Fannyme kirjoitti:
Delfi ei kai tuollainen pakkomielle yhteen ihmiseen johda kuin katastrofiin, jos et ota tarjottua apua vastaan. Pakolla et saa ketään muuttamaan asennetta sinua kohtaan.
<ul id="bbp-topic-revision-log-263417" class="bbp-topic-revision-log">
<li id="bbp-topic-revision-log-263417-item-263419" class="bbp-topic-revision-log-item">Muokattu moderaattoreiden toimesta 2 tuntia, 37 minuuttia sitten. Syy: -

Minusta se ei ole pakkomielle, jos haluaisi puhua asiat selviksi toisen osapuolen kanssa.

Tiedän että ko. henkilö osaa oikeasti olla mukava, koska hän ainakin oli silloin mukava kun olin vielä hänen asiakas. Mutta sitten tapahtui jotain ja sukset meni ristiin.

Rehellisesti sanoen, ei ole kovin mukava stressata että miten asiat etenee, koska asian käsittely voi kestää käsittääkseni jopa 2 vuotta.

Kyllä se pakkomielteeltä vaikuttaa. Jos toinen osapuoli on jo käyttänyt noin äärimmäistä keinoa kuin lähestymiskielto etkä vieläkään ymmärrä perääntyä.  Mutta turha tätä on jatkaa, jos et ymmärrä asiaa.

Mollyan, kähestymiskielto on liioiteltua, koska en ole ketään kytännyt työpaikan tai kodin nurkilla enkä myöskään seurannut. Enkä edelleenkään ymmärrä että mikä käytöksessäni on muka semmoista että se on tulkittu vainoamiseks.

Toivoisin vain saavani vastauksen edes tuohon kysymykseen toiselta osapuolelta.

En sitten tiiä onko veljeni osa syylinen tähän koko jupakkaan, vaikka olin kieltänyt häntä useasti puuttumasta asiaan (tämä toinen osapuoli on käsittääkseni veljeni vanhoja luokkakavereita). Ehkäpä lähestymiskieltoa ei olisi tullut, jos veljeni ei olisi puuttunut asioihin.

Tänään tuli käytyä nuoremman koiran kanssa palvelutalossa ja sen jälkeen oli ihan ok fiilis. Mutta nyt kun kävin illasta kaupassa ja näin tämän entisen yksilövalmentajan tyttönsä kanssa kaupassa, niin tuli jotenkin paska fiilis.

Mut joo.. olen tässä miettinyt sitä ammattilaiselle puhumista ja mietin, että jos nyt suostuisin siihen, niin varmaan olisi hyvä mainita asianajajallekkin asiasta, että jos sillä psykologille/psykiatrille puhumisella voisi olla jotain vaikutusta asioihin..vaikka vähän kyl epäilen. Lisäksi mietin että samalla olisi varmaan hyvä mainita myös siitä, että tämä entinen yksilövalmentaja oli sosiaalitoimistoon ollut yhteydessä, jos silläkin voisi olla jotain vaikutusta asioinhin (vaikka kyl epäilen).

Toivottavasti asioille saataisiin joku järkevä päätös, koska rehellisesti sanoen alkaa vaan jo väsyttään koko tämä jupakka.

No, toivottavasti maanantaina saisi vähän muuta ajateltavaa, kun alkaa taas agilityn jatkokurssi.

Kesäriennot alkavat olla ohi. 😞 Olen siitä yhtä aikaa haikea ja iloinen. Normaaliin arkeen palaaminen tuntuu paluulta tyhjyyden ja pysähtyneiseen olotilaan, mutta samaan aikaan jatkuva menossa oleminen alkoi jo väsyttää, joten toisaalta on kiva välillä vain olla.

Tiffany3 kirjoitti:
Nott toivon kovasti, että en pahoittanut mieltäsi. Uskon, että vain läheiset ihmiset voivat tehdä niin. Olen yksioikoinen monessa asiassa ja uskon, että oma itse on avainsana kaikkeen. Pitää jaksaa ja tehdä elämästä mielekästä. Pitää olla suunnitelmia ja rohkeutta. Kukaan ulkopuolella ei voi siinä auttaa. Elämä on omissa käsissä ja se on samalla onni ja epäonni. Kun on saavuttanut tietyn iän ei voi enää syyttää vanhempia ja olosuhteita. Elämä on ihan omissa käsissä.

En pahoittanut mieltäni. 🙂 Minulla vain nousee aina karvat pystyyn, kun monitahoisiin ongelmiin tai ongelmavyyhteihin tarjotaan yksinkertaistavia ratkaisuja. Näin siitäkin huolimatta, että ne olisivat pohjimmiltaan totta.

