Voimaa ja lempeyttä sinulle!

Voisimpa lohduttaa sinua... Nämä elämän tuomat asiat, ihmiset ja lähimmäiset ovat joskus/ useimmiten mittari meidän sismimmäisestä. Itse olen aikojen saatossa ottanut lempeyttä sanoista: Enempää en jaksa kantaa, kuin on tarvis. Rukouksella ja jos vaan pystyy kuuntelemaan itseään, on voimavara.

Ystävä/ ystävät saapuu, kun niiden aika on. Pyydä niin se tulee luoksesi.🙂🌻

Lämmin iso halaus ja kauniita ajatuksia!

Kuulostaa että on enemmän kuin yksi ihminen jaksaa kantaa sinulle jaettu.

Omakohtaisesti olen huomannut, että ihmiset ympärillä eivät jaksa jos on masentunut ja ahdistunut eikä ymmärrystä löydy. Itse olen ahdistunut ja masentunut. Se johtuu ulkoisista seikoista joihin en voi itse vaikuttaa ja joista en oikein pysty avautumaan täälläkään. Ja kun haluan puhua kerrotaan että ota itseä niskasta kiinni, sinä vain voit auttaa itseäsi ja kun tilasin ajan psykiartilta sain siitä vain pilkkaa ettei joku lääkäri sua voi auttaa kun sun pitää itse auttaa itseäs. Mutta ajattelen, että ehkä hän voi kertoa jotain miten hallitsen tämän ahdistuksen. Eräs tuttu sanoi, että hän itse sai apua. Ei tunnu niin epätoivoiselta vaikka ei olekaan iloinen, mutta tuntuu että jokin ratkaisu on löydettävissä.

Luin yhden lauseen; "tee itse minkä voit, ja anna Jumalan tehdä mitä et itse voi". Toivon että voisin uskoa enemmän, mutta mitä on tapahtunut ennemminkin vie uskoa.
Toivokin on mennyt, aina välillä se pilkistää, mutta matto taas viedään alta.

Jos ei ystäviä ole, palkkaa itsellesi sellainen eli kehotan sinuakin koittamaan josko ammattiauttajilta löytyisi jotain taikatemppuja.

Mantelinkukka kirjoitti 7.8.2012 11:33
Enempää en jaksa kantaa, kuin on tarvis.

Anteeksi nyt vaan, mutta minä en jaksa tuohon uskoa. Kyllä valitettavasti joillekin annetaan aivan liikaa kannettavaksi ja joskus joutuu menemään todella pohjan kautta, eivätkä kaikki sieltä pääse ylöskään.

Sinulle BrokenArrow toivon todellakin, että löytäisit tosiystävän. Niitä on vähän, mutta ne vähät ovatkin sitten kullan arvoisia. Ammattiapu voi joskus olla myös tarpeen. Joskus saattaa helpottaa se, että pääsee jonnekin puhumaan ja purkamaan pahaa oloaan ja ajatuksiaan. Ystävät eivät aina jaksa tai kykene ottamaan vastaan, enkä ainakaan minä kaikkea pahaa oloa ystäville haluaisi edes kaataa.

En tiedä, mikä minua auttaa jaksamaan päivästä toiseen kaiken pahan olon ja masennuksen kanssa, mutta jotenkin vain rämmin päivän kerrallaan. Tällä hetkellä en oikein mistään löydä hyvää mieltä tai voimaa, mutta tässä keikutaan edelleen. Toivon sinulle ja muillekin kärsiville parempia päiviä.
🙂🌻

Minä kyllä uskon nykyisin ettei saa enempää kuin jaksaa kantaa.
Ensin pitää hakea ammattiapua ja sitten vertaistukea. Sitten vähitellen pyrkii löytämään jokaisesta päivästä jotain hyvää. Välillä kyllä voi pitää makkuupäivän ja antaa kaiken olla persiilleen ja surkutella itseään ja kohtaloaan.

BrokenArrow kirjoitti 7.8.2012 2:10

Viimeinen vuosi oli kyllä kohtuu rankka.

Kaipaisin siis kipeästi ystävää. Löytyisiköhän moinen aarre jostain? 🙂

Hep! Täällä ystävä jolla myös kohtuu rankka vuosi takana! 🌻🙂🌻

ManisDepis kirjoitti 7.8.2012 18:45

Hep! Täällä ystävä jolla myös kohtuu rankka vuosi takana! 🌻🙂🌻

Mukava kuulla! Tuetaan toisiamme. 🙂

Kiitos myös muille vastauksista. Tokihan olen ammattilaisen kanssa käynyt jutustelemassa jo jonkin aikaa, mutta eihän se pelkästään riitä, jos elämästä puuttuu tällä hetkellä kaikki järkevä sisältö ja on menettänyt kaiken mitä rakastaa.

