Toivoton tunari? Ahdistus, masennus, sos.pelot.
Heippa kaikille… *syvä huokaus*
kuinka kirjoittaminen voikaan tuntua näin vaikealta! Tässä sekava lyhyt pätkä jonka ehkä saan aikaiseksi.
Olen jo hurjaa vauhtia iältäni kolmeakymppiä lähestyvä ja tunnen itseni lapseksi typerine ongelmine. Vuosia jatkuneet sos.pelot ja suurilta osin kyseisten pelkojen jatkumosta johtuva masennus ja ahdistus.
Ensimmäistä kertaani kirjoitan yleiselle palstalle ongelmistani ja tunne on sanoin kuvaamattoman toivoton. Kuinka lyhykäisesti kertoa miten paljon häpeää ja tuskaa tuohon aikaan mahtuukaan.
Jo teini-ikäisenä alkaneet vaivat ovat roikkuneet minussa kuin loiset turkissa.
Muutaman vuoden luulin tai koin elämänlaatuni jollain tapaa parantuneen, mutta nyt monista sattuneista syistä putosin jälleen pohjalle… henkistä väkivaltaa, parisuhteen kariutuminen jne.
Kohta vuosi työttömyyttä. En omaa minkäänlaista koulutusta, sillä pelkkä ajatus opiskelusta saa mieleni räjähtämään, sydän hakkaa, ahdistaa ja tuntuu kuin koko kroppa sekoaisi!! Yritetty on. Monta kertaa. Ja aina palaan häntä koipien välissä henkisesti täysin uupuneena kaikesta vähästäkin skarppaamisesta ihmisten joukossa.
Kaupassa käymisetkin useimmiten tuskaa.
En tiedä mitään kamalampaa kuin tämä häpeä omasta itsestä ja kykenemättömyydestään ottaa vastuuta elämästään.. saati sitten oman lapseni elämästä. On jo koululainen.
Käyn ammattiautajalla juttelemassa mutta en koe saavani apua samojen asioiden vatvomisesta, mitä se hyödyttää kerran kahdessa viikossa valittaa toivottomuutta kun mitään ei kuitenkaan tapahdu… palaan kotiin ja sinne jään.
En tahtoisi luovuttaa, en ikinä! Mutta mikä tässä enään auttaa..
Yhtä ahdistelua ja tuskaa minuutista seuraavaan, fyysiset oireet mukaan luettuna ja olo kuin halvaantuneella. Ei ajatuksetkaan juokse normaalisti ja minua pidetään varmasti tyhmänä jo suvun ja perheenikin keskuudessa.
Millä ihmeellä tällainen vajavainen ihminen sopii tähän maailmaan missä täydellisyys tuntuu olevan vaatimuksissa ensimmäisenä?
Hei nimimerkki Ääriviiva ja muut sosiaalisista peloista kärsivät!
Tukinetin tämänpäiväisen liveryhmän teemana on jännittäminen ja sosiaaliset pelot. Tervetuloa mukaan ryhmään jakamaan ajatuksia ja kokemuksia siitä mikä auttaa.
Liveryhmä alkaa klo 13 ja päättyy klo 15.
Tervetuloa! 🌻🙂🌻
Hei Ääriviivat! Voin kuvitella tuskasi, itsekin olen tuskainen ja ahdistunut ja sairastan keskivaikeaa masennusta, joka on kroonistunut, jo n.14 vuotta. Toivottavasti olet saanut lääkityksen ongelmiisi, sillä sitä sinä mun mielestä ehdottomasti tarvitset, jotta elämänlaatu paranisi. Itselläni on vahva masennuslääkitys, joka ei kylläkään tällä hetkellä ole ihan kohdallaan. Mua joskus hieman helpottaa se, kun kirjoitan asioista joko päiväkirjaan tai tänne, täältä saa vertaistukea ja se on todella tärkeää. Toivon, että saat apua ongelmiisi 🙂🌻
Hei Ääriviiva!
