Desper,

Löysin kirjoituksestasi paljon yhtymäkohtia. Myös minä koen, että mt-ongelmat ja fyysinen, vakava sairaus (josta paranin, mutta jonka hoidot aiheuttivat minulle "uusia" vaivoja, joiden kassa kamppailen päivittäin, enkä saa julkisilta lääkäreiltä mitään apua) ovat pilanneet elämäni.

Koen, että pelkkien mt-ongelmien kanssa olisin ihan hyvin pärjännytkin, mutta sitten tuli se fyysinen, rankka sairaus. Se viimeistään pilasi kaiken ja pahensi kaikki mt-ongelmat. Tunnen, etten koskaan enää ole entisenlaiseni ja se masentaa todella paljon.

Usein tuntuu, etten jaksa "tällaisena" tätä elämää, eikä ole mitään järkeä elää ja elämä on näköalatonta. Jos saisin nykyiset vikani kuriin niin sitten asia voisi olla toisin. Minulla vain ei ole varaa mennä kallisiin yksityislääkäreihin ja niinpä "taistelen" päivästä toiseen.

Minulla on onneksi parisuhde. Usein vain tunnen masennusta siitä, etten jaksa tälle suhteelle enää antaa oikein mitään, koska olen niin loppu. Tulee tunne, että parempi, kun eläisin yksin, etten pilaisi toisenkin elämää. Järjellä tietysti tajuan, että on hyvä kun ei ole kokonaan yksin (senkin olen kokenut..)

On parempiakin päiviä, mutta sitten näitä huonoja, kuten tänään..kun ei jaksa mitään ja mikään ei huvita jne.

Minä olen lähes päässyt eroon bentsoista (olin hyvin vahvasti riippuvainen) satunnaisesti otan pamin silloin tällöin, kun en enää "kestä".

Usein ajattelen, että miksi juuri minun piti sairastua ja "mennä pilalle" tällä tavalla. Antaisin mitä vain jos voisin saada entisen takaisin ja itseni sellaiseksi, kuin terveenä olin.

Pahimpana aikana halusin vain tappaa itseni. Nyt en mieti enää koko ajan itsemurhaa, mutta tulee silti näitä huonoja päiviä, kun en keksi mitään järkeä elää..

Toivottavasti sekava, pieni kirjoitukseni ei masentanut sinua entisestään. Halusin vain ilmaista, että kirjoittamasi kosketti minua ja tunsin siihen jotain yhtäläisyyttä.

On ärsyttävää sanoa, että 🙂👍, mutta sanon kuitenkin: 🙂👍

Kiitos, Autiotalon Kuunvalo, kun kerroit omista kokemuksisitasi! Kommenttisi tuntui oikealta vertaistuelta; paitsi että olet empaattinen ja eläydyt toisten osaan, osaat ilmaista sen. Itse en osaa auttaa ketään. Toivon sinulle kaikkea mahdollista hyvää.
Kyllä tämä tästä taas... Minulla on onneksi ihanat omaiset, en ole täysin yksin, ja pari sellaistakin ihmistä, joita voi sanoa ystäviksi ja joille voi kertoa ikävistäkin asioista. "Tautikollegoilta" taas ei saa minkäänlaista vertaistukea, heidän piirissään vaikeudet ovat tabuja ja jokainen valittaja surkimus, jonka pitäisi pystyä ottamaan itseänsä niskasta kiinni jne. Torjuntaahan se vain on, kyllä kuolemaan johtava sairaus hätkähdyttää jokaista sen saanutta. Hyvä, että jossain saa puhua vaikeuksistakin.
Minä en ole toistaiseksi riippuvainen bentsoista, päinvastoin minulle juuri määrättiin niitä käytettäväksi jatkuvasti tarvittaessa. Lääkärini käsitys on, että niitä tarvitaan siinä kuin muitakin sairauksiin tarvittavia lääkkeitä.
Kiva sateinen ilma tänään. Sateen ropina on musiikkia korvile eikä aurinko ole korostamassa vastakohtaansa pimeyttä, paljastamassa viallisia yksityiskohtia ja häikäisemässsä silmiä.
Tsemppiä! 🙂👍
Desper

Jospa jatkaisin tässä "päiväkirjaa" niinkuin muutkin näyttävät tekevän?
Minua ei ole vuosiin huvittanut mikään. Ennen oli useita harrastuksia, nykyään ei kiinnosta mikään. Sen takia tunnen itseni yhä huonommaksi. Joku omituinen velvollisuudentuntokin kolkuttaa, että muka pitäisi tiskata ja siivota. Mutta itse asiassa: mitä se kenellekään kuuluu tai ketään kiinnostaa. Ei haittaa ketään, jos lojun päiväni toimettomana lääkepilvessä ja laiminlyön huushollinpidon. Se vain harmittaa, että olisi paljon kivoiksi tietämiäni asioita, mutta ne eivät kiinnosta tippaakaan ja loppuelämäkin valuu totaalisesti hukkaan.

