Niin ja oletteko saaneet lääkkeistä apua häiriöön ja jos, niin mistä?

Ja jos jotakuta kiinnostaa, niin aloitin blogin ko. aiheesta: http://elaman-matka.blogspot.fi/

Hei 🌻🙂🌻
Kiitos vastauksistanne. Miehellä on myös depersonaliosaatiokohtauksia ollut. Enemmälti sellaisia, että tuntee ympärillä olevan maailman pienemmäksi, kuin se todellisuudessa onkaan. Hän on saattanut ajaa autolla (tekee sitä työkseen) ja yht'äkkiä ihmetellä sitä, mihin hän oikein oli menossa...
Näitä sattuu silloin tällöin. Ei oikein osaa yhdistää mihinkään asiaan.
Viime syksynä, kun oli tuo uskottomuuden jälkeinen paha masennus, tuli yksi kohtaus😐
Miehellä on erittäin korkea kynnys mennä psykiatrille. Sairasloman masennukseen kirjoitti normi TK-lääkäri, joka sano jonkun psyykkisen tilan olleen päällä. Oli puhunut jostain minäputkesta, jossa ympäröivä elämä ja todellisuus unohtuvat.
Ei kuitenkaan ohjannut lisätutkimuksiin, vaan suositteli mahdollisimman nopeata töihinpaluuta ja tiukat rutiinit elämään. Ei valvomista tai liiallista työntekoa. Läheisiä oli käskenyt kuunnella: he huomaavat parhaiten sen, milloin asiat eivät ole kohdallaan.
Kyllähän minäkin huomasin outouden viime syksyn käytöksessä ja epäilin ääneen jopa vierasta naista mutta kaikki oli kuulemma minun kuvitelmiani😭
Aika ison vastuun jätti läheisten harteille tämän asian suhteen😳

Olen kuullut että nyt joidekin sairaanhoitpiirien alueilla on alkamassa Traumaperäisen dissosiaation vakauttamisryhmiä. Kannattaa kysellä omasta sairaanhoitopiiristä!!!!🙂

Luin mielenkiinnosta tämän viestiketjun.

Muistan kun minulla oli vaikea-asteinen/psykoottinen (itsetuhoinen) masennus, niin koin useissa tilanteissa, että en ollut tavallaan läsnä, en saanut kunnolla selvää puheesta ja kaikki ympärilläni oli utuista, paitsi henkilön kasvot, jolle juttelin. Tuntui, että leijuin/olin painoton, vaikka tiesin seisovani lattialla tukevasti. Ja tätä sattui töissä ollessani, eli en edes ollut sillä hetkellä aivan huonossa kunnossa (aikaa tästä on jo 8 vuotta)

Olin niin väsynyt (lääkkeistä jossakin vaiheessa ja tilanteesta myös), että en edes kunnolla muista, mitä minulle on puhuttu psykiatrian polilla. Mieleeni on kuitenkin jäänyt hoitajan ja psykiatrin neuvot, miten saan itseni takaisin todellisuuteen, tuntemaan että tämä tässä on minun käteni, jalkani jne. Ja muistan heidän puhuneen dissosiaatiosta, mutta enpä minä siinä tilassa osannut kysyä mitään. Tai olen saattanut kysyäkin, mutta en enää muista.

Luettuani viestiketjua mieleeni tuli lapsuus, kun olin hyvin pieni. Muistan valvooneeni illalla sängyssä usein. Ikkunan edessä katosta roikkui huonekasvi, jossa on heinämäiset, alaspäin taipuvat lehdet ja roikkuvat valkeat pienet kukinnot. Ruukku oli valkea. Muistan tuijottaneeni sitä ja mielessäni muutuin jotenkin hyvin pieneksi. Niin pieneksi että se ruukku oli hyvin iso. En muista ihan tarkalleen, mutta se on jäänyt mieleen, että pienenä tyttönä ihmettelin, mitä se oli.