Kovin vajavaiseksi minäkin tunnen itseni. Opiskelin melkein valmiiksi ammattitutkinnon mutta sosiaaliset pelot lopulta kariuttivat valmistumisen ja en jännittämiseltä kyennyt saamaan päättötyötä tehtyä. Tästä romahduksesta on n. kahdeksan vuotta aikaa ja olen elättänyt itseni muissa hommissa sen jälkeen. On minulla nytkin työpaikka, mutta olen sairaslomalla masennuksen takia. Minustakin tuntuu siltä että pitäisi pystyä parempaan. Häpeä on tuttu tunne. Yritetään kuitenkin kaikesta huolimatta elää eteenpäin, kyllä meitä jokaista tarvitaan täällä, heikkojakin. Ymmärsin että sinulla on lapsi, niin minullakin ja siinä onkin syy jatkaa päivästä toiseen. Minulla on myös puoliso joka ainakin vielä on jaksanut katella mua vaikka olenkin heikoilla. Olen jonossa päiväsairaalaan. Toivon saavani sieltä apua vaikka joskus minullekin tulee tunne (kun käyn juttelemassa asioistani ammattilaisen kanssa) että asioitten vatvominen ei muuta niitä miksikään. Kuitenkin olen mennyt tapaamisiin kun tuntuu että jotain apua siitä on kun menee. Muutoin vietän päiväni kotona. Ssen verran saan aikaiseksi että pukeudun aamulla ja tiskaan ja vien roskat ja laittelen jotain simppeliä ruokaa. Lapsen takia tulee nämä tehtyä. On vaikea keskittyä esim. lukeniseen tai television katseluun ja päivät tuntuvat pitkiltä ja raskailta. Tuntuu kuin kaikki muut pärjäävät ja menevät ettenpäin elämässä ja itse tässä ihmettelee sormi suussa että miten selvitä päivästä toiseen. Vielä kuitenkin sanon sinulle samalla kun itsellenikin että yritetään olle itsellemme armollisia ja hyväksyä omia rajoitteitamme. Uskoa että meilläkin on oma tehtävä sillä paikalla jossa olemme. Olisi mukava kuulla jatkossakin miten sinulla sujuu, joten kirjoittele tännepäin. toivotas sinulle jaksamista ja iloakin päiviisi.
Hei vielä, Ääriviivat! Puhuit häpeästä, älä turhaan häpeä, et sinä ole valinnut sairastua, vaan sairaus ja sosiaaliset pelot ovat tulleet sinuun ja sinä et itse yksin voi niille mitään, siinä tarvitaan ammattiauttajien apua ja varmasti lääkitystä. Sanoit, että juttelu ammattiauttajan kanssa ei auta yhtään. Oletko kysynyt häneltä ihan käytännön neuvoja tilanteeseesi? Ne voi olla ihan pikkujuttujakin, esim. musiikin kuuntelu rentouttaa tms. Älä missään tapauksessa luovuta, vaikka tuntuukin toivottomalta. Paljon voimia sinulle! 🌻🙂🌻
En ole juuri tänne kirjoittanut. Ehkä kuitenkin lohduttaa tietää, että täällä on ihmisiä, joilla kolahtaa jotkin tilitykset. Miun kohtalo on kääntynyt aivan samoin. Sellainen poks, sekaisin, alas ja sit ylös ylös ylös ja alas ylös alas alas alas alas ylös alas alas kaari 10 viime vuoden aikana. Sinun tuntemukset ovat niin tuttuja. Paitsi. Ikä pian 35. : P Opiskelun mahdottomuuden sijaan on akateeminen ammatti, jota on aivan mahdoton tehdä.
Taidan myös noudattaa tuota kehoitusta pistää ammattiauttaja tiukoille, eli kysyä häneltä, mikä auttaa häpeään, mikä käytännössä auttaa nostamaan omanarvontuntoa.
Joskus saan häpeän häipymään ja tunteet kepeämmäksi tällaisella ajatusradalla: Mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa?
Hoo, valmis maailma, ja ihmiset tänne tupsahtaneita,
hei, mähän voin tehdä ihan mitä haluan.
(Voi vaikka käydä siellä kaupassa, jos haluaa, se on ihan oma hupi ja juttu, kukaan
ei piittaa siitä, sen saa tehdä tosta vaan, jos huvittaa.)
