Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Tuo mitä kysyit, olennainen kysymys.
Itsellä kokemus, isoveljeni vei minut sairaalaan, jossa jälkeenpäin kyettyäni ajattelemaan tapahtuneita, koin minun yli kävellyn.
Siellä vastaanottava lääkäri tuijotti minua vaan lampulla silmiin, ei kysynyt mitään ei selittänyt mitään. Koin tulleeni aliarvioiduksi. Olisin ymmärtänyt jos minulle olisi puhuttu. Minulta ei kysyttykään mitään.
Tästä oli pitkään paljon hampaankolossa veljeä vastaan.
Tuo on todella veteen piirretty viiva hoitoon hakeutumistilanteessa.
Kuukauden vahvojen lääkkeiden jälkeen, niitä oli vähitellen vähennetty, aloin saada rohkeutta kysyä mitä vielä teen siellä. Unia olin tullut hakemaan. Unet olin saanut takaisin.
Jääräpäisesti kyselin sitä, miksi olen vielä siellä, vasta sitten sain kuulla että on pakkopäätös. Siitä kyselin jääräpäisesti miksi niin, olinhan tullut vapaaehtoisesti ja veljeen luottaen.
Kunnes nuorten avoimen osaston hoitava lääkäri sai erään kerran jälkeen mittansa täyteen ja kiivain askelin lähti toimistoonsa pyytäen lähtemään peräänsä.
Otti mapin, kaivoi mun paperit, merkkas rastin papereihin näyttäen mulle ja sanoi " nyt olet vapaa lähtemään".
Tilanne eteni yllättävän nopeasti, kysyin, "mikä ajatus teillä oli tehty täälläoloajasta" johon kertoi alustavan suunnitelman olleen yhteensä 3 kk. Jolloin sanoin, olen sitten sen. Mutta olen vapaaehtoisesti, en pakosta.
Oli rankka kynnys mennä sairaalaan.Sieltä vapautumista voi verrata vankilasta vapautumisen fiilikseen, luulen. Asenteiden kohtaaminen työhön palatessa oli osa sitä vaikeutta.
Romahtaminen -sanalla on rankka sisältö. Sen koin hoitoon hakeutuessa veljen avustamana.
Katkeruuteen ei liene syytä, vaikka ei sitä hulppeaa taloa koskaan saisikaan. Se on monelle elämän mittainen projekti ja valtavalla työmäärällä on sen saanut hankittua, useimmat. Toki erityistapauksiakin on.
Ja mitä IMO:n tulee, sen ovat lainoppineet määrittäneet ja siihen ei tavallisella tallaajalla ole paljon sanomista. Toki mielipiteitä voi olla, mutta ne eivät taida johtaa mihinkään.
No voi ny...! 😠 Olin kirjoittanut pitkän tekstin, mutta lähetettäessä sitä saitti lemppasi minut myös ulos ja koko teksti katosi saman tien bittiavaruuteen.
Helteet ovat taas täällä. 😒 Se tietää taas huonoa nukkumista, tukalaa oloa, ruokahaluttomuutta ja päänsärkyä. Onneksi jo heti ensi viikon alussa pitäisi helpottaa. Toivottavasti tämä on kesän viimeinen hellehelvetti.
keskustelua, hurja kokemus sinulla. Aika outoa, ettei mitään selitystä annettu. Onko tämä yleinenkin käytäntö, sillä muistan lukeneeni samankaltaisia kokemuksia ennenkin? Luulisi epätietoisuuden vain pahentavan oloa.
Ilmeisesti välit veljen kanssa ovat nykyään kunnossa, koska kirjoitat menneessä aikamuodossa. Hyvä niin! 👍
Pakkohoito ja muut IMO:n rikkomiset ovat vaikeita kysymyksiä, sillä joskus sairaus vie sairauden tunteen ja joskus kärsivä voi olla vaikkapa väsymyksen vuoksi kyvytön hakemaan itse apua. Ja mihin vedetään persoonallisuuden ja sairauden raja? Ajatellaan vaikkapa AD/HD:ta. Tai eristäytyvä persoonallisuus -häiriötä, joka hankaloittaa merkittävästi ihmissuhteita ja siten työelämässä toimimista, mutta "kärsivä" voi kokea elävänsä hyvää, itsensä näköistä elämää.
Sairaanhoitopiireillä on ymmärtääkseni eettiset toimikunnat, joiden tarkoitus on pohtia juuri tällaisia kysymyksiä.