Delffi kirjoitti:
Nótt, välillä nukun yöllä paremmin ja välillä huonommin, mutta tuolloin keskiviikko-torstai yönä kyllä nukuin ihan ok. Luultavasti se väsymys johtui eilen siitä, kun aamulenkillä tuli itku eikä itku meinannut millään loppua.

Mm.. edelleen tuo ammattilaiselle puhuminen mietityttää, koska pelottaa että siitä tulee vaan sitten paskempi olo. Niin ainakin kävi silloin kun sosiaaliohjaaja otti asian puheeksi, oli siis silloin koko päivän todella alakuloinen fiilis.

Kiva kuulla, että noin keskimäärin nukut hyvin. Sillä minä sitä kyselin, että jos nukkuminen on ongelma, niin sitä kannattaa ehdottomasti koettaa hoitaa. Minulla on enemmän kuin tarpeeksi kokemusta liian vähillä yöunilla elämisestä, joten vain ihan kokemuksesta sanoa, että unenpuute vain pahentaa oloa ja ongelmia.

Minä niin ymmärrän tuon ammattilaiselle puhumisen olon pahenemisen pelon. Se on yksi syy, miksi en ole itse hakenut apua. Pelkään, että vointi menee paljon huonommaksi, niin huonoksi etten enää pärjää yksin, ennen kuin se lähtee paranemaan - jos on edes lähteäkseen.

Tästä olisikin hyödyllistä kuulla muiden kokemuksia. Miten teillä juttelemaan tai yleensäkin apuun hakeutuminen on vaikuttanut oloon?

Kun menetin vanhempani ja molemmat yhtä aikaa kovin nuorena minut suorastaan pakotettiin puhumaan ammattilaiselle ja se oli hyvä asia. Käytiin surun ja vihan tunnetta läpi. Terapeutti oli juuri sopiva minulle. Ei liian myötätuntoinen, mutta kannustava. Mietittiin ihan käytännön juttujakin ja se oli hyvä asia. Suunnitelmat elämää varten oli hyvä tehdä eikä alkaa rypemään ja säälimään itseä. Suru on ihan eri asia ja sille on oma aikansa ja pitää ollakin, mutta ei siihen voi vedota kun asiat ei mene toivomalla tavalla.

Ihan yksinkertaisia ne neuvot olivat, mutta ehkä olen yksinkertainen ihminen enkä niin erikoinen ettei kukaan voisi auttaa. Selvitin koulun loppuun kuitenkin, pääsin opiskelemaan yliopistoon ja sain tutkinnon suoritettua ja mieluisan työnkin.

Voin vieläkin sanoa, että moni asia on itsestä kiinni.

En ole koskaan hakeutunut ammattiavun piiriin. Tuttavapiiriin kuuluu kyllä ammattiauttajia, kaksi psykiatria ja psykologi. Yleisellä tasolla olen kuullut heidän työstään ja tuntuu, että mikään ei ole heille outoa ja kaikenlaista ongelmaa voi käsitellä. Kukaan ei ole niin erikoislaatuinen, että sellaista ei olisi lähes samanlaista tapausta tullut vastaan jo aikaisemmin. Kai se on oma käsitys itsestä se, että on jotenkin  erilaisempi kuin muut ihmiset. Terapiakin vaatii itseltä panostusta. Mikään ei tuota tulosta ilman omaa vaivan näköä ja työtä.  Jos ei ole valmis siihen, ei kannata edes aloittaa.

Itsehän muuten lopetin toimintaterapian kesken, koska ei ollu enään motivaatiota viimeisiin 5 kertaan. Jotenkin vain alkoi ahdistaan tämä toimintaterapeutti. Muutenkin se oli vain ruoan laittoa, pelaamista, kahvilassa käyntiä ja yms. Siinä samalla sit juteltiin. Mut sit vaan motivaatio loppui ja ehkä myös jotenkin meni luottamus. Samaan aikaan kun motivaatio loppui toimintaterapiaan, niin silloin oli alkanut jo tämä ikävä keissi pyöriin.

Nyt oon kuitenkin miettinyt ja kysynyt myös asianajajan mielipidettä..nii ei siitä ammattilaiselle puhumisesta ainakaa haittaa oo.. joten jos sitä edes kerran kokeilis. Huomenna aattelin laittaa viestiä sosiaaliohjaajalle ja kertoa päätökseni.