Lapsuudessa/nuoruudessa olen kokenut monia traumaattia tapahtumia. Masennuin pahasti vasta muutettuani pois kotoa. Elin ilmeisesti "hälytystilassa" siihen saakka. Muuton jälkeen alkoikin tulla psyykkisiä oireita oikein urakalla. En tuolloin tiennyt mitään masennuksesta, paniikkihäiriöstä tai muistakaan psyykkisistä sairauksista. Apua hain vasta kolmen vuoden jälkeen, kun lapseni oli vauva ja en jaksanut enää...

Pelko ettei mikään ole totta. Ihan "tavallisetkaan" asiat. Äsken mietin juuri vuotta, entä, jos se ei olekaan 12kk?

Entä, jos kaikki sanat ovatkin jotain ihan muuta, kuin ymmärrän? Entä, jos en osaakaan yhtäkään kieltä ja puhun vääriä asioita? En ymmärrä mitä puhutaan.

Olen jo epäillyt sukuani, raskauksiani jne. Oliko mies jonka kanssa elin, edes paikalla kotonani, entä lapseni, jos kaikki olikin vain muka paikalla, enkä edes tajunnut oikeasti, etteivät olekaan? Luvut, osaanko laskea, entä jos...🤨

Mulla epäillään traumaperäistä dissosiaatiohäiriötä. Sain viime kesänä osastolla kuulla, että sitä epäiltiin mulla jo vuonna -07, mutta kukaan ei silloin kertonut mulle tästä. Nykyinen diagnoosini on skitsofrenia, mutta tunnistan kyllä dissosiaatio-oireita melko paljonkin. Itse erosin reilu puoli vuotta sitten väkivaltaisesta ja narsistisesta miehestä ja tämä ero ilmeisesti laukaisi jotakin uudelleen pinnalle, sillä oireistoni on ollut kirjavaa.

Tuntuu edelleen kuin eläisin sumussa, tai lukisin kirjaa elämästäni. Mulla on hyvin paljon erilaisia näköhäiriöitä ollut jo vuosia. Muistan itseasiassa jo alle kouluikäisenä katselleeni seinää pitkin meneviä kuvioita. Toisinaan en ole varma, olenko unessa vai hereillä. Käteni tuntuvat toisinaan valtavilta, kun menen nukkumaan ja niitä kihelmöi, tuntuu kuin käteni painaisivat tonnin ja ne vetävät minua alaspäin enkä pysty jättikäsiäni enää kannattelemaan. Peilikuvallani on usein väärä ilme kasvoillaan ja kasvonpiirteeni tuntuvat elävän ihan omaa elämäänsä peilissä; en tiedä, minkä näköinen oikeasti olen (tiedän suunnilleen, mutten tarkasti osaa sanoa, koska peilikuvia on niin monenlaisia). Joskus kadotan aikaa enkä tiedä, mitä olen muutaman tunnin tehnyt. Saatan yllättäen kokea olevani pieni tyttö ja jollain tasolla elän siis uudelleen lapsuuteni tilanteita. Mulla on erilaisia reaktioita asioille; 'pakene ja piiloudu', joka on ollut jo lapsena, ''häviä, katoa', jolloin poistun paikalta henkisesti ja vain fyysisesti olen paikalla. Toisinaan tuntuu kuin joku toinen ottaisi minusta vallan, useimmiten sellainen ivallinen, ylimielinen idiootti, joka puhuu mun suulla kaikenlaista, mistä en pidä. Tunnen joskus havahtuvani omaan itseeni ja huomaan tehneeni jotain, mitä en oikeastaan ole itse tehnyt. Jotain, mitä en haluaisi tehdä, koska se on väärin ja vastenmielistä. Teen paljon asioita, joita en halua tehdä, mutta jotka teen silti, en oikein osaa selittää tätä. Pari kertaa olen tuntenut, kuinka leijailen pois omasta itsestäni ja vaihdan paikkaa jonkun toisen persoonan kanssa, joka laskeutuu ottamaan ohjat fyysiseen kehooni.

