitten voimalla, ellei aamulla kuume huitele kovin korkealla. Kerrankin kun pääsisi jossain käymään. 🙂
Voihan video! 😠 Kirjoitin eilen (noh, reilusti tämän päivän eli keskiviikon puolella) pitkän postauksen, joka sitten ei tainnutkaan lähteä eteenpäin.
Tänään olen tuntenut itseni vanhaksi tajuttuani, että vuonna 2000 syntyneet ihmiset täyttävät 18 vuotta. Siis eihän vuosituhannen vaihtumisesta ole niin pitkä aika, eihän? Ja minä en ole tuossa ajassa saanut aikaan mitään mainitsemisen arvoista.
Kunpa sitä joskus oppisi (edes!) elämään omaa elämäänsä vertailematta jatkuvasti muihin. Sitten voisi olla helpompi saavuttaa itsensä näköinen elämä eikä olisi turhia paineita mokomasta.
Olin myös unohtaa laittaa niille muutamille olemassa oleville kavereille ystävänpäivän tervehdyksen. Hävettää ja inhottaa. On ihan oikein, ettei minulla ole koskaan ollut paljoa kavereita. Olen niin huono pitämään yhteyttä, edes tällaisten tekstiviestionnittelujen kautta.
Heh, tänään ei ole minun päiväni. Tilasin eräästä verkkokaupasta tehokosteuttajan tai boosterin tai mitä ne nyt ovatkaan nimeltään. Tarkoitus oli yrittää sinnitellä lopputalvi ilman, mutta sitten luin Hesarista polaaripyörteestä, jonka seurauksena sää voi taas kylmetä. Joten kai se on pakko, ettei naama ala taas kiristämään. Ja eikös Sokoksella ala huomenna asiakasomistajien ale, josta kenties olisi voinut saada vastaavan tuotteen edullisemmin...
Q kirjoitti 12.2.2018 19:20
Haha, kuulostaa siltä niinkuin olisit joku mua kymmenen vuotta vanhempi kaksoisolento 😀
Minuakin ainoat vähänkin kiinnostavat on juuri sitä "humanistihömppää", mutta ei tosiaan ole opiskelumotivaatiota tällä hetkellä. Ja ehkä siinä on vähän myös pelkoa, minunkin pitäisi todennäköisesti vaihtaa paikkakuntaa mutta se tuntuu kauhean työläältä ja pitäisi nimenomaan aloittaa puhtaalta pöydältä - mitä jos en viihtyisi uudessa paikassa enkä saisi yhtään kavereita? Mitä jos valitsenkin väärän opiskelualan tai -paikan, ja uuvun vain entisestään ja joudun taas keskeyttämään? En usko että nyt on voimia sellaiseen isoon elämänmuutokseen. Etäopiskelu taas ei sovi minulle, tuskin saisin mitään aikaiseksi.
Ihan samanlaisia ajatuksia opiskelun suhteen. Väärän opiskelupaikan valinnan tekee entistä pahemmaksi tukikuukausien väheneminen, jolloin paine löytää se oikea ala on aina vain suurempi. Helpottaisi vähän, jos voisi rauhassa ottaa sellaisen asenteen, että lähden nyt vain kokeilemaan jotain.
Olen miettinyt, että motivaatio on aika vaikeasti hahmotettava ja ristiriitainenkin asia. Sitä voi yhtä aikaa haluta jotain ja ei haluta jotain. Esimerkiksi minä haluaisin opiskella, eli jonkinlainen motivaatio on olemassa. Mutta samaan aikaan minulta puuttuu moottori toteuttaa haluani opiskella, eli (jonkin tietty) motivaatio puuttuu? Vain onkohan tässä kyse siitä, että pelot ovat motivaatiota voimakkaampia?
Tätä se on, kun en saa tolkkua edes itsestäni. 😀
Q kirjoitti 12.2.2018 19:20
Nuo sinun tekemiset kuulostaa tosi kivoilta 🙂 Varsinkin tuo kuukausittainen projekti, miten hauska idea! En vaan oikein osaa antaa vinkkejä, mikä voisi olla tämän kuun projekti... Käy vaikka hiihtämässä tai luistelemassa, jos niitä ei tule muuten tehtyä? Tai leivo ystävänpäiväherkkuja? Tai valitse joku tietty aihe, ja ota siihen liittyviä valokuvia? Tai mieti joku paikka kotikaupungistasi, missä et ole koskaan käynyt/et ole käynyt pitkään aikaan ja käy siellä? Vieraile museossa tai taidemuseossa, käy teatterissa?