Tiffany3 kirjoitti:
Kun menetin vanhempani ja molemmat yhtä aikaa kovin nuorena minut suorastaan pakotettiin puhumaan ammattilaiselle ja se oli hyvä asia. Käytiin surun ja vihan tunnetta läpi. Terapeutti oli juuri sopiva minulle. Ei liian myötätuntoinen, mutta kannustava. Mietittiin ihan käytännön juttujakin ja se oli hyvä asia. Suunnitelmat elämää varten oli hyvä tehdä eikä alkaa rypemään ja säälimään itseä. Suru on ihan eri asia ja sille on oma aikansa ja pitää ollakin, mutta ei siihen voi vedota kun asiat ei mene toivomalla tavalla.

Ihan yksinkertaisia ne neuvot olivat, mutta ehkä olen yksinkertainen ihminen enkä niin erikoinen ettei kukaan voisi auttaa. Selvitin koulun loppuun kuitenkin, pääsin opiskelemaan yliopistoon ja sain tutkinnon suoritettua ja mieluisan työnkin.

Voin vieläkin sanoa, että moni asia on itsestä kiinni.

Syvin osanottoni. Vanhempien menettäminen on yksi pahimpia asioita, joita lapselle voi tapahtua. Ellei peräti se pahin.

On inspiroivaa, miten vaikeista tilanteista ihmiset voivat nousta. Tätä taustaa vasten tuollainen itsestään kiinni -asenne on mitä tervein, sillä pidetäänhän koherenssin tunnetta tärkeänä hyvinvoinnille. Olet tehnyt kovasti töitä itsesi eteen, sitä ei käy kieltäminen enkä sen merkitystä vähättele, mutta onhan onnellakin ja sattumallakin ollut osansa. Sait esimerkiksi hyvän terapeutin.

Kirjoitit, että terapiassa mietittiin käytännön juttuja. Osaatko eritellä, että millä keinoin ne suunnitelmat elämää varten rakennettiin? Jotain tuollaista oman suunnan luomista kaipaisin, enkä ole ainakaan ammattinvalintapsykologin avulla päässyt eteenpäin.

Mollyan kirjoitti:
En ole koskaan hakeutunut ammattiavun piiriin. Tuttavapiiriin kuuluu kyllä ammattiauttajia, kaksi psykiatria ja psykologi. Yleisellä tasolla olen kuullut heidän työstään ja tuntuu, että mikään ei ole heille outoa ja kaikenlaista ongelmaa voi käsitellä. Kukaan ei ole niin erikoislaatuinen, että sellaista ei olisi lähes samanlaista tapausta tullut vastaan jo aikaisemmin. Kai se on oma käsitys itsestä se, että on jotenkin  erilaisempi kuin muut ihmiset. Terapiakin vaatii itseltä panostusta. Mikään ei tuota tulosta ilman omaa vaivan näköä ja työtä.  Jos ei ole valmis siihen, ei kannata edes aloittaa.

En ajattele, että olisin mitenkään ainutlaatuinen ongelmieni kanssa, vaan tiedostan, että meitä yksinäisyyden, olettomattoman itsetunnon, ahdistuksen, voimattomuuden ja/tai suunnattomuuden kanssa painivia on paljonkin. Valitettavasti. Arvioidaanhan syrjäytyneitä nuoriakin olevan 66 000, siihen päälle vielä aikuiset ja syrjäytymisuhan alla olevat ikää katsomatta sekä töissä tai koulussa sinnittelevät, mutta erilaisista mielenterveyden häiriöistä kärsivät. Mt-ongelmat ohittavat pian tules-sairaudet työkyvyttömyyden syynä.

Juuri ongelmaisten määrä mielestäni kertoo siitä, ettei kyseessä ole vain saamattomuus tai oma valinta, vaan olosuhteissa on jotain pahasti pielessä. Tätä tarkoitan sillä, ettei ihan kaikkeen voi toimillaan vaikuttaa.

Korostan nyt vielä, etten sano, että minä tai kukaan muukaan olisi täysin olosuhteidensa armoilla. Kyllä niihin voi vaikuttaa, mutta olosuhteet ja erilaiset yksilön resurssin vaihtelevat. Onneksi kuitenkaan huonoinkaan tilanne ei ole tai tarvitse olla pysyvä. Ja siinä olen täysin samaa mieltä, että töitä eteen pääsemisen eteen on tehtävä.

Terapia on varmasti kovaa työtä. Sitä minä en pelkää, vaan sen työn tuottamaa mahdollista henkistä tuskaa. Entä jos en jaksakaan?

