Tulevaisuus pelottaa
Hei kaikki!
Olen kohta kolmekymmentä (nyt syksyllä tulee tuo maaginen luku täyteen) täyttävä naisihminen, ujohkoa joskaan en varsinaisesti ihmisarkaa sorttia. Olen kärsinyt mielenterveysongelmista reilut kymmenisen vuotta, enkä ole ollut päivääkään työssä. Yritin joskus opiskella yliopistossa ja ammattikorkeakoulussa, mutta opinnot jäivät kesken masennuksen takia. Nykyään on masennus-diagnoosi vaihtunut skitsofreniaksi, mikä on jollain tavalla itselleni helpotus: alkushokin jälkeen olen tullut sinuiksi asian kanssa, ja oikean lääkityksen jälkeen on pahimmat oireet karsiutuneet.
Mutta mutta.
Viime hoitokokouksessa psykiatrian poliklinikalla minulta kyseltiin tulevaisuuden suunnitelmistani. Ihan asiallinen kysymys sinänsä, mutta minut se saattaa aina hirveään hämmennykseen ja paniikkiin. En yksinkertaisesti pysty suunnittelemaan elämääni eteenpäin edes kahdeksi kuukaudeksi, saati sitten vuodeksi tai vuosiksi, en ole pystynyt pitkään aikaan, koska tulevaisuuden ajatteleminen aiheuttaa kovaa ahdistusta. Elän päivän kerrallaan; välillä sekin tuntuu olevan niin pirun vaikeaa. ☹️ Se ei kuitenkaan tunnu kelpaavan hoitotaholle, etenkään lääkärille, joka puhui jotain opiskelusta ja työtoiminnasta. Tämä ahdistaa jo pelkkänä ajatuksena. Ei minusta ole (ainakaan tällä hetkellä) kumpaankaan. Opiskelun kohdalla minulla lisäksi kummittelee nuo kaksi kertaa kesken jääneet opinnot mielessäni. En haluaisi aloittaa uusia opintoja vain jättääkseni ne kesken jonkin ajan kuluttua todetessani, että voimani eivät riitä. Se nakertaisi jo muutenkin huonoa itsetuntoani liikaa. Lisäksi tuntuu siltä, että olen jo liian vanha palatakseni koulun penkille.
Lääkärin puheesta kuitenkin ymmärsin, että nämä ovat välttämättä edessä hoitosuunnitelmassa viimeistään ensi syksynä. Ehkä pitäisi vain olla ajattelematta asiaa ja lykätä murehtiminen tuonnemmaksi, mutta jotenkaan en pysty. Pelottaa, sillä arjesta selviytyminen on nykyäänkin minulle haaste ilman että siihen on sotkettu opiskelua tai työtä.
Onko hölmöä sanoa, että haluaisin vain päästä sairaseläkkeelle (olen ollut määräaikaisella kuntoutustuella pitkään) ja elää omaa elämääni hiljaisella liekillä? Olenko täysin typerä ja kohtuuton, kun en lämpene ajatukselle opiskelusta ja töidentekemisistä? Tiedän kyllä, ettei hoitosuunnitelmaa ole kiusakseni luotu, mutta välillä tuntuu siltä että hoitavan tahon odotukset eivät kohtaa realismin kanssa.
Pelottaa ja ahdistaa koko tulevaisuus. 😭
Itkin ja nyyhkytin tänään koko aamupäivän sänkyyni käpertyneenä, kunnes jaksoin raahautua tietokoneelle. Miten ihmeessä tämä onkin niin vaikeaa, tämä elämä?
En ole jaksanut siivota asunnossani lähestulkoon puoleen vuoteen. Pölymakkarat seilaavat lattialla, vessa on räävittömän näköinen... Laskut olen sentään jaksanut maksaa ja roskat viedä ulos aina silloin tällöin, tosin roskien lajittelemiseen minulla ei ole energia riittänyt. Poden huonoa omatuntoa siitäkin. Onneksi on mikro, jossa einekset saa lämmitettyä nopeasti, muuten en saisi syötyä.
En ole uskaltanut puhua tästä hoitajalleni psykiatrian poliklinikalla. Häpeän niin saamattomuuttani. En nähtävästi kuitenkaan tarpeeksi tehdäkseni asialle jotain. Lähisukulaisia tavatessani esitän jostain kumman syystä aina urheampaa ja reippaampaa kuin olenkaan. Oma äitini potee vaikeaa masennusta, eikä minulla ole sydäntä lisätä hänen murheitaan omillani (näemme noin kerran kuussa). Kuuntelen ja tuen mieluummin häntä ja olen itse hiljaa. Joskus haluaisin sanoa, että olen aivan lopussa. Että voimat eivät riitä, eivätkä siivet kanna. Mutta jotenkin sitä vain kuitenkin on yhä elossa, ja raahautuu eteenpäin harmaasta päivästä toiseen.
