Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Olen saanut aikaan tällä viikolla käydä kirjastossa ja parikin kertaa lenkillä. 😀
Delffi: virkailijoiden vaihtuminen on todella ärsyttävää. On inhottavaa, jos koko ajan joutuu selittämään asiaansa uudestaan ja uudestaan. Mutta positiivisesti ajatellen uusi ihminen saattaa tuoda uusia näkökulmia asioihin. Toivotaan, että niin käy! 👍
iekko: Tiffany3 oikeastaan jo sanoikin sen, minä olisin itsekin sanonut. En osaa muuta lisätä kuin että et ole ainoa. Hirmuisesti tsemppiä!
Minulla oli mennä kesällä 2018 kuppi nurin, kenties menikin, epäsäännöllisen ja vaikeasti ennustettavan 0-tuntisopimus -tyylisen osa-aikatyön (sovittujen vuorojen lisäksi lisävuoroja saattaa tippua hyvinkin pienellä varoitusajalla), työttömyyden ja silloin vielä aktiivimallin kanssa. Tuntui todella rankalta joutua kantamaan sekä työ- että työttömyyshuolia.
Pieni oivallus on helpotti ja helpottaa edelleenkin elämää yllättävänkin paljon, vaikka armeliaisuudessa itseäni kohtaan ja terveessä itsekkyydessä on vielä valtavasti opettelemista. Ensin ymmärsin, että minulla on oikeus elämään niin työn kuin työttömyyden ulkopuolellakin. Sitä seuraava johtopäätös oli, että minun ei tarvitse alati päivystää lisätyövuorojen tai mahdollisesti tärppäävän työhakemuksen vuoksi. Se puolestaan tarkoitti sitä, että minulla on oikeus sitoutua vapaa-ajan menoihin, esimerkiksi matkustaa, olla sosiaalinen tai mennä konserttiin. On kohtuutonta, että minä tai kukaan muukaan elää vain ja ainoastaan työnodotuksessa, kuin alituisessa löysässä hirressä.
Toivon, että jokin tämän suuntainen ratkaisu toimisi edes hitusen sinullakin. Sinulla, kuten meillä kaikilla on oikeus elää täyttä elämää työelämän, joka on vain yksi osa elämää, heittelyistä huolimatta.
Samaan syssyyn kysyn, että millä tavoin muut tätä lukevat ovat opetelleet armeliaisuutta itseänne kohtaan? Kaikki aivan pienistä oivalluksista aina suuriin elämänmuutoksiin otetaan ilolla vastaan. 🙂
Nótt kirjoitti:
Olen saanut aikaan tällä viikolla käydä kirjastossa ja parikin kertaa lenkillä. 😀
Jes!
Minulla oli mennä kesällä 2018 kuppi nurin, kenties menikin, epäsäännöllisen ja vaikeasti ennustettavan 0-tuntisopimus -tyylisen osa-aikatyön (sovittujen vuorojen lisäksi lisävuoroja saattaa tippua hyvinkin pienellä varoitusajalla), työttömyyden ja silloin vielä aktiivimallin kanssa. Tuntui todella rankalta joutua kantamaan sekä työ- että työttömyyshuolia.
Tuo on niin totta! Työstä sentään saa lomaa jos saa niin pitkään työtä tehdä (keikkalainen kirj.) mutta t y ö t t ö m y y d e s t ä ei! arghhhh!!!!
Pieni oivallus on helpotti ja helpottaa edelleenkin elämää yllättävänkin paljon, vaikka armeliaisuudessa itseäni kohtaan ja terveessä itsekkyydessä on vielä valtavasti opettelemista. Ensin ymmärsin, että minulla on oikeus elämään niin työn kuin työttömyyden ulkopuolellakin. Sitä seuraava johtopäätös oli, että minun ei tarvitse alati päivystää lisätyövuorojen tai mahdollisesti tärppäävän työhakemuksen vuoksi. Se puolestaan tarkoitti sitä, että minulla on oikeus sitoutua vapaa-ajan menoihin, esimerkiksi matkustaa, olla sosiaalinen tai mennä konserttiin. On kohtuutonta, että minä tai kukaan muukaan elää vain ja ainoastaan työnodotuksessa, kuin alituisessa löysässä hirressä.
Kiitos näistä sanoista!
Toivon, että jokin tämän suuntainen ratkaisu toimisi edes hitusen sinullakin. Sinulla, kuten meillä kaikilla on oikeus elää täyttä elämää työelämän, joka on vain yksi osa elämää, heittelyistä huolimatta.
Samaan syssyyn kysyn, että millä tavoin muut tätä lukevat ovat opetelleet armeliaisuutta itseänne kohtaan? Kaikki aivan pienistä oivalluksista aina suuriin elämänmuutoksiin otetaan ilolla vastaan. 🙂
Vastasin tavallaan sulle Tuskin Koskaan Ehjä - kirjoittajan ketjussa... älyttömän myöhä, mentävä lampaita laskemaan.... 🐑🐑🐑🐑🐑🐑....🐑🐏🐑 😴
Kyllä minä hehkutan työn teon suuntaan. Olen tehnyt sitä lapsesta asti koulunkin ohella. Ja eipä siitä myöhemminkään ole opiskelut kärsineet.