Delffi kirjoitti:
Itsehän muuten lopetin toimintaterapian kesken, koska ei ollu enään motivaatiota viimeisiin 5 kertaan. Jotenkin vain alkoi ahdistaan tämä toimintaterapeutti. Muutenkin se oli vain ruoan laittoa, pelaamista, kahvilassa käyntiä ja yms. Siinä samalla sit juteltiin. Mut sit vaan motivaatio loppui ja ehkä myös jotenkin meni luottamus. Samaan aikaan kun motivaatio loppui toimintaterapiaan, niin silloin oli alkanut jo tämä ikävä keissi pyöriin.

Nyt oon kuitenkin miettinyt ja kysynyt myös asianajajan mielipidettä..nii ei siitä ammattilaiselle puhumisesta ainakaa haittaa oo.. joten jos sitä edes kerran kokeilis. Huomenna aattelin laittaa viestiä sosiaaliohjaajalle ja kertoa päätökseni.

Tilanne taitaa olla ollutta ja mennetty, mutta kysyn enemmänkin terapiasta mitään tietämättömänä, että olisiko terapeuttia ollut mahdollista vaihtaa? Ymmärtääkseni terapeutti valitaan arviointikäynnillä, mutta pitääkö valintaan sitten sitoutua?

Mutta jos sinulla on huonoja kokemuksia terapiasta, niin on ihan ymmärrettävää, että kynnys uudelleen yrittämisestä on korkea. Mutta jos tilanne onkin nyt erilainen, kun on hankala keissi päällä, että jutteleminen nyt auttaisikin?

Minä ehkä pelkään juttelemaan menossa olon pahenemisen lisäksi sitä, ettei se toimikaan. Siis että tulee seinä vastaan. Nyt vielä voin ajatella, että on keinoja, mitä kokeilla. Tyhmää, tiedän. Eihän tämäkään asia selviä kuin kokeilemalla.

" Terapia on varmasti kovaa työtä. Sitä minä en pelkää, vaan sen työn tuottamaa mahdollista henkistä tuskaa. Entä jos en jaksakaan? "

Ymmärrän hyvin että terapian aloittamiseen liittyy huolia, mutta tuon asioiden käsittelyn aiheuttaman (mahdollisen) kivun rinnalla punnitsisin myös jokapäiväisiä, hankalien ajatusmallien aiheuttamia kipuja. Jos joidenkin asioiden käsittelystä terapian aikana tulee vaikea olo (ja terapeutti huomaa sen), hyvä terapeutti pystyy varmasti tukemaan sen olon kanssa ja asioiden käsittelyssä. Voi olla että mun terapiapolkuni oli poikkeuksellisen helppo, mutta vaikka joidenkin asioiden käsittely oli vaikeaa (sillä mittarilla että itkin terapiassa paljon ja usein), se tuntui myös vapauttavalta.

Ymmärtääkseni terapeutin vaihto on mahdollista eikä aiheuta Kelan puolesta sanktioita (jos mahd. paperitöitä ei lasketa), jos se tapahtuu yhteisymmärryksessä terapeutin kanssa.

Liittyen huoleesi, että entä jos menet terapiaan eikä se sitten vaikutakaan mitenkään - tunnistan itsestäni tuon halun jättää viimeinen oljenkorsi käyttämättä, pahan päivän varalle. Joskus vaan hamstrailen niitä oljenkorsia liian pitkään, ja sinnittelen tuskallisen tilanteen kanssa pidempään kuin on tarpeen, vaikka vaihtoehtojakin olisi.

Tiffany, olen pahoillani puolestasi. Olet kyllä aika selviytyjä.

Nott minun kohdalla surureaktio oli päällimmäisena. Kyllä siinä itkettiinkin ja käytiin monia tunteita läpi. Koska olin alaikäinen minulle määrätty holhooja ei pitänyt hyvänä ajatuksena sitä, että asuisin yksin isossa kotitalossa. Terapeutti ehdotti mahdollisuutta, että pari opiskelijatyttöä voisi muuttaa kanssani asumaan. Holhoojakin siihen suostui ja sain itse valita kämppikset. Tytöt elivät omaa elämäänsä ja minä omaani, mutta kaikki sujui hyvin ja välillä pidettiin tyttöjen iltojakin yhdessä. Pääasia, että en jäänyt rämpimään suruuni ja pääsin eteenpäin. Suuri mahdollisuus olisi ollut siihenkin ja vieläkin olisin siinä lähtötilanteessa ja kelaisin tapahtunutta yhä uudelleen väsyttäen muutkin ympärilläni. Kyllä minulle jäi traumoja tapahtuneesta. Minun on helppo solmia ihmissuhteita, ihastua ja rakastuakin. Sitten kun tilanne muuttuu vakavaksi peräännyn. En halua kokea enää sitä menettämisen tuskaa uudelleen. Yleensä varoitan kyllä kumppaniani etukäteen, ettei tästä avo-taii avioliittoon edetä.

