Totaalinen itsepetosko?

Romahdin noin 5 vuotta sitten ja vieläkään en uskalla tunnustaa edes itselleni ehkä juuri niitä todellisia syitä. Samaan aikaan minua syrjittiin työpaikalla. Nyt kun toipuminen työuupumuksesta on kestänyt näinkin kauan, minulla on herännyt ajatuksia asian todellisista taustoista, jotka olen tietoisesti pyrkinyt sivuuttamaan. Tämä siksi, että siihen liittyy vahvasti puolisoni ja se mitä hän teki ja aiheutti perheellemme.

Paluu arkeen on alkanut ja myös ehkä työelämään takaisin, mutta nyt tunnen syyllisyyttä ja myös häpeää siitä, että en ole puhut näistä muista perheen sisäisistä syistä minua hoitaneiden henkilöiden. Muutamaan otteeseen olen yrittänyt puhua asiasta puolisoni kanssa mutta aina asia jumiutuu enemmän ja enemmän.

Huomatkaa, että en yritä hakea syyllistä tilanteeseeni, vaan sitä miten tällaiset asiat olisi pitänyt käsitellä romahduksen jälkeen. En ole myöskään uskaltanut puhua siitä totaalisesta vaihtoehdosta, jota en vieläkään uskalla ääneen sanoa sen oikealla nimellä. Onko siten kaikki tähän asti ollut turhaa. Tämä vaivaa mieltäni kun jotenkin olen päässyt pahimman yli ja uskallan jopa toivoa jotain valoa tulevaisuuteen. Pelkään myös kokoajan mitä vielä voi paljastua, jos ja kun asiasta puolisoni kanssa mahd. joskus voisimme keskustella tai mitä on tulossa, en vain sitä vielä tiedä. Nyt jopa tunnen jo vihaakin, jota aikaisemmin en tuntenut, tai suostunut tuntemaan. Rakkaudesta nyt puhumattakaan. Myös äärimmäinen häpeä on astunut kuvaan, häpeä siitä, että minulle tapahtui näin ja en kyennyt selvittämään asioita ajoissa, tai olin sokea niiden edessä, en nähnyt mitä oli tulossa, vaikka kaikki merkit näin jälkikäteen oli nähtävissä.

Miten pahan virheen olen tehnyt kun en ole ottanut kaikkia asioita puheeksi mm. psykiatrin/psykologin vastaanotolla ja kieltänyt puolisoni mahdollisen osuuden tapahtumiin ennen romahdusta ja sen jälkeen. Lojaali kun vielä tunnen olevani puolisoani kohtaan ja pelkään hänenkin romahtavan jos asiat käytäs läpi juurta jaksaen. Merkkejä romahtamisesta on ilmassa sen verran paljon, että pelkään sen tapahtuvan jos ei tänään, niin huomenna, näin sen ajattelen joka hetki. Huominen on kuitenkin tullut jo monta, monta kertaa, ilman hänenkin romahtamista. Miksi vielä elän asian hänen kauttaan ja suojelen häntä kun kyse olisi minusta ja minun parantumisesta, vain parantuuko tällaisesta koskaan jos peittelee tai jopa kieltää joidenkin asioiden koskaan edes tapahtuneen, perheen sisäisenä asiana.