Omat keinoni pahan olon karkottamiseen ovat olleet viime aikoina tosi huonoja, juurikin sitä viiltelyä sekä syömistä ja juomista. Sen seurauksena olenkin lihonut jonkun verran, ja se vain lisää ahdistusta ja itseinhoa. Todella epäterve kierre siis. Olen kyllä huomannut, että kun liikkuu säännöllisesti ja syö terveelliseti, niin jaksaa myös paremmin. Ja tätähän myös toitotetaan joka paikassa. Nyt olen vaan päässyt repsahtamaan ja koko ajan on huono omatunto, ei vaan minkäänlaista motivaatiota esim. liikuntaan. Huomaan myös olevani ahdistuneempi kun koti on sekaisin, joten siivoan aika usein. Välillä saatan kirjoittaa, jos on sellainen fiilis. Sekin on kyllä viime aikoina jäänyt...
Minulla on kaksi kissaa, jotka kyllä taitavat olla se suurin ilonaihe tällä hetkellä elämässä. Vaikka kissojen myötä en pääsekään ikinä käymään missään matkoilla, niin en silti luopuisi niistä mistään hinnasta. ☺️❤️ Toinen kissa on sairastellut aikaisemmin jonkun verran, niin nyt on kiva nähdä se hyvinvoivana ja vähän lihaa luiden ympärille saaneena, oli melkoinen luuranko aiemmin. Tosi nirso pikkuherra kyseessä. Olen myös miettinyt, että voisin ehkä jossain vaiheessa kokeilla olla sijaiskotina paikallisen löytökissayhdistyksen kissoille. Siinäkin olisi pieni projekti. Mutta en tällä hetkellä jaksa. Olen tukenut ko. yhdistystä muuten, lahjoittamalla tarvikkeita ja ruokaa sekä ostamalla heidän myymiään tuotteita. Siitäkin tulee tosi hyvä mieli, kun tietää auttavansa. ☺️❤️☺️
Välillä tykkään selailla paljon nettikauppoja, esimerkiksi kosmetiikkaa, vaatteita tai kotijuttuja. Tai kissojen tarvikkeita. 😀 mutta aika maltillinen shoppailija olen, ei tule hirveästi tuhlattua. Kiva vaan katsella kaikkea. Kirppareilla käyn myös. Yritän saada itseni lähtemään ulos päivittäin, koska kotona ollessa ei oikein mistään saa otetta.
Hiihtäminen kuukauden projektina on kiva idea, olenkin yllättänyt itseni miettimästä, että olisipa kiva hiihtää pitkästä aikaa (koululiikuntatraumat...), mutta valitettavasti minulla ei ole suksia enkä tunne ketään, jolta niitä voisi lainata. Sama juttu luistimien kanssa. Olen syönyt niin paljon laskiaspullia, että ehkä tämän kuun mässyttelyt oli siinä (lauantain karkkipäivää ei lasketa!). Mutta valokuvausteema voisi toimia, kunhan vaan keksisi sen teemaan. Teatterissa on ollut tarkoitus käydä, ja lähimuseo uusi vuodenvaihteessa näyttelynsä. Hyviä ideoita, kiitos!
Minäkin olen onnistunut lihoamaan - ja epäonnistunut laihtumaan... 😠 Olen huomannut saman asian terveellisten tapojen vaikutuksista. Mutta kun melkein kaikki hyvä on myös epäterveellistä. Ja sitten on vielä se, etten ole liikunnallinen ihminen. En koskaan ole ollut kiinnostunut liikunnasta itsestään, vaan se on ollut ikään kuin muun toiminnan positiivinen sivutuote. Esimerkiksi en kävele liikunnan vuoksi, vaan nautin kävelyn meditatiivisuudesta, kävellessä kun on helppo ajatella.
Mitä kirjoitat? 🙂 Minä olen yrittänyt kirjoittaa päivä- tai murhekirjaa jo aivan luokattoman huonoksi menneen käsialan vuoksi, muttei sekään yritys ole saanut tuulta purjeisiinsa.
Jos sinulla on mahdollisuus matkustaa, niin eiköhän kissoille löydy joku hoitaja. 🙂
Mutta tuo löytökissayhdistyksen tukeminen on ihan mahtava idea! Kävin heti katsomassa, että miten paikallista löytökissayhdistystä voisi tukea. Sijaiskodiksi en voi ryhtyä, kun oma kissa on sellainen öykkäri, joka ei koskaan ole tullut toimeen toisen kissojen kanssa.