Fannyme, minä olen yrittänyt opetella hyväksymään myös kielteiset tunteeni, koska ajattelen kaikilla tunteilla olevan paikkansa, mutta ilman että jään vellomaan negaatioihini. Tarkoitus on mingfulness-hengessä todeta, että nyt tuntuu tältä, se on ihan ok, se voi kertoa jotain oleellista itsestäni. Ajatuksena on, että tunnustamalla negatiivisen tunteen olemassa olon ja sen tuoman viestin voin siirtyä eteenpäin ilman, että jään möyrimään siihen. En ole onnistunut tässä tavoitteessani niin hyvin kuin toivoisin, mutta luultavasti tämä onkin elämän mittainen prosessi. 🙂
Niin, tuo tapahtui 1980 -luvun alussa. Ja tuskin olin ainoa, jonka yli käveltiin.
On vuosikymmenet hioneet kaunat veljeen liittyneet. Yhdessä huolehditaan ikääntyneistä vanhemmsista, hän läheltä, minä kauempaa.
Joo, elämä on yhtä prosessia... yks kun päättyy, huomaa keskellä toista prosessia olevansa..
Jaksetaan.
Taas on vähän epämääräistä ahdistusta, sellaista kaihertavaa, joka ei varsinaisesti kohdistu mihinkään. 😣
Kaipaan nuoruuden huolettomuutta. Silloin vielä osasin elää hetkessä ja olla murehtimatta etukäteen kaikkea mahdollista, mikä voi mennä pieleen. Vaikka tummia pilviä näkyikin horisontissa, niin oli myös optimismia ja luottamus, että jotenkin niistäkin selviän.
Optimismia hmmm... luottamusta selviämiseen...hmmmm
Hetkessä eläminen ...hmmmm. ...hmmmm
Onkohan noissa kyse jostain samasta kun Kundera(olikohan?) kirjoitti Olemisen sietämätön keveys - kirjassa? Jossa puhuu elämän ja painon keveyden kokemisesta, siitä kuinka voisi olla vain kaikessa rauhassa, nauttia yksinkertaisesta, jopa tylsästä?
No'tt sitä nuoruuden huolettomuutta tuskin enää koskaan saavuttaa. Parikymppisinä opiskelijoina mieheni kanssa ei osattu surra toimeentulon niukkuutta, ei tulevaisuutta, mitä se toisi tullessaan.. Kun raha loppui tehtiin hommia opiskelun ohessa eikä sitä surtu tai voivoteltu. Oli kunnia-asia selvitä itse ilman kenenkään tukea. Ne olivat hyviä aikoja kuitenkin. Tuli selvä kuva itselle, että kaikesta selvitään ja pärjätään...
Nyt on elämä toisessa jamassa. Kaikkea on yllin kyllin. Osaako enää edes nauttia niinkuin pitäisi.
Olen aloittanut työn, mutta teen sitä mökiltä käsin etänä. Nautin työn teosta ja tämä on ihannetila monella tapaa... Pitäisi osata olla kiitollinen...
Mollyan kirjoitti:
No'tt sitä nuoruuden huolettomuutta tuskin enää koskaan saavuttaa. Parikymppisinä opiskelijoina mieheni kanssa ei osattu surra toimeentulon niukkuutta, ei tulevaisuutta, mitä se toisi tullessaan.. Kun raha loppui tehtiin hommia opiskelun ohessa eikä sitä surtu tai voivoteltu. Oli kunnia-asia selvitä itse ilman kenenkään tukea. Ne olivat hyviä aikoja kuitenkin. Tuli selvä kuva itselle, että kaikesta selvitään ja pärjätään... Nyt on elämä toisessa jamassa. Kaikkea on yllin kyllin. Osaako enää edes nauttia niinkuin pitäisi.Olen aloittanut työn, mutta teen sitä mökiltä käsin etänä. Nautin työn teosta ja tämä on ihannetila monella tapaa... Pitäisi osata olla kiitollinen...
Voisiko tilan tekemisellä olla myönteistä vaikutusta? Fengsui -itämaisella sisustamisen fundeeraamisella voi tulla mieleen joku muutos jonka myötä voi tehdä tilaa jotenkij uudeksi? Rutiinit ja tottumiset joihinkin kuvioihin voi viedä elämästä sitä sykettä mitä elämässä on. Kiitollisuus on luontainen ominaisuus, se taitaa kasvaa hyvänolon myötä...