Kun ansaitsee oman elatuksensa eikä elä kenenkään siivellä se lisää oman arvon tunnetta. Eli pärjään ja teen hommat omalta osaltani. Työ-ja vapaa-aika rytmittyvät selkeästi ja voi tehdä omat suunnitelmat niiden mukaan. Joskus ei työ ole ollut juuri sitä, mitä on toivonut, mutta kukaan ei ole estänyt hakemasta parempaa. Itse sitä pitää ottaa elämän ohjat käsiinsä. Eri asia, jos on niin sairas, ettei pysty, se on ihan eri asia ja silloin yhteiskunnan on autettava.
Itsenäisenä eläminen on ihmisoikeus. Miltei. Vaikka olisi sairauttakin, itsemääräämisoikeus (IMO) on jokaisen oikeus. Ihan eivät ole yks yhteen asioita, mutta samaan tähtäävät: hyvään oloon, hyvin voimiseen.
keskustelua kirjoitti:
Itsenäisenä eläminen on ihmisoikeus. Miltei. Vaikka olisi sairauttakin, itsemääräämisoikeus (IMO) on jokaisen oikeus. Ihan eivät ole yks yhteen asioita, mutta samaan tähtäävät: hyvään oloon, hyvin voimiseen.
Juuri näin! Itsemääräämisoikeus on perustuslakiin kirjattu oikeus, jota pidetään niin tärkeänä, että IMOn rajoittamista pidetään rangaistuksena (esim. vankeustuomio tai ajokielto, myös vanhempien lapsilleen antamat rangaistukset kuten puhelimen takavarikointi).
Kyllä kai sitä järkeä käytetään IMO:n kanssa. Vankeustuomio on rikoksesta annettu tuomio ja menee edelle ja vanhemmat edelleen ovat vastuussa lapsistaan ja toimivat heidän parhaakseen, vaikks IMO ei lapsen kannalta aina toteudu. Ei kukaan päästä 4-vuotiasta uimapuvussa ulos pakkaseen, vaikka lapsi sitä vaatisi ja hänen itsemääräämisoikeutta rikottaisiin. Ja kun vanhemmat ostavat ja maksavat kännykän kulut kai heillä on oikeus sen käyttöä valvoa... Ja jos eivät pääse yhteisymmärrykseen se jopa takavarikoida.
IMO on yleinen oikeus ja hyvin monet muut asiat ajavat sen ohi tietyissä tapauksissa.
Totta tuokin. Esim. kehitysvammaisten tai tilastaan ymmärtämättömien ikäihmisten kanssa joutuu ottamaan huomioon turvallisuustekijät, joista he eivät enää käsitä miään tai eivät ole koskaan ymmärtäneet. Ihmisen parhaaseen tulee pyrkiä aina. Kunnioittaa kuitenkin pitää aina jokaisen ihmisarvoa.
Nukuin taas huonosti. Ilma oli lämmin ja nihkeä kuin kasvihuoneessa. Kaiken huipuksi närästi. Mutta kävin kuitenkin kaupungilla kesää fiilistelemässä. Jäätelönkin ostin.
Nyt on aika nuutunut olo. 😴 Syksy saisi minun puolestani tulla jo.
Tiffany, minä tulkitsen vankeustuomion olevan juurikin itsemääräämisoikeuden rajoittamista. Sen sijaan vanhempien lapsen edun valvominen ei mielestäni ole itsemääräämisoikeuteen puuttumista, koska ei lapsi luonnollisestikaan osaa olla vastuussa itsestään. Silloin kyseessä ei ole rangaistus, vaikka lapsi ei tahtoaan saisikaan läpi. Näkisin kuitenkin huonosta käytöksestä johtuvan IMOon puuttumisen nimen omaan rangaistuksena. Toki raja näiden kahden välillä on paikoin varsin häilyvä. 🤔
Oletko tosiaan sitä mieltä, että rikoksiin syyllistyneet ihmiset voivat jatkaa murhaamista, raiskaamista yms eikä heitä voi panna vankilaan, koska se on itsemääräämisoikeuden rikkomista. Kauhea ajatus, ettei rikos johtaisi seuraamuksiin. Sellaisessa maailmassako haluaisit elää.
Missä olen sellaista väittänyt? Itsemääräämisoikeuden rajoittaminen nimen omaan on se rangaistus. Kun menettää ajokortin niin menettää ajo-oikeuden. Vankilatuomio puuttuu ehkä yhteen tärkeimmistä oikeuksista poistamalla vapauden.