Kuuloharhat ja paranoidiset & hassut ajatukset pystyn jotenkin vielä aina järkeilemään pois tai olemaan kiinnittämättä niihin liikaa huomiota, mutta miten ihmeessä minä onnistuisin selättämään tämän masennuksen? Kuoppa, johon olen itseni kaivanut, on niin syvä, että viimeinenkin valon pilkahdus alkaa kadota. Ehken tahdo enää nähdäkään valoa, on helpompi vain itkeä pimeässä ja antaa lopun tulla. Elämä on ihan kamalassa umpisolmussa.
Ei ole edes ystäviä, joille puhua; kaikki ovat kadonneet sairastumisen myötä, kun en ole jaksanut pitää yhteyttä. Ja vaikka olisikin, tuskin minä heillekään osaisin puhua, koska en tahdo kuormittaa muita loputtomilla ongelmillani.
Ehkä huomenna on helpompaa. Ehkä. Näen kuitenkin rakkaan veljeni, ja menemme yhdessä ulos syömään. Voin edes hetkiseksi unohtaa kaiken ennen kuin on palattava sotkuisen asuntoni sänkyyn itkemään. Yritän keskittyä tuohon hetkeen ja ottaa siitä kaiken irti, jotta jaksaisin taas ryömiä eteenpäin seuraavan viikon. Ja seuraavan. Ja aina vain seuraavan.
Ja tämän kaiken lisäksi nyt on siis vielä opiskelua tai työtoimintaa luvassa lähitulevaisuudessa. Pelottaa ja itkettää ihan hirvittävästi.
😭 😭
Hei hopeakettu!
Olen pahoillani pahasta olostasi. Haluaisin ottaa sinua kädestä kiinni, puristaa sitä pikkuisen ja kertoa olevani tukenasi. Osana omaa pahaa oloani en ole antanut itselleni lupaa olla myötätuntoinen itseäni kohtaan joten minun on vaikea osoittaa sitä muita kohtaan. Olen kuitenkin todella pahoillani olostasi ja tilastasi. Et ole liian vanha opiskelemaan. Itse olin 38v kun vielä palasin koulun penkille. Pelotti kyllä kovasti mutta meni hienosti ja valmistuin nyt toukokuussa. Saatan kuulostaa ehkä vähän tyhmältä mutta kun luin kirjoitustasi ajattelin että voisitko kokeilla vaikka jotain ihan simppeleitä lyhyttä kurssia näin kokeeksi josta ei varsinaisesti valmistuta mihikkään. Valitsisit sen kurssin jostain sellaisesta aiheesta joka sinua on aina kiinnostanut tai josta olet tykännyt. En tiedä se vain pulpahti päähään. Ajattelin että jos pienissä erissä makustelis eikä lähtis kerralla haukkaamaan liian suurta palaa jos se kerran tulevaisuudessa kouluttautuminen on edessä kumminkin tai ainakin sen yrittäminen.
Toko pitää myöntää ettei minulla ole hajuakaan enkä voi ees kuvitellakkaan kuinka paha olo sinulla on. Halauksia ja lämpimiä ajauksia sinulle kuitenkin ja koita jaksaa. Kirjoittele sinäkin myös miten jakselet
Hei Hopeakettu!