Asun nykyään niin korvessa, että ei ole ketään vertaisia tai kavereita, joiden kanssa vois yhdessä puuhata tällaisia piristäviä touhuja. Muistelen välillä menneitä, ja kuuntelen radiosta asiaohjelmaa yksinäisyydestä, jossa setä väittää: "Yksinäisyydestä kärsivät ystävystyvät mieluummin tavallisten kuin toisten yksinäisyydestä kärsivien kanssa". : P Kuinka typerä asiantuntija. Hihii. Väittäisin, että me, jotka häpeää tunnemme masennuksen tai minkä lie vuoksi, ystävystymme helpommin toisten häpeävien kanssa.
Anteeksi rakkaat kanssakulkijat, mutta mä en oikein ymmärrä tuota häpeän tunnetta. Kuten jo aiemmin sanoin, emme me itse ole valinneet sairastua, vaan tämä sairaus on tullut meihin, eikä sairautta tarvitse hävetä!!! Tämä on sairaus siinä missä muutkin. En usko, että esim. syöpäpotilaat häpeävät sairauttaan. Masennuksessa ei ole mitään hävettävää. Mutta se mun täytyy myöntää, että usein pännii oikein kunnolla tämä sairastaminen, enkä pysty hyväksymään sairauttani, vaikka mulle on sanottu, että sairaus täytyy hyväksyä. Miksi se pitäisi hyväksyä, sairaus joka rajoittaa elämääni todella paljon? En hyväksy masennustani ikinä, vaan haluaisin olla terve.
Hei,
olet Ansku oikeassa kun sanot että häpeä on turhaa. Kuitenkin häpeää tunnen minäkin, en ole sukulaisille kertonut että olen sairauslomalla masennuksen vuoksi. Hävettää kulkea tuolla kadulla ja kaupoissa kun tuntuu että muut osaavat elää elämäänsä ja itse on vaan melko avuton ja hädin tuskin pärjää. Olenkin mielummin kotona. Tuntuu että masennus vaikuttaa ulkonäköönkin vaikka yritänkin aina vähän laittautua kun lähden jonnekin. Menisin muuten vertaistukiryhmään juttelemaan muiden masennuksesta kärsivien kanssa mutta ryhmäon aika kaukana, kahdella bussilla pitäis mennä. Olen menossa päiväosastolle ja sekin jännittää. Tuntuu väärältä ottaa apua vastaankun tuntuu että itse on syypää että elämä on sekaisin. Tosin on minulle sattunut sellaaisiakin vastoinkäymisiä joihin ean ole itse voinut vaikuttaa.
Toivotan jaksamista ja positiivisempaa syksyä Ansku ja Rikkimennyt.
Kiitos Arka ja samoin myös sinulle! ☺️❤️ Eivät ne kaikki muut osaa elää elämäänsä välttämättä yhtään sen paremmin kuin mekään, ehkä jotkut osaavat, kaikki eivät. Me olemme heikkoja ja avuttomia tämän masennuksen takia. Minäkin viihdyn paljon kotona enkä paljon jaksa välittää ulkonäöstäni. Ei me kyllä olla itse syypäitä masennukseen, eri elämäntilanteet ovat vaikuttaneet siihen, että olemme sairastuneet, emme me ole valinneet sairastua. Se päiväosasto on varmasti hyvä juttu,siellä ainakin saa vertaistukea. 🙂👍
Voi miten tuttua on tässä ketjussa kirjoitettu häpeän tunne!
Häpea siitä, etten pärjää ja ole yhtä vahva kuin monet muut.
Ymmärrän kyllä, että häpeän tunne on kuluttava ja ahdistavakin, mutta silti se aina välillä valtaa mielen. Jotenkin tuntee itsensä epäonnistujaksi, kun on luonteeltaan herkkä ja reagoi erilaisiin asioihin voimakkaammin kuin monet muut. Sitä sitten häpeää. Onko joku muukin päässyt häpeästä eroon kuin Ansku?
