Moi LiljaLaaksosta, ei ole dissosiaatiohäiriötä mutta ilmeisesti sen serkku depersonalisaatio. Taitaa kuitenkin olla lievempi kuin tuo dissosiaatio. Minullakin on ollut pitkäainen uhka, joka aiheuttanut masennusta ja ahdistutusta ja syntynyt post-traumaattisen stressioireyhtymän kaltaisia oireita. Tukiryhmistä tai muusta en ole kuullut, mutta olisi kiva kuulla miten sulla menee.

Kävin terapiassa 6 vuotta enemmän tai vähemmän säännöllisesti ennenkuin terapeutti ymmärsi mistä on kysymys mun oireiden taustalla. Siitä lähtien oon saanut paremmin "täsmäapua" ongelmaani. Harmi vaan on se, että Kelan tukemat terapiat on loppu, eikä ole varaa käydä terapiassa niin usein kun tarvisi sitä (olen työtön...en ole uskaltanut kunnolla hakea töihin juuri tän mun ongelman takia, kun se vaikuttaa työhönkin)..eli tällainen ristiriita. Apua saisin paremmin, jos oisin töissä, mutta jotta oisin paremmin työkykyinen, tarvisin apua. Pattitilanne siis.

Kysyin traumaterapiakeskukselta, että olisiko paikkakunnallani mitään ryhmää traumaperäisen dissiosiaatiohäiriön vakauttamiseksi. Ei ole, mutta kiinnostusta täällä päin on kuulemma ollut. Toivoisin niin pääseväni sellaiseen, ennen kuin ongelma invalidisoi pahemmin. Ammatiltani olen toimittaja. Tehnyt viimeksi sitä työtä vuonna 2008.

Tässä dissosiaatioinfo eli pähkinänkuoressa se mistä kärsin, jos joku ei ymmärrä. Kärsin traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä: Dissosiaatiohäiriöt ovat joukko mielenterveyden häiriöitä, jotka ovat seurausta vakavasta, usein pitkäaikaisesta lapsuusiän traumatisaatiosta. Niille on ominaista se, etteivät tunteet, ajatukset, aistimukset ja teot toimi yhteistyössä keskenään. Tämän seurauksena potilas saattaa olla muistamaton tekemisilleen, kokea vuorotellen itsensä tunnekylmäksi tai joutua ylivoimaisten tunteiden valtaan tai kokea selittämättömiä ruumiillisia oireita. Dissosiaatio on tavallinen puolustusmekanismi ihmisen joutuessa uhkaavaan tilanteeseen. Jotta henkinen kuormitus ei kävisi ylivoimaiseksi, aivot ”pilkkovat” kokemuksen pienemmiksi osasiksi, jotka myöhemmin liitetään takaisin yhdeksi kokonaisuudeksi ja integroidaan taas tavalliseksi muistoksi. Dissosiaatiohäiriössä kokemukset eivät ole liittyneet takaisin eli integroituneet normaalilla tavalla.

Joudun syömään lääkkeitä sen takia, että joskus tunteet ovat niin voimakkaita, että ilman lääkettä niitä on vaikea kestää..ja jos ne jatkuvat pitkään, niin muistuttavat kovaa ahdistusta/tuskaisuutta. Joskus tulee myös paniikkihäiriöitä ja on ollut "klassisempiakin" dissosiaatio-oireita, kuten aijantajun menetys (x 2 ollut), itsensä tai ympäristönsä ulkopuoliseksi kokemista jne. Masennusta siksi, että on tämä häiriö ja se vaikeuttaa kaikkea elämässä.

Tässä oli pieni info.

Minulla on todettu traumaperäinen dissosiaatiohäiriö vuoden alussa. Tätä ennen kävin terapiassa jo vuoden, ennenkuin selvisi mikä oireiluni taustalla vaikuttaa. Juuri tuota itsensä ulkopuoliseksi tuntemista sekä masentuneisuutta ja ahdistuneisuutta. Lisäksi jännittämistä, mikä kaikki tämä vaikeuttaa työssäoloa.

Zelda75. Miten sinä tulet toimeen ko. häiriön kanssa? Millaisia oireita sinulla on? Syötkö lääkkeitä?

Mä koen välillä huonoa omaatuntoa siitä, että lääkitsen itsäni suurien epämiellyttävien tunteiden takia/pelosta. Ne tulee niin voimalla ja joskus puskankin takaa (traumalaukaisijaa ei osaa etsiä), että jotta pystyisi ns. normaaliin elämään, niin tarvii lääkkeistä jelppiä.

Hei LiljaLaaksosta ja zelda, miten selkeitä ajantajunmenetyksiä teillä on ollut, onko kyse ollut vain tunneista - olette deklä tai jäljessä - vai ulottuuko se viikkoihin tai pidempiin jaksoihin. Ja miten selkeästi tunnette ympäristön vieraaksi tai olette itsenne ulkopuolella. Miten että miten selkeät oireet teillä on. Miten tunnistatte Liljan kuvaaman "ajatusten, aistimusten ja tekojen" yhteensovittamattomuuden? Ja miten paljon unohtelette asioita tai teette esim siirrytte tekemään toista asiaa toisen ollessa kesken. Unohdqtteko mitä olitte tekemässä jo kun teette vai miten teillä on ollut?