Itse en tiedä, onko mulla traumataustaa. Olen kuullut lapsuudestani joitakin asioita, joista minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Esimerkiksi olen joskus ilmeisesti häiriintynyt luokallani olevan pojan metelöinnistä niin paljon, etten lopulta enää suostunut menemään kouluun. En muista tällaista tapahtuneen vaikka muistan kyllä kyseisen oppilaan nimeltä. Häneen ei kuitenkaan liity negatiivisia mielikuvia vaikka kävin ihan psykologilla asti tämän asian vuoksi. Muistan 9-vuotiaana halunneeni kuolla ja kävelin metsässä toivoen kuolemaani. Sitä en muista, miksi olen tätä toivonut ja tämäkin on vain yksittäinen muisto. Koen eläneeni onnellisen, tasapainoisen lapsuuden. On vain muutamia huonoja muistoja. Muistan 11-vuotiaana viillelleeni ja mahdollisesti vanhempani ovat riidelleet mun antamisesta sijaisperheeseen, josta he ehkä kysyivät munkin mielipidettä, mutta en ole varma onko tätä oikeasti tapahtunut vai kuvittelenko vain. Sitä en tiedä, miksi he tuollaista olisivat pohtineet, koska koen olleeni muuten helppo lapsi paitsi että olen aina saanut raivokohtauksia, joiden aikana joku toinen ikäänkuin ottaa musta vallan (en koe sen raivohullun olevan minä enkä muista jälkikäteen kohtauksista paljoakaan).

Mun on vaikeaa uskoa, että lapsuudessani olisi voinut tapahtua mitään kovin kamalaa, koska muistot siitä ovat kuitenkin yleisestiottaen hyvät. Kuitenkin tämä kaikki hämmentää mua, koska olen alkanut kyseenalaistamaan omia muistojani ja väkisinkin pyörittelee vaikka mitä mielessä yrittäessään miettiä, että onko jotain pahaa tosiaan voinut sittenkin tapahtua, mutta olen vain sulkenut muistot pois tietoisesta mielestä? Mulla ei siis oikeastaan ole aavistustakaan, että mitä kaikkea voi nousta pintaan, jos näitä asioita aletaan tosissaan kaivelemaan. Toivon, että oireistoni on ohimenevää ja että voin unohtaa koko dissosiaatiohäiriö-diagnoosin mahdollisuuden. Että todettaisiin sen olevan vain sitä skitsofreniaa, joka olisi helpompi hyväksyä.

Onko muita keille dissosiaatio aiheuttaa näköharhoja? Mulla todettu dissosiaatio lapsuuden traumojen vuoksi. Itse en tunnista oireita muuta kuin harhat.

Hei. Voisikohan minulla olla traumaperäinen dissosiaatiohäiriö.

Olen lapsena kokenut kaikenlaista traumaattista tai ainakin itse ottanut ne traumaattisina. Esim kerran isä kännissä oksensi matolle, minulla oli tämän takia yli 10 vuotta ihan kamala oksennuskammo. Muistan että äiti olisi ollut aina töissä ja isä kännissä. Äiti puolusteli isää ja pelkäsin, vaistosin ettei kotona ollut onnellisuutta mutta en ole varma oliko. Äiti löi meitä. On monia kohtia joita en muista ja jotkut muistan selvemmin. Sitten 13-14 vuotiaana jouduin väkisin harrastamaan seksiä yhden pojan kanssa ja sen jälkeen harrastin sitä miten sattuu. Se oli todella vahingollista kasvavan mielelle enkä vieläkään pysty kunnolla luottamaan ja uskomaan rakkauteen.
On myös kaikenlaista muutakin tapahtunut mutta menisi ikuisuus kertoa..

Mitä enemmän muistelen lapsuuttani, tuntuu että en osaa hahmottaa sitä kokonaisuutena vaan muistan vain yksittäisiä tapahtumia ja niitä tunteita joita silloin oli.
Tein myös abortin pari vuotta sitten, tuntuu kuin se ei olisi tapahtunut minulle. Muistan kyllä sen kaiken mutta en osaa ajatella että minä tosiaan olen tehnyt niin..