Desper,

Kiitos sanoistasi🙂

Minulla oli tänään juuri huono kokemus jalkojeni ja liikkumisen kanssa ja se kyllä vituttaa, kun huomaa, ettei pysty enää liikkumaan, kuten ennen. No, en aio antaa periksi vaan hommata sellaiset kengät, joilla minun on parempi kävellä, mutta kuitenkin.. tuollaiset kokeilut "urheilun" suhteen ja niissä epäonnistumiset vie kyllä itsetunnon ihan nolliin ja epätoivon potenssiin tuhat. Masennushan siitä tulee. Onhan tässä muutenkin kunto huono ja kaikki lihakset melko morjensta vähäisen liikunnan ansiosta. Ja alaspäinhän se vain menee jos ei saa liikuttua. Sekin pelottaa ja masentaa.

En tiedä, mikä sairaus on sinulla kyseessä, voin vain arvailla. Tuo, mitä kerroit "kollegoista" oli aika kuvaavaa. Siksi en koskaan ole erityisemmin välittänyt mistään vertaistukiryhmistä, koska siellä jaksavat meuhkata juuri nämä "sankarit" tai sellaista esittävät. Jos masennut olet luuseri, vaikka se on ihan luonnollista. Ei kenenkään tarvi mikään yli-ihminen olla varsinkaan, jos vakavampi sairaus kyseessä ja jokainenhan on YKSILÖ, miksei sitä oteta huomioon? Miksi kaikkien pitäisi olla niitä ylipirteitä, jotka eivät puhu asioista niiden oikeilla nimillä? Ketä siinä sitten suojellaan?

Minua ei ole edes vielä tutkittu näiden jalkojen vuoksi. En siis tiedä vielä onko kyseessä neuropatia, polyneuropatia vai joku lihastauti mahdollisesti. Hienoahan se on aamuyön tunteina päässänsä pyöritellä vaikka mitä vaihtoehtoja, huoh.. Minullahan ongelmat alkoivat saamistani syöpähoidoista, sytostaateista siis, joten luultavasti neuropatiaa...

Oletkohan minkä ikäinen? Nainen vai mies? Kirjoittele, kun jaksat. Hienoa, että sinulla on hyviä omaisia. Yksinhän näiden kanssa tulisi lopullisesti hulluksi..Aiotko viettää pääsiäistä?

🙂👍🙂👍

Moi Kuunvalo! Onkin melkein täysikuu vielä. Pidän kuusta ja kuunvalosta, ja kolkko, kylmä avaruus lohduttaa, kumma kyllä: on hyvä tuntea olevansa täysi mitättömyys.

Sankarisairastajat tosiaan masentavat. Ehdotan, että otetaan niitä niskasta kiinni, niinkuin ne mainostavat, ja annetaan potku persuksille! Toinen vaihtoehto olisi saunan taakse vieminen ja... Eipä sitä kyllä voi ymmärtää, mitä oikein tuhti masennus on, ellei sitä ole itse kokenut. Täällä on ihanaa, kun kaiki ovat siipi niin maassa, niin maassa. Ei masennus todellakaan ole naurun asia, mutta välillä tässä näkee jotain huumoriakin. Sovitaanko, että ollaan niin masentuneita kuin ikinä pystytään? Ei anneta hyälle mielelle periksi! Masennus on perusoikeus! Marssille nyrkit pystyssä huutaen: "Masennus! Masennus! Masennus!"

On hyvä mieli, kun kävin taas terapeutin kanssa juttelemassa. Mutta huomenna voi jo "hulluus" eli ahdistus käydä päälle. Nukkuakin pitäisi, troppi turruttaa ihanasti ja kohta rupean ahmimaan.

On antoisaa lukea avoimia tilityksiä, eikä tässä oikeastaan ole järkeä ilman avoimuutta, mutta itseäni vähän arveluttaa tämä julkisuus. Ja omat tekstit inhottavat. Pitää vielä kertaalleen harkita tämän jatkamista. Kun voisi jossain nurkan takana antaa henkilökohtaisempia selvityksiä. Jaloista ja liikkumisesta on mullakin jonkin verran kysymys, kunto myös mennyttä, ikää ja sukupuolta en oikein muista.

Masennuksen lippu korkealle!

Desper🙂🌻

Hyvää Pääsiäistä. Sait minut hymyilemään vinosti. Kirjoituksessasi on sarkasmia, joka on aina virkistävää. Älä missään nimessä inhoa tekstejäsi. Mielestäni kirjoitat hyvin. Minäkin pidän kuunvalosta ja avaruudesta, tähdistä. Ne kiehtovat, koska ovat niin kaukana ja salaperäiset. Luulen, että universumin arvoitukset selviävät meille vasta kuoleman jälkeisessä elämässä. Tai se tieto on jo meissä, mutta emme tiedosta sitä tässä elämässä.

Luulen, että tänne kirjoittaminen on pääosin turvallista. Jokainen sen tietysti itse päättää. Minusta olisi kuitenkin mielenkiintoista jos jatkaisit tänne kirjoittamista ja antaisit tänne oman panoksesi persoonallisella tyylilläsi🙂

Lähden kaivamaan jääkaappia.

Palataan😉!