Teflon kirjoitti 18.5.2013 15:25

Hei LiljaLaaksosta ja zelda, miten selkeitä ajantajunmenetyksiä teillä on ollut, onko kyse ollut vain tunneista - olette deklä tai jäljessä - vai ulottuuko se viikkoihin tai pidempiin jaksoihin. Ja miten selkeästi tunnette ympäristön vieraaksi tai olette itsenne ulkopuolella. Miten että miten selkeät oireet teillä on. Miten tunnistatte Liljan kuvaaman "ajatusten, aistimusten ja tekojen" yhteensovittamattomuuden? Ja miten paljon unohtelette asioita tai teette esim siirrytte tekemään toista asiaa toisen ollessa kesken. Unohdqtteko mitä olitte tekemässä jo kun teette vai miten teillä on ollut?

Minulla ajantajunmenetyksiä ei ole ollut paljoa. Mutta ne on olleet lyhyitä_ muutaman tunnin sellaisia. Itseni vieraaksituntemista ei ole ollut vähään aikaan, mutta silloin kun on ollut, niin oireet on olleet hyvin pelottaviakin: ensimmäisissä elämäni aikana olleissa (muistissa olleissa) oireista se, että tunsin ns. liukuvani ympäristöön..ei ollut rajoja minun ja ympäristön välillä, on ollut myös sellaisia, että kun toimin niin en tunne olevani kropassani fyysisesti ja se on ihan kamalan pelottavaa.

En mielestäni unohtele kauheasti asioita. Niitä kokemuksia on, että olen mekaanisesti tehnyt jotain, mutta olen ollut TÄYSIN ajatuksissani..esim. kävellyt kouluun (ollessani opiskelija) ja vasta perillä palannut nykytodellisuuteen.Sekin oli hyvin pelottava kokemus.

Luulen, että mulla ei ole kyse vakavasta traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä. Vuosien mittaan klassisia dissosiaatio-oireita on ollut yhä vähemmän ja vähemmän..siis noita kummajaisia, joista äsken mainitsin. Voi olla, että lääkkeet ovat auttaneet niihin...tai siihen, että ainakaan sitä kauheaa paniikkia niistä ei tule.

Sellaista kyllä on edelleen hyvinkin paljon, että jos hyvästelen ihmisiä tai he minua, niin mulle tulee ihan kauheen yksinäinen olo ja ihan hirveän hylätty olo...sellainen että tajuan, että tässä on jostain vanhasta traumasta kysymys..se on niin paniikinomainen tunne. Ehkä positiivista on se, että olen päässyt noista oudoista oireista tunnetasolle, mutta se onkin sitten kinkkistä, että miten niiden tunteiden kanssa sitten ollaan, kun ne on potenssiin sata verrattuna "normaaleihin" ihmisiin.

Teflon..kirjoitit: "Miten tunnistatte Liljan kuvaaman "ajatusten, aistimusten ja tekojen" yhteensovittamattomuuden?". Ollaan terapeutin kanssa todettu, että mussa on erillään tavallaan 3 persoonanosaa: aikuinen minä, lapsiminä ja auttaja/terapeutti -minä. Varsinkin ihmissuhteissa tuo lapsiminä ottaa vallan ja tuntuu, että ajatukset ja teot on jotain pienen lapsen hädästä käsin tekemiä. Lapsiminä on ns. tullut esiin eniten seurustelusuhteissa ja muissa tärkeissä kiintymyssuhteissa. Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttamishoidossa/terapiassa pyritään luomaan yhteyttä näiden eri osien välille, niiden tunnistamisen jälkeen, jotta ne voisivat minussa integroitua yhteen. En osaa nyt paremmin selittää. Kannattaa ehdottomasti lukea se Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen -kirja!!

Tsemppiä oikein paljon!!! 🙂🌻

Täällä on yksi tästä kärsivä.
Vaiva omalla kohdallani on vaikea, ja vaikuttaa kyllä jokapäiväiseen elämääni aika rajusti.
Kirjaa en ole lukenut, mutta kiitos vinkistä, se voisi olla mielenkiintoista luettavaa. Netin tietolähteet kun on koluttu läpi jo aikapäiviä sitten.
En kyllä juurikaan ole törmännyt tämän ongelman kanssa painivia.
Tsemppiä kanssakärsijille.

Hei!

Mulla kirja on ainakin selkeyttänyt sitä mistä kärsin ja siinä on myös harjoituksia, joita voi tehdä esim. yhdessä terapeutin kanssa...tietenkin yksinkin voi, mutta mulla se ei kauhean hyvin onnistu.