On taas sellainen kausi, että työt ahdistavat. Tai jännittävät, ehkä en osaa erottaa ahdistusta ja negatiivista jännitystä, tiedä häntä. Joka tapauksessa en haluaisi mennä töihin. Mitään ei ole sattunut, mutta mokaamisen pelko ja jonkin sortin huijarisyndrooma ovat jälleen pinnalla.
Näin unta, että olin jossain ulkomailla reissussa. Olin etsimässä jotain pientä syötävää sekä tuliaisia, mutta kumpaakaan ei vain löytynyt valtavasta valikoimasta huolimatta. Minulla on ollut vähän matkakuumetta, mikä on tosi turhauttavaa, kun ei tiedä milloin on mahdollisuus päästä matkalle. 😔
Kyllä tämä koronakevät ja kesä on vähentänyt matkustushaluja. Ei tosiaankaan tee mieli lähteä ulkomaille tautia hakemaan. Se riski on aina olemassa. Mutta ehkä kun js jos tämä virus selätetään nauttii entistä enemmän, kun pääsee vapaasti liikkumaan... Hyvää kannattaa odottaa...
Minulla ei ole pandemia vähentänyt matkustamisen halua, jostain syystä. Nyt kun joutoaikaa on normaalia ennemmän, niin ajatuksetkin harhailee sitä enemmän. Järki estää menemästä, mutta mieli innostuu, haaveilee ja suunnittelee entiseen malliin. Mutta se voi olla totta, että tauon jälkeen reissu tuntuu sitäkin ihanemmalta. Toivottavasti jo ensi keväällä...
Haaveilemisesta on kyllä matkaa suunnitelman toteuttamiseen. Nyt onkin hyvä miettiä matkakohde ihan kunnolla. Minä en ole nyt matkustellut missään. En edes Lapin mökille halunnut lähteä. Vaakakupissa painaa oma sairaus. En halua sairastua, koska se olisi kohtalokasta. En halua myöskään sairastuttaa ketään muuta. Se olisi moraalisesti ikävä teko ja vaikea sitä olisi perustella itselle tai muille.
Matkustella ehtii paremmalla ajalla. Ei se maailman tärkein asia ole juuri tällä hetkellä.
Minulla on ollut melkein koko viikon kummallisen touhukas olo. Tuntuu omituiselta, mutta hyvältä.
Työt ahdistavat, tällä kertaa koronan takia. Pelkään ja toivon, että korona sulkee taas työpaikan ovet. Jännittää mennä töihin, joten siltä kantilta töiden hetkellinen loppuminen olisi vain helpotus. Toisaalta taas tuntuu hyvältä, että on töitä ja sen mukana sosiaalisia kontakteja sekä tietysti myös parempi rahatilanne.
Pelottaa myös tuleva hammaslääkäri, mutta tämä taas ei niinkään koronan kuin ihan vain itsensä vuoksi. Edessä on todennäköisesti hampaanpoisto, ja minä hölmö erehdyin googlailemaan, että poisto-operaatio voi olla hankalampi kuin nuorille ihmisille ja toipumisaika voi olla pidempi. Tekisi mieli perua koko homma, hammaskin kun on selvästi parempi kuin aikaa varatessa, mutta parempi ainakin käydä näyttämässä hammasta ja hoitaa homma nyt, sillä myöhemmin se voi olla vielä hankalempi operaatio.
Hei... tuosta hammaslääkärikäyntiin liittyvästä pelolla ennakoinnista. Nykyhammaslääkärit ei kovin herkkään hammasta poista, keksivät jotain muuta jos mahdollista. Ja noin nuista peloista saa otteen kun tormistautuu ja vaan menee varaamallaan ajalla lääkäriin. [Paraskin puhuja, omassa suussakin kieleen tuntuu jossain hampaassa hoitamista, mutta koska ei varsinaista kipua, ei tunnu (muka) kiireelliseltä. Vielä jäänyt aika varaamatta.]
Noin se on. Työmaailma on haaste, jota ei säännöstelemättä aina jaksa. Talous vaatii vastaamaan (työ)kutsuun, mutta itsen kuunteleminen pitää kutsuun vastaamiset omina valintoina voinnin mukaan.
Voimia sinne No'tt ihan kaikkeen mitä elämässä vastaan tulee!