Kuten itsekin sanoit, hoitosuunnitelmaa ei ole terhty kiusaksesi. Jos tuntuu,että hoitosuunnitelma ei vastaa todellista vointiasti, niin silloin kannattaa kysyä itseltä, oletko antanut hoitotaholle oikean kuvan voinnistasi... Kuten sanoitkin,et ole saanut kerrottua kaikkea, esim. sotkuisesta kämpästäsi ja tulevaisuuden pelosta. On tärkeää kertoa näistä rehellisesti, että he osaavat auttaa oikealla tavalla eivätkä tietämättään luo sinulle paineita ja ahdistusta siitä,että pitäisi tehdä jotain mihin et ole valmis. Siksi kehottaisin,että seuraavan kerran kun tapaat terapeuttiasi tai lääkäriäsi, niin kertoisit vain kaiken tuon. Tai soittaisit heille vaikka samantien ja kertoisit miten paha olosi todellisuudessa on. Jos tuntuu vaikealta saada sanottua, niin kirjoita heille. Kopioi vaikka nämä tekstit mitä olet tänne kirjoittanut. Kun näytät ne heille,niin he kyllä osaavat kysyä lisää. Uskon,että he ymmärtävät sinua paremmin kun puhut pahasta olostasi avoimesti ja silloin myös olosi helpottuu. Voimia 🙂
t.mellu
Hei hopeakettu
Pelottavan tuttu tilanne. Itse olen 33-vuotias, jo yli 10 vuotta masennusta sairastanut, lievästi liikuntarajoitteinen mieshenkilö. Työtä en ole tehny elämäni aikana juuri lainkaan. Tulevaisuudesta en tiedä yhtään mikä ahdistaa suuresti ja vie ne vähäisetkin tehot joita on jäljellä. Psykologit vähättelee masennusta ja patistelee opiskelemaan taikka töihin eikä kumpaankaan ole minkäänlaista jaksamista eikä kiinnostusta. Alkanut sekin paikka pahasti ahdistamaan. Tulevaisuus on siis pelkkä musta piste jos sitäkään. En tiedä mitä tekisin. Tuo sinun tilanne tuntui niin tutulta että oli aivan pakko kirjoittaa. Toiset sanoo että kyllä se paremmaksi muuttuu mutta eipä näy valoa tunnelin päässä. Voimia ja jaksamisia tällä kivisellä elämäntiellä ja ollaan yhteydessä jos haluat.
hei.
hoitohenkilöiden hyvä tarkoitus on auttaa. sinua patisteltaisiin tulevaisuuden kysymyksillä ihan samoin mitoin, jos ei olisi edes mielenterveys ongelmia.
kai sitä nyt hämmentyy yllättävistä kysymyksistä, jos ei ole mitään suunnitelmaa. pelkästä kysymisestä, siitä, että joku kysyy, ei tarvitse hämmentyä. MInäkin hämmentyisin, jos joku kysyisi missä olet 5 vuoden kuluttua. Täytyisi ensin miettiä.
minusta ei olisi ihan oikein vetäytyä omiin oloihin, vaan ihan oikein on ,että patistellaan ja joutuu miettimään aikomustensa taustoja, syitä ja seurauksia.
Tulevaisuus on monta kertaa minuakin mietityttänyt, 46-vuotta kun olen - siihen ei ole mitään yhtä isoa päätöstä, vaan tarvitaan monta pientä päätöstä, että voi elää omaa elämäänsä. Ja monta kertaa olen aloittanut uudestaan elämäni ja tulevaisuuteni elämän.
Jos vetäydyt kotiisi, et joudu tekemään päätöksiä, ratkaisuja, muuttamaan mieltäsi, tai et saa sitä hyvää, mitä päätöksien seurauksena voit saada tältä elämältä. Sinulla on kaikki mahdollisuudet elämäsi tilaisuutta varten.
🙂👍
Kiitoksia kaikille vastanneille!
Olen muutaman päivän ollut ihan maassa - jo siitäkin syystä, että ärhäkkä flunssa kaatoi minut sänkypotilaaksi. Nukuttua on tullut ja paljon. Olen onneksi kuitenkin jo paranemaan päin.
@Saniga,
psyk. poliklinikan järjestämät taideterapia- tai käsityökurssit saattaisivat kohdallani toimia. Pitänee kysellä niistä lisää. Mihinkään monimutkaisempaan pelkään sitoutua, sillä keskittyminen / mielenkiinnon ylläpitäminen on minulle valitettava ongelma, jopa silloin kun aihepiiri on todella mieluisa.
@milooni,
toivon, että saisin kerrotuksi asian todellisen laidan ensi tapaamiskerralla. Osasyynä tilanteeni kaunistelemiseen psyk. poliklinikalla on varmaankin se, että hoitokontaktini on tullut minulle niin tutuksi -> tiettyjen asioiden kertominen on alkanut hävettää. En raaskisi tuottaa pettymystä tilittämällä, että nyt ollaan menty taas monta askelta taaksepäin. En vaikka järki kuinka sanoisi, että etupäässä niitä vaikeita aikoja varten hoitokontakti ylipäätään on olemassa.