Väärään aikaan sairastuttu, kuin kohtalon ivaa. Toivottavasti kuitenkin pääsit päiväreissulle.
En jaksaisi mitään. 😞 Miksi kaiken pitää aina olla niin hiton vaikeaa?
Kun selkä parani, niin niska alkoi oireilla. Ja kun niska jumii niin myös koskee päähän.
Miksen minä voi/osaa innostua ja iloita mistään? Kaikilla muilla on voimakas palo päästä johonkin elämässä ja he sitten iloitsevat kouluun pääsemisestä tai työpaikan saamisesta. Ja minä saan tapella itseni kanssa, että saan lähetettyä yhden (1!) työhakemuksen, jonka deadline lähestyy uhkaavasti. Minulla on haaveita, mutten toteuta niitä, koska saamattomuus. Minä vaan olen, mutten elä. Se varmaan on myös epitafini: minä olin.
Miksen osaa ystävystyä tai pitää ystäviäni? En ole koskaan kokonut sitä tunnetta, että ystävä(t) olisi se tärkein ihmissuhde elämässä. Merkityksellisiä ja jollain tapaa myös tärkeitä kyllä, mutta myös taakkoja. Miksi sosiaalisuus on niin uuvuttavaa, vaikka kuitenkin kaipaan ihmiskontakteja? Ja kun täälläkin useampi on kertonut samaistuvansa kirjoituksiini, niin miten silti tunnen aina itseni niin oudoksi ja ulkopuoliseksi, huonosti samaistuttavaksi?
Ja miksi kammoan yksinäisyyttä, mutta samaan aikaan hakeudun siihen? Miten sama asia voi olla yhtä aikaa sekä ahdistavaa ja lohduttavaa? Niin, yksin ollessa en voi mokata. Yksin ollessa kukaan ei voi pettää luottamusta. Kukaan ei arvostele.
Kunpa voisin vain kadota. ☹️
Täydellistä! Ihmettelin, kun palkkaa ei ole tullut tilille. Sitten tajusin, etten ole muistanut viedä verokorttia. Kunpa voisin vetää itseäni turpaan. 🤕
Itsesäälissä ja -vihassa vellominen jatkuu. 😯🗯️
Elämäni on täynnä ahdistusta, pelkoa, jännitystä ja epävarmuutta. Miksi? Kyllä, elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista. Tai ainakin minun ruusuissa on terävät piikit. Mutta kun negatiivisuus on ainakin jossain määrin itseni tuottamaa. Joku toinen osaisi minun sijassani asennoitua oikein, tehdä korjausliikkeitä - ylipäätänsä tehdä jotain tilanteelleen. Mutta minä olen saamaton vätys, lamaantunut, paikoilleni jämähtänyt.
Tuntuu, että on ihan sama mitä teen tai jätän tekemättä, aina on edessä vain paskaa. Ahdistaa hakea töitä, mutta ahdistaa, jos en hae. Pelkään, etten saa koskaan töitä, mutta pelkään myös saavani niitä (= tilaisuus mokailuun). Jännitän uusia tilanteita ja ihmisiä, mutta myös ahdistun yksinäisyydestä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen... Mitenkään ei ole hyvä.
Mitä kylvää, sitä niittää. Eli minun tapauksessani odotettavissa ei ole mitään, koskaan. 😞
Hei vaan, on ollut (muka) kiireitä niin ei ole ollut rauhallista hetkeä ja ja omaa aikaa kirjoitella tänne! Siskoni tuli viime viikolla käymään pitkästä aikaa niin olen ollut hänen kanssaan. Yllättävän rauhallista yhteiseloa, ei ole vielä isommin alkanut ärsyttää 🙄
Kirjoittelen tänne myöhemmin enemmän kunhan olen päässyt emännöimästä 😀 tsemppiä star-crossed!
Hei.
Tässä kirjoituksiasi lukiessa tuli mieleen äskettäin lukemani kirja, jossa pohdiskeltiin elämän spiraalisuutta ja tai ympärikulkemista. Sitä kuinka elämässä samat asiat tulee eteen uudestaan ja uudestaan, ja kuinka teemme samoja päätöksiä uudestaan ja uudestaan päivästä toiseen, ja näin jäämme pyörimään ympyrää.