Pitäisi siis yrittää jälleenrakentaa tämä elämä aikalailla nollapisteestä. Ilman minkäänlaista tukiverkkoa se on toki älyttömän hankalaa, joten siitä kai pitäisi lähteä liikkeelle.

Olisi kai pitänyt mainita, että myös minun äitini on tehnyt itsemurhan ja adoptioäitini sairastanut syövän ja itsellä ollut paljon sairauksia.
Muutenhan näyttää, että lööperiä kirjoittelen.

repukka kirjoitti 7.8.2012 14:19

Mantelinkukka kirjoitti 7.8.2012 11:33
Enempää en jaksa kantaa, kuin on tarvis.

Anteeksi nyt vaan, mutta minä en jaksa tuohon uskoa. Kyllä valitettavasti joillekin annetaan aivan liikaa kannettavaksi ja joskus joutuu menemään todella pohjan kautta, eivätkä kaikki sieltä pääse ylöskään.

Tulkitsen sanojani paremmin esim: näin; Juomme, syömme ja olemme. Kun kaadat kahvia kuppiin, et kaada ylitse reunojen tai jätät maito/ kerma varan. Jotkut laittavat kahviin sokeria tai suolaa. Näin se menee ihmismielessä. En väitä etteikö niitä ylitse kaatoja tapahdu, vaan se ennakointi ja oman mielen tutkimista.

Se, että kannustavana kirjoitksena aloittajalle; BrokenArrowille. Jotta tuemme ja kannustamme toisia siinä kohtaa kun ei tiedä kaataako sinne kuppiin mitään vai ottaako puoli kupillista. Maustaako sitä millä. Elämä on sellaita kuin sen sisällön tekee ja pyytää apua, kun tarvis on. Uskooko, luottaako ja rakastaako elämää niine tuomineen mausteineen ja höysteineen. Suodattamalla ja siivilöimällä!

Olen jokseenkin samanlaisessa tilanteessa ja piinassa ollut useita vuosia. Äiti yritti muutaman kerran itsemurhaa ja yhden kerran otti reilusti lääkkeitä, joihin varmaan olisikin kuollut, mikäli en olisi häntä tullut pelastamaan ja hälyttämään apua. Äiti on ollut myös psyykosissa ja pakkohoidossa. Nyt on eristäytynyt ja käyttää holtittomasti lääkkeitä ja viinaa. Ei ole kuin riesana elämässä. Isäni on myös kuollut ja lähipiirissä ollut syöpä. Sukuun huonot ja kaukaiset välit ja yksi on uhkaillutkin ja pitänyt hakea lähestymiskieltoa. Turvaverkkoa ei minullakaan ole ja siksi olen välillä juureton ja yksinäinen sekä surullinen. Pakko on ollut jaksaa olla urhea ja selviytyä.

Ensimmäinen avioliittokin oli kärsimystä monella tavoin, koska mies ei välittänyt ja oli fyysisesti todella sairas. Silti yritin sinnitellä liitossa 10 vuotta lasten takia, kunnes pää löi niin tyhjää, että hädin tuskin muistin kuka olin. Ilmeisesti pitkäaikainen masennus oli syönyt muistia. Itkin paljon, mutta kulisseja piti pitää pystyssä.

Appivanhemmille tuntui, että mikään ei riittänyt ja minua syyllistettiin, vaikka tein parhaani ja hoidin melkein yksin taloutta ja lapsia. Omat vanhemmatkaan eivät auttaneet vaan heidän ongelmansa vain pahensivat tilannettani, koska jouduin olemaan heidänkin pulmiensa ratkoja ja tuki.

Nyt tuntuu, että vyyhti alkaa viimein purkautumaan ja ikävät asiat nousevat pintaan käsiteltäviksi, kun olen uudessa suhteessa. Pelkään, että pilaan tämänkin, kun en pysty käsittelemään asioita, ilman riitoja ja ongelmia. Tässä suhteessa, kun on omat ongelmansa ja isovanhempia ei meidän yhteisellä uusperheen lapsella ole ollenkaan eikä juuri turvaverkkoa. On vaikeaa yrittää pitää yllä ihmissuhteita, kun tuntee, että on b-luokan kansalainen, jolla mikään ei onnistu. 🤔

Yritän silti kovasti tsempata ja käsitellä asioita, mutta välillä tuntuu, että itsellenikin on aika paljon annettu. Haluaisin vain, että tällä kertaa osaan ratkaista asioita muutenkin kuin eron kautta. Haluaisin niin jo kokea jotain onnistumisia parisuhderintamalla ja muutenkin elämässä työn ja harrastusten kautta. Minulla ei ole ollut yhtään pitkäaikaista työsuhdetta vain pari määräaikaista hommaa ja jotain pientä sivuduunia, millä ei elätetä perhettä.