Hei väsynyt, kyllä minäkin tunnen itseni epäonnistujaksi ja surkeaksi ja syrjäytyneeksi ja heikoksi, mutta olen ilmeisesti jotenkin "häpeämätön" luonne, en tiedä mistä johtuu. Juuri nyt, tällä hetkellä olen taas kauhean ahdistunut ja tuskainen, olo iski yhtäkkiä enkä ymmärrä miksi. Ei auta Opamoxikaan. Mutta kaipa se tästä taas. 😠
Moi Ääriviivat!
Kiitos kun kirjoitit tänne! Mun täytyy ensinnäkin todeta, että tuntuu kuin kirjoittaisit omasta elämästäni. Luulen ymmärtäväni sua aika hyvin.. Mulla ei tosin ole enää hirveästi elämänhaluakaan rehellisesti sanoen, niin raskasta elämä on ollut viimeiset 10vuotta ja pahemmaksi kaikki on vain mennyt. Jollakin tavalla silti sinnittelen ja toivon että joskus vielä tulisi valoisiakin päiviä koettua. Mutta nyt kaikki on synkkää.
Kärsin myös sos tilanteiden pelosta ja vakavasta masennuksesta. Minua koulukiusattiin nuorena ja siitä kaikki onkin lähtenyt. Oireilen sekä henkisesti että fyysisesti. Elämäni on todella rajoittunutta ja olen jämähtänyt sisälle yksin koirani kanssa. Pystyin kuitenkin vielä aikaisemmin opiskelemaan AMK-tutkinnon, tosin viimeiset 1,5vuotta lääkepöhnässä kun en enää muuhunkaan pystynyt. Tuntui että oli vaan pakko suorittaa se pois alta ja valmistua johonkin ammattiin. Vaikka minulla on kokeiltu viittä eri lääkitystä, en ole päässyt painajaismaisesta olostani. Nykyään vain psykoterapiaa viikoittain. Lääkkeitä en enää nykyään käytä, koska aloin väärinkäyttää rauhouttavia ja se tuhosi vain elämääni lisää. Mielialalääkkeet eivät vain tehonneet helvettiini.
On sellainen olo, että on tehnyt kaikkensa ja yrittänyt psyykata itseään jatkamaan. Tosin se tulee vähitellen aina vaan raskaammaksi, kun romahtaa niin usein ja aina pitäisi jaksa nostaa itsensä, tuon kolhiintuneen vanhan sielun. Mä oon vasta 26v., mutta tuntuu jotenkin tosi vanhalta kun on kärsinyt sielussaan niin paljon.
En enää pysty harjoittamaan ammattianikaan. Pari kuukautta sitten otin yliannostuksen, joka oli viedä henkeni. Olin sairaslomalla ja nyt työtön. Huomenna menen psykiatrilla käymään.
En jaksa nyt kirjoittaa hirveästi yksityiskohtia, mutta uskon tosiaan ymmärtäväni mitä olet käyt läpi. Ehkä joskus jaksaa taas hymyillä kyynelten läpi. Tsemppiä sulle xxx
Hei sinisp! Olet kyllä hienosti suorittanut AMK-tutkinnon ja ollut työelämässä vakavasta masennuksesta huolimatta!!! Kurjaa, että tilanne on nyt toisin. Ihmettelen kyllä suuresti, että psyykenlääkkeet eivät tehonneet sinuun, taisi olla liian pienet annostukset. Kurjaa, että käytit väärin lääkkeitä jonkin aikaa, mutta onneksi selvisit siitä! Mun mielestä vakava masennus ei parane ilman lääkitystä ja sun elämänlaatusi on nyt todella huono, oikealla lääkityksellä se paranisi huomattavasti. Mulla on 14-vuotisen keskivaikean masennukseni aikana kokeiltu kymmeniä eri lääkkeitä, välillä jotkut ovat toimineet ja olen saanut opiskeltua ja oltua töissä, välillä voinnissa on tullut roimasti takapakkia, ollaan vaihdettu ja rukkailtu lääkityksiä pitkään, nytkin viimeiset 1,5 vuotta eikä vieläkään lääkitys ole kohdallaan. Välillä ahdistaa ja olo on tuskainen, välillä jaksan jopa nauraakin. Kirjoitit käyväsi psykiatrilla, mitäs siellä? Puhuitteko lääkityksestä? Ei ole pakko kertoa. Voimia 🌻🙂🌻