Ajattelen erilailla kuin teen. Esim satutan rakastamiani ihmisiä aina. Mitä enemmän rakastan sitä enemmän satutan. Sillä hetkellä kun teen niin en tunne itse olevani siinä. En ajattele mitään, olen kylmä ja teen vaan. Sitten kun olen tehnyt vasta tajuan ja joskus järkytyn ja kadun, itkenkin. En ymmärrä miksi teen niin.

Sosiaaliset tilanteet on pelottavia. Katson kyllä kohti mutta keskustelun jälkeen en muista minkä näköinen ihminen on, kaikki on ollut tavallaan sumeaa. Saatan muistaa hiustenvärin ja jonkun ilmeen mutta aina en edes sitä. Muistan vain henkilön sukupuolen ja iän.
Joskus keskustelun jälkeen en edes muista kaikkea mistä puhuimme. Varsinkin joku epätavallinen keskustelu, esim jos riitelen jonkun kanssa en muista melkein mitään sitten jälkeenpäin. Muistan keskustelun vain pääpiirteittäin.

Muistan kun olin pieni, ehkä 8 vuotias? Olimme ajamassa linnanmäeltä kotiin. Yhtäkkiä havahduin siihen että en enää ollut varma kuka olen, tuntui että en ole siinä itse vaan leijun jossain. Katsoin siskoani ja mietin että keitä me ollaan ja eletäänkö me vai mitä. Se oli todella outo kokemus mutta pidin sitä ihan normaalina, mielikuvituksena ehkä.
Muistan myös että jo 13-vuotiaana aloin miettimään itsemurhaa, kuolemaa jne.

Sitten joskus joku raaja on tuntunut todella oudolta, ettei se tavallaan kuuluisi minuun. En ole sitäkään aatellut mitenkään outona. Sitten joskus kun esim kävelen, kävelen vain ja yhtäkkiä tajuan et 'oho oonkin jo tässä' oon vaan kävellyt tavallaan omissa ajatukissa ajattelematta mitään? Monia tilanteita on ollut joissa en ole tavallaan ollut mukana vaan vasta hetken päästä tajunnut.

Joskus tuntuu ettei mikään tunnu miltään. Pystyn olemaan todella kylmä ihmisille, varsinkin ihmisille keistä välitän, kadun sitä aina myöhemmin. Joskus taas joku tunne on ihan ylivoimainen ja tuntuu että tukahdun siihen, esim ikävä, ilo.

Aina olen kyllä tietoinen kellonajasta, aika ei ikinä vain katoa. Muistan myös päivämäärät todella hyvin, mutta esimerkiksi pari päivää sitten oli hetki kun ajattelin että on kevät. Ei sitä kestänyt kauaa mutta hetken olin ihan keväässä. Se on varmaan ihan normaalia kylläkin?

Hei miumauu.. Itsellä todettu dissosiaatio häiriö 3vuotta sitten(tosin kärsikyt/elänyt jo 20vuotta sen kanssa) ja tunteesi ja mietelmäsi kuvaavat omaa
Mieltäni... omia mietteitä ja mitä olen ymmärtänyt, rakkaiden ja läheisten pois ajo ja satutus omalla kohdalla halusin ennemmin sattuttaa vähän kuin paljon eli pyrkiä läheisistä eroon vähällä ja toivoa että ymmärtävät jättäytyä pois läheltä... Muistikuvat. En juurikaan muista mitään siitä kun olin nuori/lapsi nyt 27v ja asiat mitä muistan niin niistä suurimman osan/lähes kaiken haluaisin unohtaa... Itsemurha. Yritin lääkkeillä tappaa itseni... Raajojen tai koko kehon epätodellisuuden tunne. Itse välissä katson omaa elämää ja kehoa kuin ulkopuolelta jotkin osat tai koko keho ei tunnu omalta/ tutultu..muisti . Unohdan huoneita mistä kävelen läpi, kilometrejä mitä kuljen,päiviä mitä elä. Yhtä äkkiä herään jossain muualla ja ihmettelen mitä teen täällä joskus muistan joskus en... Myös mukana on tullut epätodellisuuden oloa itsestä ja muista enemmän tuntunut siltä että muut eivät ole todellisia