@partapiisami,
kurja kuulla, että olet samankaltaisessa rakosessa. Helppohan se on ulkopuolisen - ammatti-ihmisenkin - masennusta vähätellä, kun omassa elämässä on vaihtelevasti valoisia ja pimeitä aikoja, eikä pelkkää läpitunkematonta sysimustaa. (Kuin jättimäistä kivirekeä perässään vetäisi. Ylämäessä.) ☹️ Voimia ja jaksamista myös itsellesi, kovasti! Älkäämme luovuttako, vaikka elämä tuntuukin olevan meitä vastaan.
Niin ja tarkoituksenihan on seurata näitä foorumeita kohtalaisen säännöllisesti oman jaksamiseni puitteissa, joten ehkä törmäilemme toisiimme myöhemminkin. Mahdollisesti jopa tässä ketjussa. 🙂🌻
@rrr,
onhan tuo tietysti totta, enpä voi kieltää. Jotain elämää on kodin ulkopuolellakin oltava. Täyspäiväisestä opiskelusta puhuminen kohdallani on kuitenkin, no, hiukan epärealistisen optimistista. Ennemmin sitten jotain kevyttä työtoimintaa. Hamassa tulevaisuudessa, siis. 😉 Tällä hetkellä arjen jaksaminen ja hengissä pysytteleminen ovat minulle haasteista suurimmat.
Kiitoksia vielä kerran kommenteista ja hyvää aamua/päivää/yötä itse kullekin!
Virtuaalihali hopeakettu!=) Voin jakaa tuon tunteen kanssasi. Tulevaisuus pelottaa, ja
pelottaa kaikki uudet asiat, sekä miten oma olo tästä kehittyy. Monia asiota mitkä
ovat epävarmoja tulevaisuuden suhteen! Jos voisi vain olla ajattelematta tulevaisuutta
ja koittaa keskittyä hetkeen! Toisaalta jonkinlainen optimisti olen, tai pakko repiä edes
jostain ilon hetkiä, oli se sitten seuraava rahallinen sossuntuki tai hyvä ruoka yms! Itse
olen myös sitä mieltä, että valtion, kuntien pitää sitoutua hoitamaan ihmisiä kaikenlaisissa
henkisissä kriiseissä! Luotan ja toivon että tässä hyvinvointiyhteiskunnassa saa apua, vaikka
joskus sitä pitää vaatia ja odottaa!! Jaksamista sinulle ja muista ettet ole yksin!🙂
Moi, hopeakettu! En osaa antaa sinulle sen kummempia ohjeita, mutta halusin vain kommentoida, kun kuvailemasi asiat tuntuvat minustakin tutuilta. Olen 33-v. mies ja jonkin asteista masennusta on ollut n. 15 vuotta. Opiskelen yliopistolla, mutta valmistuminen on viivästynyt pahasti. Muutama viime vuosi on ollut melkoista tyhjäkäyntiä, enkä ole saanut oikein mitään järkevää aikaan. Gradu on työn alla, mutta sen tekeminen tuntuu todella työläältä.
Rahatilanne masentaa joka ikinen päivä. Olen elänyt jo kauan toimeentulotuella ja nykyisin alennetulla toimeentulotuella. Tuntuu niin nöyryyttävältä selitellä sosiaalityöntekijöillekin omaa tilannettaan ja sitä, miksei hommat lupailuista huolimatta etene.
Arkiaskareetkin tuntuvat usein tosi raskailta. Mainitsit, ettet ole siivonnut puoleen vuoteen - no, minullakin kämpän siivouksesta on jo reilut pari kuukautta, ja likainen kämppäkin masentaa.
Minulla ei ole nyt moneen vuoteen ollut minkäänlaista hoitokontaktia, mutta nyt lopulta pitkän jahkailun jälkeen varasin ajan psykologille, kun tuntui, että on pakko päästää kertomaan pahasta olosta ja ahdistuksesta ammatti-ihmiselle. Kuitenkin pelkään, että terapiasessiot eivät suju niin kuin kävi joskus aiemmin. Lääkkeitäkin olen kokeillut, mutta niistä tuli pelkkiä sivuvaikutuksia.
Sinun tavoin minustakin tuntuu kuin eläisin jossain pimeässä kuopassa, josta ei ulospääsyä näy. Joitakin kavereita minulla kyllä on, mutta hekin ovat enemmän tai vähemmän huonossa elämänvaiheessa - on köyhyyttä, masennusta, urautuneisuutta omiin pieniin kuvioihin...
No joo, halusin vain purkaa ajatuksiani tänne... Kaikkea hyvää sinulle, hopeakettu, ja muillekin omissa ongelmissaan ponnisteleville!