Nótt, olisihan sitä terapeuttia kait voinut vaihtaa, mutta kun kertoja oli enään 5 kertaa jäljellä ja motivaatio oli muutenkin loppu, niin toimintaterapia jäi sitten kesken.

Huonojen kokemuksien takia tuo ammattilaiselle puhuminen mietityttääkin..mutta olen miettinyt, että jos sitä nyt edes kerran kokeilis. En sitten tiedä onko siitä mitään hyötyä, mut eipä jää mietityttään, kun kokeilee tämän(kin) kortin. Eikä sitä tiedä, jos sillä olis jotain vaikutusta keissiin..ehkä on ehkä ei. Nyt pitää vain odotella sosiaalityöntekijän yhteydenottoa.

Niin se vain on, että jotkut jämähtää vain siihen yhteen asiaan varmaan koko elämänsä ajaksi. Joku toinen etsii uutta ratkaisua ja jatkaa elämäänsä uusin ajatuksin ja voimin. Yhä useammat ihmiset kartavat vastuuta omasta elämästä. Ja  onko se edes kunniallista, vaikka kuuluuko se sana enää sanastoon ensinkään. Oma vastuu on hakusessa ja se jos mikä on paha asia. . .

Ärsyttää. Naapurin remontti vain kestää ja kestää. Kolistelu ja sirkkelointi alkaa aina heti seitsemän jälkeen. 😖

Ensi yönä on taas mahdollista seurata Perseidien meteoriparvea. Tai siis olisi, koska jälleen kuin tilauksesta on pilvinen sää. 😣

Syksy näyttäisi tulevan tänä vuonna etuajassa. Paikoin saniaiset ovat jo keltaiset ja pienet pihlajan taimet ovat upean punaisia. Toivottavasti tulee hyvä ruska, minä niin rakastan syksyn värejä. 🍁😍

soroppi, hyvä pointti tuo asioiden punnitseminen.

Minulla menee mielialat ja ahdistuneisuus vuoristorataa. Sarah Andersen on havainnollistanut tämänkin osuvasti. Juuri nyt, kun on mitä aurinkoisin fiilis, niin tuntuu turhalta hakeutua apuun. Sitten matalasuhdanteessa avun hakeminen tuntuu hankalalta ja raskaalta.

Tiedostan, että aiemmin erittelemieni syiden lisäksi on vielä määrittelemättömiä syitä, jotka olisi ylitettävä ennen kuin uskallaudun hakea apua. Mutta ehkä minä joskus vielä pääseen siihen pisteeseen. 🙂

Tiffany3, mielenkiintoinen ratkaisu asua, näin ymmärrin, ventovieraiden kanssa. En ollut edes tullut ajatelleeksikaan, että noinkin voidaan toimia. Todella hienoa, että ratkaisu oli toimiva. 👍

Toivottavasti ei haittaa, että kysyn, että vaivaako läheisyyden ja menettämisen pelko itseäsi?

Delffi, hyvä kuulla, että käyt ainakin kokeilemassa puhumista. Sarjassamme älkää tehkö kuten minä teen, vaan kuten minä sanon. 😉

Fannyme, en oikein saa ajatuksista otetta. Millä perusteella ajattelet, että yhä useampi karttaa vastuuta omasta elämästään?

No'tt kun kysyit läheisyyden ja menettämisen pelosta ja vaivaako se, niin tietysti vaivaa. En ole koskaan perustamassa perhettä enkä halua lapsia elämääni. Voisin olla ihan toisenlainen ihminen ilman tätä traagista tapahtumaa. Mutta kuten on todettu ei me ihmiset olla samalla lähtöviivalla koskaan ja toisilla on aina rankempaa syystä tai toisesta. Itse olen rakentanut elämääni ja päässyt eteenpäin. Täytin ne odotukset, jotka minulle asetettiin jo nuorena. Hyvä koulutus ja työelämä. Nyt voin elää kuten haluan tietyin edellytyksin tietenkin.  Olen saanut hyviä ystäviä enkä vain kavereita elämääni. Rakkauttakin olen saanut ja ottanut vastaan tietyin varauksin. Elämä on tässä ja nyt eikä joskus tulevaisuudessa.