Kuin jumittunut levy. Mikä tuntuu minunkin elämää melko hyvin kuvaavan.
Jäin sitten miettimään että mikä johtaa aina tekemään samat päätökset, ja että miten voisin rikkoa vanhoja ajattelu- ja toimintarutiinejani ja päästä uusille urille. Isoin on varmaan lykkääminen, että aina ajattelee että myöhemminkin ehtii, kunnes ei enää oikein ehdikkään.
Mistä muistuu mieleen Seinfeldin vitsi, jossa hän valittaa ilta-Jerryn olevan aika mulkku aamu-Jerrylle:
Ilta-Jerry rällästää yömyöhään tehden ties mitä, ja vaikka tietäisi että aamulla pitää herätä niin ajattelee että se on sitten sen ajan ja aamu-Jerryn ongelma, nyt on kiinnostavaa puuhaa, tv-ohjelma tai jotain ja niin edelleen, ja jättää aamu-Jerryn hoitamaan pakolliset hommat huonosti nukkuneena. Mielikuvana että aamu-Jerry herättyään ja tilanteen todettuuaan huutaa "Ilta-Jerryyyyy!!!" nyrkkiä heristäen.
Itse teen vähän samalla tavalla "suunnitelmia", että nyt voin "rällästää" ja huomis-minä sitten hoitaa hommat. Mutta huomis-minä ei ole vielä tullut hommia hoitamaan, vaan ihan normi-minä on puikoissa pysynyt ja hommat on jääneet tekemättä.
Tuon "jos sen saa huomenna tehdyksi, niin tänään ei tarvitse" -ajattelun takia kokeilen ottaa nyky-minältä pois mandaatin tehdä suunnitelmia huomis-minän osalta.
Tuskin tuohon ratkeaa, mutta tuo on kait yksi ajatuskehä joka ylläpitää lykkäämistapaani.
Onkohan tämänlaisiin omat terapiansa? Mietin vain kun tässä aloin soveltamaan sos-til-pelon ryhmäterapiassa oppimaani, ajatteluvirheitä ja -vääristymisiä, sekä niiden kyseenalaistamista.
On jo vähän parempi fiilis. Ei ahdista enää ihan niin tolkuttomasti, mutta nyt on aika väsynyt olo. Onneksi näin pakkasella voi suht hyvällä omatunnolla nyhvätä kotona.
Kiitos, Q, tsemppauksesta ja hauskaa emännöintiä!
Mollimöykky, ajatus elämän spiraalisuudesta on mielenkiintoinen. Kaikilla on varmasti enemmän tai vähemmän jumiutuneita käyttäytymis- ja ajatuskaavoja. Vahingolliset kaavat pitäisi osata ensin tunnistaa, että niitä voi yrittää korjata (kognitiivinen uudelleenmuotoilu). Tämä on minulla nyt niitä asioita, jonka vuoksi ammattiapu olisi tarpeen, koska minä pyörittelen samoja asioita uudelleen ja uudelleen pääsemättä eteenpäin. Jos vain saisin revittyä itseni hakemaan apua...
Tuosta elämän spiraalisuuden ja ympärikulkemisen teoriasta muistui mieleen Jason Silvan Shots of Awe "Schizophrenia and Depression" -videossa esitelty teologi-filosofi Kierkegaardin ajatus, jonka mukaan masennus on jumiutumista yhteen ainoaan tilanteeseen, todellisuuteen tai ajatukseen. Kenties itsellänikin on jotain tuollaista taustalla. Kun ahdistaa, niin haluan joko paeta ahdistusta (esim. lykätä tekemästä jotain tai uppoutumalla johonkin toiseen asiaan) tai sitten käperryn itseeni (jään vellomaan pahaan olooni, tahdon sairastua), eikä tilanteeseen siis tule muutosta ja jumahtaminen vain jatkuu.
Tämä "jos sen saa huomenna tehdyksi, niin tänään ei tarvitse" vähän hymyilytti, koska itse olen elänyt "älä tee sitä tänään minkä voit tehdä huomenna" -sloganin mukaan. Toinen kestosuosikki on "elämä on epävarmaa, syö aina jälkiruoka ensiksi". Joo, en ole se kaikkien pitkäjänteisin tai suunnitelmallisin persoona. Haluaisin oppia tarttumaan vähän napakammin asioihin.