Taitaa olla niin tässä yhteiskunnassa, että rikottuaan lakia, menettää IMOnsa, oikeuteen liikkua ainakin, joutuu kiven sisään. Nykyään tosin tuntuu jotenkin epäloogisilta jotkut tuomiot eri rikoksissa, tai tietyn rikoksen tuomiot voi jossain toisessa tuomioistuimessa kääntyä päälaelleenkin. Siinä mielestäni näkyy inhimillinen tekijä. Ihmissuhteet vaikuttavat. Ja se varsinkin jos niitä ei ole.
Ihmisellä on itsemääräämisoikeus itseen liittyvissä asioissa, kaikissa. Mutta rikottuaan jotain toista - tai itseään - vastaan, tavallaan samassa myös luopuu omasta oikeudestaan määrätä elämästään.
Talousrikoksista voi joissain tapauksissa saada rankemman rangaistuksen kuin joissain raiskausjutuissa, joka tuntuu käsittämättömältä. Varsinkin jos lapsiin kohdistuneista hyväksikäytöistä kyse.
Einsteinin mukaan kaikki on suhteellista, mutta miksi se onkin niin kaikenlaisissa elämän ilmiöissä?!
keskustelua kirjoitti:
Talousrikoksista voi joissain tapauksissa saada rankemman rangaistuksen kuin joissain raiskausjutuissa, joka tuntuu käsittämättömältä. Varsinkin jos lapsiin kohdistuneista hyväksikäytöistä kyse.
Olen ihan samaa mieltä tästä. Myös eläinrääkkäyksestä saa aivan naurettavan kevyitä rangaistuksia, vaikka olisikin tuotettu ihmisestä täysin riippuvaisille olennoille suunnatonta kärsimystä.
Niin siis, korjaan tuota aiempaa sanomistani. IMOssa kun sitä soveltaa itseen, saa itse olla tuomari itselle. Se kuinka ymmärtää itse rikkoneensa toista tai itseään tai lemmikkiään tai elämäänsä vastaan, jos on sisäistänyt elämässä selkeät raiteet miten tässä elämässä eletään ihmisiksi, ymmärtää itse miksi rangaistaan ja miten.
,
Tämä IMOasia onkin kommervenkkinen. Ei ihan helppo aina ratkaista.
Laki
2 luku 6 §
Potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Jos potilas kieltäytyy tietystä hoidosta tai hoitotoimenpiteestä, häntä on hoidettava mahdollisuuksien mukaan yhteisymmärryksessä hänen kanssaan muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla.
Jos täysi-ikäinen potilas ei mielenterveydenhäiriön, kehitysvammaisuuden tai muun syyn vuoksi pysty päättämään hoidostaan, potilaan laillista edustajaa taikka lähiomaista tai muuta läheistä on ennen tärkeän hoitopäätöksen tekemistä, kuultava sen selvittämiseksi, millainen hoito parhaiten vastaisi potilaan tahtoa. Jos tästä ei saada selvitystä, potilasta on hoidettava tavalla, jota voidaan pitää hänen henkilökohtaisen etunsa mukaisena.
8 § Kiireellinen hoito
Potilaalle on annettava hänen henkeään tai tarveyttään uhkaavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen hoito, vaikka potilaan tahdosta ei tajuttomuuden tai muun syyn vuoksi voi saada selvitystä. Jos potilas on aikaisemmin vakaasti ja pätevästi ilmaissut hoitoa koskevan tahtonsa, potilaalle e i kuitenkaan saa antaa sellaista hoitoa, joka on v a s t o i n hänen tahtoaan.
Kävin naapurikapungissa päiväreissussa. Kävelin niin paljon, että nyt jalat ovat kuin puupökkelöt ja muutama hiertymäkin tuli. 😁 Vaan olipa ihanaa filistellä kauniita vanhoja rakennuksia ja idyllisiä kotitaloja (vähän kylläkin sain potkia alaspäin katkeruutta siitä, etten koskaan tule sellaista itse omistamaan), olla vähän hakuteillä sen suhteen missä olen ja tyydyttää uteliaisuutta siitä mitä kulman takana on.
Hirvittää nämä nousevat koronaluvut. En jaksaisi taas sitä epävarmuutta, sairastumisen pelkoa (etenkään riskiryhmään kuuluvien vanhempieni sairastumisenpelkoa) ja töiden loppumista ja huolto koko työpaikan katoamisesta. Mutta jotenkin tästä nyt vaan täytyy puskea läpi.
Keskustelua, IMO on jossain asioissa kuin veteen piirretty viiva. Kuka määärittää (ja millä oikeudella?) toisen olevan kykenemätön tekemään itse päätöksiä? Jos on vaikka mt-ongelmainen tai kehitysvammainen, niin mihin se raja vedetään, että ihmisen katsotaan olevan kykenemätön päättämään asioistaan, joilloin hänen itsemääräämisoikeuteensa voidaan puuttua. Tai minkä ikäinen (tai miten hänen voidaan todeta saavuttaneen tarvittavan kehitystason) lapsi tai nuori voi tehdä itseään koskevia päätöksiä?