moikka! en ole ikinä mihinkään palstoille kirjoittanut, mutta nyt tuntuu siltä että on pakko koska ei ole oikein ketään luotettavaa ihmistä kelle puhua. olen tosi huono selittämään asioita joten toivottavasti saatte jonkun näköisen käsityksen tästä.
mutta niin asiaan, eli jos kerron sen verran itsestäni että sairastan sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistun muutenkin todella herkästi. ja olen alkanut epäillä itselläni jtn pakko-oire häiriötä (lääkäri on jo varattu), koska en pääse ajatuksiani pakoon, ajattelen todella syvällisiä ja yritän saada jotain tolkkua johonkin ettäpääsen taas tasapainoon itseni kanssa, mutta en enää osaa. loppuu voimat.
äitini on todella uskovainen(eli hänellä on aika tarkat säännöt miten pitäisi käyttäytyä, muuten olet narsisti,hullu,pelle jos sanot oman mielipiteesi jostain) ja tällä hetkellä ainut kelle puhun asioistani, mutta en täysin häneenkään enää luota. kaksi vuotta sitten itsetuntoni oli saa sanoa ”normaali” kun en ollut perheeni kanssa silloin tekemisissä ja kävin terapiassa.
isäni on hyvin ankara ja vaativa. pidän perheestäni, mutta toisalta tekisi mieli muuttaa mahdollisimman kauas heistä, koska he eivät oikeen ymmärrä. tosin en taida itsekkään ymmärtää enää itseäni.
kaikki mitä teen on väärin, harvoin mistään tulee kiitosta. tai jos tulee sekin lytätään kyllä jossain vaiheessa. äiti on haukkunut isääni ja puhunut minulle kuinka isäni on henkisesti lytännyt hänet vuosien saatossa. pidän isästäni mutta olen hänelle samalla vihainen siitä miten hän kohtelee äitiä ja sitten kun yritän mennä väliin, vika on minussa, minä olen hullu. olen alkanut muistuttaa isääni tässä parin vuoden sisään koska en halua että kukaan enää haukkuu tai lyttää minua, eli en enää luota keneenkään, ennen olin empaattinen ja yritin ymmärtää sen mitä osasin, mutten vaan jaksa enää kun ei siitä saa kun naurut. aiemmin kun olin empaattisempi siskoni ja äitini nauroivat minulle, olin tyhmä. tuntuu että he ovat jotenkin empaattisesti kylmiä ihmisiä, haukutaan vaan mutta itsessä ei nähdä mitään vikaa. ymmärrystä kun hakee juu saahan sitä mutta hetken päästä sille nauretaan jo seläntakana. en tiedä, tuntuu että kaikki kaatuu päälle. ihmiset on niin kylmiä ja itsekeskeisiä. niin ja sen verran vielä,että normaalissa elämässä olen todella hiljainen, koska en uskalla sanoa enää oiken mitään kun kaikki on aina väärin enkä halua enää että ihmiset tulee lähelle. haluaisin ystäviä mutten enää uskalla jutella kenellekään koska pelkään liikaa reaktioita, että minulle nauretaan. eli joko yksin tai perheeni kanssa, ja yksin sekoan, ellen ole jo. en vaan tiedä enää mistään mitään.. olisi kiva saada jotain mielipiteitä teiltä. 😯🗯️ jotain? vihaan itseäni taas 😠 en ennen ollut vihainen ihminen, nyt voin sanoa että sisällä kiehuu ja lujaa, koska en tiedä enää. 😯🗯️
Hei!
Tekstisi on kun omasta elämästäni. Minä olen perheessä se, jonka niskaan kaikki kaatavat ongelmansa ja haukkuvat toisiaan. Meillä myös isä on ollut ankara ja vanhemmilla tosi riitaisat välit ja meillä on ollut lapsena tosi turvatonta kotona. Hyvä kun olet saanut lääkärille ajan, sieltä saat varmasti apua. Kertoisitko pakkoajatuksistasi? Minulla on pakko-ajatuksia ollut lapsesta asti, ja niissä on aina pohjana "mokaamisen" pelko jollain tapaa. Joskus pelkäsin että vahingoitan vanhempiani, joskus pelkäsin sairauksia äärettömästä ja nyt kun tulin äidiksi, pelkäsin että vahingoitan miestäni ja kun mentiin vihdoin naimisiin mieheni kanssa, pelkään kokoajan että olen joskus häntä pettänyt jonkun kanssa. Ehkä välimatka vanhempiisi voisi tehdä hyvää, mutta toivoitaan että saat hyvän terapeutin ja saat sieltä uusia ajattelumalleja ja näkökulmia. Tsemppiä!
ihanaa etten ole yksin.😀 on tosi ärsyttävää ja väsyttävää olla välikätenä vanhemmilleni. nämä pakkoajatukset ovat juuri nimenomaan tuohon liittyen että teen jotain väärin tai mokaan jotenkin. ja joskus kun on ollut tilanteita jossa epäillään että joku on tehnyt jotain, alan automaattisesti syyttämään itseäni vaikka tiedän etten ole tehnyt mitään. toinen on tämmöinen että on pakko tehdä jokin asia tietynlailla. olen näitä terapiassa käsitellyt, mutta ovat jumittuneet niin syvästi takaraivoon nämä ajatukset, että saa nähdä pääseekö niistä ikinä sitten eroon. tuntuu vaan että on niin yksin välillä näiden ajatustensa kanssa.
Kuulostaa niin tutulta. Aina, kun joku vahinko sattuu pelkään sen olevan minun syytäni.. Ja minulla tosiaan pakkoajatukset ovat aina pelko siitä, että olen mokannut jossakin.. Tämä on niin rasittavaa ja väsyttävää välillä! :/