Huomenna perjantaina olisi taas töitä. Kiva että on, paitsi että työtkin ovat alkaneet taas ahdistamaan. Mitään ihmeellistä ei ole tiedossa, mutta silti pelkään sählääväni jotenkin. Olisipa hienoa edes joskus töihin mennessä tuntea itsensä itsevarmaksi!
Tuo itseluottamuksen puute luo aivan pirullisen ristiriitatilanteen, joka ei rajoitu pelkästään työhön. Kaipaan jotain, joka olisi sopivalla tavalla haastavaa, jossa pääsisi vähän vaivaamaan päätään ja jossa voisi oppia uusia asioita ja kehittyä. Mutta itseluottamus ei riitä tuohon, eikä edes helpompiin juttuihin. Eli olen jumahtanut jonkinlaisen alisuoriutumisen tilaan.
Työt menivät kommelluksitta. Ellei sitten perästä kuulu... 🤔
En voi lakata hämmästelemättä itseluottamuksen puutettani. Milloin olen viimeksi suhtautunut rauhallisen luottavaisesti omiin kykyihini ja mahdollisuuksiini? Enpä näin äkkiseltään muista. Mahtaisi tuntua oudolta, kun ei koko ajan tarvitsisi jännittää mokaamista eikä energiaa kuluisi turhaan oman työn tarkkailuun ja tuplatarkistuksiin, että kaikki on varmasti ok. Voisi luottavaisin mielin katsoa tulevaisuuteen, haaveilla. Luottaa siihen, että elämä kantaa. Mutta oma päänsisäinen kyynikko ja latistaja hokee hokemasta päästyään, että en minä kuitenkaan... Ikään kuin peli olisi jo ohi ennen kuin se on edes alkanutkaan.
Jatkuva epävarmuus syö rotan lailla. 😞
star-crossed kirjoitti 15.2.2018 19:34
En jaksaisi mitään. 😞 Miksi kaiken pitää aina olla niin hiton vaikeaa?
Kun selkä parani, niin niska alkoi oireilla. Ja kun niska jumii niin myös koskee päähän.
Miksen minä voi/osaa innostua ja iloita mistään? Kaikilla muilla on voimakas palo päästä johonkin elämässä ja he sitten iloitsevat kouluun pääsemisestä tai työpaikan saamisesta. Ja minä saan tapella itseni kanssa, että saan lähetettyä yhden (1!) työhakemuksen, jonka deadline lähestyy uhkaavasti. Minulla on haaveita, mutten toteuta niitä, koska saamattomuus. Minä vaan olen, mutten elä. Se varmaan on myös epitafini: minä olin.
Miksen osaa ystävystyä tai pitää ystäviäni? En ole koskaan kokonut sitä tunnetta, että ystävä(t) olisi se tärkein ihmissuhde elämässä. Merkityksellisiä ja jollain tapaa myös tärkeitä kyllä, mutta myös taakkoja. Miksi sosiaalisuus on niin uuvuttavaa, vaikka kuitenkin kaipaan ihmiskontakteja? Ja kun täälläkin useampi on kertonut samaistuvansa kirjoituksiini, niin miten silti tunnen aina itseni niin oudoksi ja ulkopuoliseksi, huonosti samaistuttavaksi?
Ja miksi kammoan yksinäisyyttä, mutta samaan aikaan hakeudun siihen? Miten sama asia voi olla yhtä aikaa sekä ahdistavaa ja lohduttavaa? Niin, yksin ollessa en voi mokata. Yksin ollessa kukaan ei voi pettää luottamusta. Kukaan ei arvostele.
Kunpa voisin vain kadota. ☹️
Lainasin tämän, koska on niin samanlaiset fiilikset tällä hetkellä. Niska-hartiaseutu aivan jumissa ja päähän koskee sen mukaisesti. Olen yrittänyt venytellä ja verrytellä ja napsinut buranaa, mutta se on aivan turhaa kun kohta on taas sama homma. Soimaan itseäni, että oma vika, mitäs et liiku enempää. Saamaton läski.
Yksin oleminen on ollut nyt tavallista ahdistavampaa, kun sisko lähti. Vaikka viimeiset päivät olinkin aika ärtynyt oman tilan puutteesta, oikeastaan haluaisin että hän tulisi pian taas käymään. Huomasin olevani paljon vähemmän ahdistuneempi kun oli seuraa, ja hetken aikaa tunsin itseni jopa melko normaaliksi. Jopa nautin olostani. Nyt olo on taas tyhjä ja merkityksetön. Liittyyköhän se johonkin turvattomuuden tunteeseen? Tuntuu että elämässäni on vain pätkittäin tuollaisia mukavia hetkiä eikä mikään tule koskaan muuttumaan, aina vaan palaan takaisin yksinäisyyteen ja voimattomuuteen. Onnellisuus, mitä se on?