Jos saatte kuulla jostain live tukiryhmästä niin kertokaa.

Tilasin tuon kirjan. Odotan sitä mielenkiinnolla, muuta apua ei ole tällä hetkellä ulottuvillani.

Minulla on traumaperäinen dissosiaatiohäiriö (alkanut 1-vuotiaana väkivallan seurauksena), mutta sain vuosikausiksi virheellisen diagnoosin (vaikea-asteinen depressio). Sain väärään diagnoosiin toisaalta hyvää mutta toisaalta vahingollista terapiaa. Nyt olen ollut toista vuotta hyvässä traumaterapiassa.

Haluaisin vaihtaa ajatuksia toisten pitkän linjan traumapotilaiden kanssa. Erityisesti sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät voi pitää yhteyttä lapsuuden perheeseen. Ehkä viivästynyt apu näkyy sinunkin koko elämänkaaressa.

Tarkoitus ei ole kuitenkaan käydä läpi vaurioita ja vammoja, vaan pääpaino olisi tilanteen hyväksymisen etsimisessä, tulevaisuudessa.

Tarkennan vielä, millaisista asioista haluaisin erityisesti keskustella. Oma kokemukseni on varmaankin tyypillinen sikäli, että kun minussa alkoi esiintyä paranemisen merkkejä, lapsuuden kodissa leimahti viha. En ole saanut sammutettua heidän aggressioitaan edes asiantuntijan neuvoilla. Heidän teoistaan olen keskustellut asianajan kanssa, minulla on oikeus nosta juttu, mutta en uskalla.

Millä keinoilla te muut olette saaneet perheenne aisoihin, kun paranemisenne alkaa herättää raivoa? Pahinta on se, että siirryn aggression edessä vahvaan yliviretilaan - jota fyysinen sairauteni ei tahdo kestää (olen työkyvytön).

Niin, nämä kaikki ovat tapahtuneet puhelimen välityksellä; pari vuotta sitten tapahtuneesta f-t-f -tapaamisesta minun piti paeta.

Vinkkejä kaivataan! En olisi kovin halukas siihen luonnollisimpaan tapaan hoitaa tilanne eli leikkiä kuin kaikki jatkuisi ennallaan.

Hei Yhdessä! Pitkälinjalaisia ollaan ja trauma/psykoterapiassa käyn availemassa solmuja. Itsellä tuo perheongelma kohdistuu sijaisperheeseen, jonka kanssa ollut ongelma jos toinenkin. Traumatisoituminen alkanut "heti syntymästä" ja olen kyllä hienosti löytänyt kaikki joet ja notkelmat ja siirtynyt katastrofista toiseen, ilman oikeastaan kenenkään saatikka perheen tukea. Nyt elämä alkanut normalisoitua pikkuhiljaa ja on aika nostaa kissat ja möröt pöydälle. Nyt on voimia enemmän kohdata pelot. Dissosiaatiohäiriötä nyt epäillään kun tajusin avata suuni tietyistä asioista...
Jatkaisin keskustelua mieluusti kanssasi jos vain haluat 🙂 Laita vaikka tänne ensin viestiä niin katsotaan miten edetään? Mukavaa syksyn jatkoa joka tapauksessa 🙂

Hei 🌻🙂🌻
Voisitteko ystävällisesti kertoa, mitä ongelmia mm. parisuhteeseen saattaa tulla tuon häiriön myötä.
Miehellä on ollut fyysisellä puolella kokemuksia, joissa hän kokee itsensä suuremmaksi, kuin ympäristö on eli kaikki ympärillä muuttuu kooltaan minimaaliseksi.
Myös ajantajussa hänellä on ongelmia: vierähtää pitkät ajat asioita tehden ja hän ei huomaa ajan kulumista.
Myös psyykkistä häiriötä on ollut: aggresiivisuutta, suhteellisen isoa tapahtumiin liittyen.
Hän oli uskoton pitkässä avioliitossamme, eikä tiedosta syytä siihen. Kertoi vain, että joku omituinen tunnetila hänellä oli tuolloin päällä.
Lääkäri avasi asiaa siten, että mies oli sulkenut reaaliympäristön ( vaimonsa lapset) tuolloin kokonaan pois elämästään. Voiko tuollainen olla käytännössä mahdollista. Itse epäilin enemmän kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja hypomania tai maniavaihetta.
Miehellä ei ole tarkkaa muistikuvaa siitä, koska suhde alkoi. Sen kesto oli vajaa pari kuukautta ja hän oli tuolloin hyvin erikoinen sanomisissaan. Huomasin ja epäilin heti, että jotain poikkeavaa on meneillään.
Eli tiivistettynä: miten laajasti tämä häiriötila voi vaikuttaa ihmisen elämässä???

Hankala vastata tuohon kysymykseen pelkän kirjoituksen perusteella Kehotan sinuakin tutustumaan edellämainittuun kirjan. Sieltä saa ehkä eniten tietoa suomeksi kuin mistään muualta.