Olen jokseenkin samanlaisessa tilanteessa ja piinassa ollut useita vuosia. Äiti yritti muutaman kerran itsemurhaa ja yhden kerran otti reilusti lääkkeitä, joihin varmaan olisikin kuollut, mikäli en olisi häntä tullut pelastamaan ja hälyttämään apua. Äiti on ollut myös psyykosissa ja pakkohoidossa. Nyt on eristäytynyt ja käyttää holtittomasti lääkkeitä ja viinaa. Ei ole kuin riesana elämässä. Isäni on myös kuollut ja lähipiirissä ollut syöpä. Sukuun huonot ja kaukaiset välit ja yksi on uhkaillutkin ja pitänyt hakea lähestymiskieltoa. Turvaverkkoa ei minullakaan ole ja siksi olen välillä juureton ja yksinäinen sekä surullinen. Pakko on ollut jaksaa olla urhea ja selviytyä.

Ensimmäinen avioliittokin oli kärsimystä monella tavoin, koska mies ei välittänyt ja oli fyysisesti todella sairas. Silti yritin sinnitellä liitossa 10 vuotta lasten takia, kunnes pää löi niin tyhjää, että hädin tuskin muistin kuka olin. Ilmeisesti pitkäaikainen masennus oli syönyt muistia. Itkin paljon, mutta kulisseja piti pitää pystyssä.

Appivanhemmille tuntui, että mikään ei riittänyt ja minua syyllistettiin, vaikka tein parhaani ja hoidin melkein yksin taloutta ja lapsia. Omat vanhemmatkaan eivät auttaneet vaan heidän ongelmansa vain pahensivat tilannettani, koska jouduin olemaan heidänkin pulmiensa ratkoja ja tuki.

Nyt tuntuu, että vyyhti alkaa viimein purkautumaan ja ikävät asiat nousevat pintaan käsiteltäviksi, kun olen uudessa suhteessa. Pelkään, että pilaan tämänkin, kun en pysty käsittelemään asioita, ilman riitoja ja ongelmia. Tässä suhteessa, kun on omat ongelmansa ja isovanhempia ei meidän yhteisellä uusperheen lapsella ole ollenkaan eikä juuri turvaverkkoa. On vaikeaa yrittää pitää yllä ihmissuhteita, kun tuntee, että on b-luokan kansalainen, jolla mikään ei onnistu. 🤔

Yritän silti kovasti tsempata ja käsitellä asioita, mutta välillä tuntuu, että itsellenikin on aika paljon annettu. Haluaisin vain, että tällä kertaa osaan ratkaista asioita muutenkin kuin eron kautta. Haluaisin niin jo kokea jotain onnistumisia parisuhderintamalla ja muutenkin elämässä työn ja harrastusten kautta. Minulla ei ole ollut yhtään pitkäaikaista työsuhdetta vain pari määräaikaista hommaa ja jotain pientä sivuduunia, millä ei elätetä perhettä.

"Cant go on... thinking nothing is wrong... who's gona drive you home tonight..."

Tiesitkö että broken arrow oli paniikkikoodi kun sotajoukot uhkasi luhistua vihollisen vyöryessä asemiinsa? Varmaan samankaltaista koet nyt vaikka kyse on vain elokuvasta...

‘Broken arrow’ was the signal Mel Gibson used during the film when his platoon was being over run by his Viet Cong enemies; it was this signal to his military leaders that said he needed very serious help, reinforcements and a way out of this theatre of war before him and his whole platoon were wiped out, which was what was happening.

Joskus komediasta on ollut minulle apua kun olen ollut allapäin. Välillä on auttanut kun on katsonut jotain kivaa tai mielenkiintoista töllöstä tai youtubesta. Joskus myös energisempi ja positiivisempi musiikkikin auttaa vaikkei se oikeita ongelmia poistaisikaan.

On varmasti vaikeata olla rohkea ja "pistää tanssiksi" kaiken kovan kokemasi jälkeen. Kuitenkaan ei voi jäädä loputtomiin "tuleen makaamaan" vaan on pakko jatkaa eteenpäin...