Yksinäisyys on toisaalta mukavaa, kun ei tosiaan tarvitse pelätä tulevansa loukatuksi. En oikein osaa luottaa enää ihmisiin enkä päästä ketään lähelleni. En jaksa enää oikein uskoakaan, että elämääni tulisi ihminen, jonka uskaltaisin päästää lähelleni ja johon luottaa, jonka kanssa tuntisin yhteenkuuluvuutta. Kuten sanoin, tuntuu että mikään ei tule koskaan muuttumaan. En halua haaveilla mistään, kun tiedän etten jaksa tehdä mitään niiden eteen ja ja tulisin vain pettymään. Taidan täälläkin vain toistaa itseäni ja tunnen oloni typeräksi kirjoitellessani tänne.
Minä olen myös alisuoriutuja. Jopa sen verran, etten edes hae töitä. Tiedän, etten osaa yhtään mitään, ja tuntisin itseni entistä huonommaksi edes yrittäessäni ja huomatessani taas, että todellakin olen tyhmä ja kömpelö. En ole edes ikinä ollut työhaastattelussa.
Välillä tuntuu kuin olisin vain pieni lapsi, joka tarvitsee hurjasti tukea, kannustusta ja kehuja. Mutta kun pitäsi olla vahva ja itsenäinen aikuinen. En kestä minkäänlaista kritiikkiä ja käperryn itseeni. Olisi kiva joskus saada onnistumisen tunteita ja oikeasti kokea olevansa hyvä jossain. ☹️
Q kirjoitti 24.2.2018 21:5
Lainasin tämän, koska on niin samanlaiset fiilikset tällä hetkellä. Niska-hartiaseutu aivan jumissa ja päähän koskee sen mukaisesti. Olen yrittänyt venytellä ja verrytellä ja napsinut buranaa, mutta se on aivan turhaa kun kohta on taas sama homma. Soimaan itseäni, että oma vika, mitäs et liiku enempää. Saamaton läski.
Yksin oleminen on ollut nyt tavallista ahdistavampaa, kun sisko lähti. Vaikka viimeiset päivät olinkin aika ärtynyt oman tilan puutteesta, oikeastaan haluaisin että hän tulisi pian taas käymään. Huomasin olevani paljon vähemmän ahdistuneempi kun oli seuraa, ja hetken aikaa tunsin itseni jopa melko normaaliksi. Jopa nautin olostani. Nyt olo on taas tyhjä ja merkityksetön. Liittyyköhän se johonkin turvattomuuden tunteeseen? Tuntuu että elämässäni on vain pätkittäin tuollaisia mukavia hetkiä eikä mikään tule koskaan muuttumaan, aina vaan palaan takaisin yksinäisyyteen ja voimattomuuteen. Onnellisuus, mitä se on?
Yksinäisyys on toisaalta mukavaa, kun ei tosiaan tarvitse pelätä tulevansa loukatuksi. En oikein osaa luottaa enää ihmisiin enkä päästä ketään lähelleni. En jaksa enää oikein uskoakaan, että elämääni tulisi ihminen, jonka uskaltaisin päästää lähelleni ja johon luottaa, jonka kanssa tuntisin yhteenkuuluvuutta. Kuten sanoin, tuntuu että mikään ei tule koskaan muuttumaan. En halua haaveilla mistään, kun tiedän etten jaksa tehdä mitään niiden eteen ja ja tulisin vain pettymään. Taidan täälläkin vain toistaa itseäni ja tunnen oloni typeräksi kirjoitellessani tänne.
Minä olen myös alisuoriutuja. Jopa sen verran, etten edes hae töitä. Tiedän, etten osaa yhtään mitään, ja tuntisin itseni entistä huonommaksi edes yrittäessäni ja huomatessani taas, että todellakin olen tyhmä ja kömpelö. En ole edes ikinä ollut työhaastattelussa.
Välillä tuntuu kuin olisin vain pieni lapsi, joka tarvitsee hurjasti tukea, kannustusta ja kehuja. Mutta kun pitäsi olla vahva ja itsenäinen aikuinen. En kestä minkäänlaista kritiikkiä ja käperryn itseeni. Olisi kiva joskus saada onnistumisen tunteita ja oikeasti kokea olevansa hyvä jossain. ☹️
Sopivan tasapainon löytäminen yksinolon ja sosiaalisuuden välillä on ihmeen hankalaa. Ja on vielä eri asia, että onko yksinolo valittua (solitude) vai vastentahtoista (loneliness). Minun on joskus vaikea itsekään määrittää, että miten on ja miten haluaisin tilanteen olevan.
Kiva, että siskon vierailu piristi 🙂
Olen aikonut useampaan otteeseen kirjoittaa vaikeudesta luottaa ihmisiin, mutten ole saanut aikaan. Enkä kirjoita nytkään, kun on jotenkin niin nuutunut olo: väsyttää ja pakkanen on saanut nenän limakalvot ärtymään. Miksi aina pitää olla jotain kremppaa? Tyydyn vain sanomaan, että kirjoituksesi luottamusongelmista ja tuen tarpeesta voisivat olla minun näppiksestäni.
Et sinä minun mielestäni toista itseäsi. 🙂
star-crossed kirjoitti 26.2.2018 0:50
Sopivan tasapainon löytäminen yksinolon ja sosiaalisuuden välillä on ihmeen hankalaa. Ja on vielä eri asia, että onko yksinolo valittua (solitude) vai vastentahtoista (loneliness). Minun on joskus vaikea itsekään määrittää, että miten on ja miten haluaisin tilanteen olevan.
Kiva, että siskon vierailu piristi 🙂
Olen aikonut useampaan otteeseen kirjoittaa vaikeudesta luottaa ihmisiin, mutten ole saanut aikaan. Enkä kirjoita nytkään, kun on jotenkin niin nuutunut olo: väsyttää ja pakkanen on saanut nenän limakalvot ärtymään. Miksi aina pitää olla jotain kremppaa? Tyydyn vain sanomaan, että kirjoituksesi luottamusongelmista ja tuen tarpeesta voisivat olla minun näppiksestäni.
Et sinä minun mielestäni toista itseäsi. 🙂
Niinpä, välillä on hankala erottaa yksinoloa yksinäisyydestä. Ja kun ei sitä yksinäisyyttä mikä tahansa seura poista - itse ainakin haluaisin kokea jotain syvempää yhteyttä, jotain sielujen sympatiaa kaiketi, en tiedä. Siksi kaikenmaailman hyvänpäiväntutut ei hirveästi mieltä lämmitä, vaikka toki on kiva että on edes jotain kavereita ja sosiaalisia kontakteja. Ehkä olen vain niin hankala ihminen. Tuntuu kuin aina olisi jokin kuilu minun ja muitten ihmisten välillä. Välillä mietin, löytäisinkö enemmän samanhenkisiä ihmisiä jos muuttaisin uuteen kaupunkiin? Toisaalta en edes tiedä minkälainen itse olen ja mistä voisin niitä samanhenkisiä ihmisiä löytää. 😑❓ Ja sekin vielä, kun ei uskalla luottaa oikein kehenkään. Ja kun tykkään olla niin paljon kotona. 😀
Parin viikon päästä pitäisi mennä käymään työkkärissä. Hermostuttaa. En tiedä mitä sanoa siellä, ei minulla ole mitään suunnitelmia enkä tiedä mitä haluan. Pitääkö siellä tuoda ilmi, että käyn säännöllisesti psykalla? Vai onko sillä mitään merkitystä? Nekin (psykan) käynnit meinaa tällä hetkellä vähän ahdistaa, sain uuden hoitajan ja taas on sellainen olo etten osaa kertoa mitään. Seuraavaksi kerraksi pitäisi miettiä aiheita, mistä haluaisin puhua, ja se stressaa jo vähän nyt. En minä tiedä mikä minua vaivaa ja minkälaista apua haluan ja mistä haluan jutella. Olen ihan solmussa muutenkin. Välillä on hyviä päiviä ja tuntuu että jotain toivoakin vielä on, ja sitten on päiviä että haluaisin vain kuolla tai ainakin satuttaa itseäni. Ehkä pitäisi vain lopettaa siellä käynti. Olisi kätevää, jos joku osaisi lukea ajatukset ja tuntemukset ja voisi tulkata niitä muillekin kun ei itsellä sanoja löydy.