Heippa
Joo se on hyvä huomata että ei aina jaksa niin välillä kannattaa pysähtyä
asioita miettimään hetkeksi.
Eihän sinulla ole työuupumusta / masennusta ???
Jos siltä tuntuu niin kannattaa käydä heti ammattiauttajan luona niin saat
varmasti asiasi kuntoon ja elämän raiteille.
Sillä jos ei jaksa ja silti jatkaa niin tulee sitten totaallinen romahdus.
Onkos sinulla ketään ystävää / kaveria jolle voisit asioita puhua ???
Se antaisi voimaa ja jaksamista elämään.
Kaunista syksyä sinulle

Olen jäsennellyt elämääni viimeaikoina paljonkin. Varsinkin syksyt ovat minulle vaikeita näin "kesänlapsena". Kerron kuitenkin elämäni kulusta hieman enemmän. Olin aina "isän tyttö". Jo pienestä asti kuljin hänen mukanaan ja sain häneltä monia arvokkaita neuvoja. Suhde äitiini on aina ollut jotenkin hankalampi. Sitten, kun isäni sairastui vakavasti ja joutui muutaman vuoden kärsimään ankaria kipuja, minunkin elämäni jotenkin muuttui. En halunnut vielä luopua minulle niin rakkaasta isästäni, mutta lopulta oli pakko. Tuli tyhjyys. Ei ollut enää isää antamassa viisaita neuvojaan. Vaikka elänkin rakastamani ihminen rinnallani, oli isäni poismeno minulle todella kova paikka. Sen jälkeen olen vaihtanut työpaikkaa useaan otteeseen. En oikein pääse mihinkään kunnolla sisälle. Katselen itseäni kuin ulkopuolisin silmin. Ystävyyssuhteetkaan eivät ota kestääkseen. Ja olen ollut aina se "kiltti tyttö", niin töissä kuin kotona. Nyt olen viimeaikoina kuitenkin opetellut uuden sanan: ei. Sitä on vain niin vaikea käyttää. En ole puhunut ammattiauttajien kanssa. Minulla on onneksi siskoja joille voin puhua ja vanhin siskoni on kokenut työuupumisen. Häneltä olen saanut tukea. Meillä on kolme koiraa, joiden avulla olen päässyt monen vaikean hetken yli. Ilman niitä en ehkä olisi jaksanut. Haluaisinkin nyt kuulla, onko muilla vastaavia kokemuksia. Kuinka minä saisin taas tavoitteen elämälleni.

Oon tässä jo usemman kuukauden haaveillut että rupeasin kasaamaan palapeliä, mutta koskaan ei ole ollut aikaa siihen, mukamas, niin mihin se aika oikein menee.,. kun tuntuu että ei mitään muuta tee kuin on vaan kotona ja istuuu koneella. Kämppä on ihan hirvityksen kauhistuksen näköisenä kun ei jaksa ruveta siivoamaankaan. Mutta tänään sain se palapelin kokoamisen aloitettua ja ihan törkeen hyvin meni aika, ja huomas että pääs jollekkin lapsen omaiselle tasolle, ja alko sitä kautta kaupailemaan vanhoja asioita. Mihin ei oo enään paluuta, niitä hyviä juttuja.

Kuinka meillä kävi aina kauheesti kavereita ja tehtiin sitä ja tätä ja tuota ja nyt mä istun täällä kotona lauantai ilta ihan yksin koeten palapeliä. Tämäkö sitä elämää on?! Tuntuu että mä jätän elämättä. Aika menee vain töissä ja töiden jälkeen oon niin väsynyt että ei jaksa enään mitään tehdä. Ensitset kaveri saavat uusia hienoja autoja synttärilahjaksi, toiset reissaavat ympäri maailmaa ja mä istun täällä kotona ihan yksin.

Tuli vaan jotenkin voi mua parkkaa olo, miks kaikkilla muilla on kaikkee, mutta mulla ei oo mitään. Miks sillä on sitä ja tolla tota. Mutta sitten tajusin et mitä se oikeesti auttaa että mä surkuttelen tätä mun tilannetta,, voi voi raasua, kun sulla ei oo sitä mitä muilla on vaan oikeesti saan olla iloinen siitä että oon hengissä. Koska esim. tämän yksi kaveri, joka sai auton niin sen äiti on kuollut tässä muutamia vuosia sitten. Oon ehkä ollut hieman kateellinen sille kun sillä on kaikkea menestyy koulussa ja on sitä tätä ja tuota. Mut hei oikeesti. Sillä ei ooo kuin toinen vanhempi enään. Mulla on sentään molemmat ja kattoo pään päällä töitä , rahaa kaikkee miksi mä sitten vain valitan?"!!!! Koska mun pitäis nautti tästä mitä mulla on löytää niitä positiivisia juttuja mun elämään, mistä olla oikeesti ylpeitä.

Mutta ei saa mennä liian ylpeeksi koska huomaan että jos osaan jonkun juttun tai tiiä, niin kattelen väghän toisii nenen varatta pitkin en mitks sä taukki et osaa tota.. Mutta sehän kertoo vain että mulla on huono itsetunto. Mutta ensin mun pitää jättää ne oman elämäni paskat pois ja lopettaa se murhehtiminen. Vaikka mulla ei oo kauheesti ystäviä, niin on mulla ainakin muutama jonka kanssa voin puhua, ja olla yhteyksissä. Vaikka elämä onkin mua päähän potkinut niin aina sieltä mudasta voi nousta ylös, hei en enään saa kuitenkeaan niin pahoja paniikki kohtauksia kun joskus mikä on aivan mahtava fiilis.

Ja kun alan huolehtii tosta liikkunnansta ja syömiseesta hieman enemmän. ei joka päivä herkkuja niin ovu musta tulee niin upea leidi.. 😉 Ja kun vähän viellä investoi noihin vaatetus puoleen niin siinähän sitä on jo.. Ja niin korjaa oman jälkensä eikä anna kämpän muodostua sikolätiksi.. Monta hyvää tavoitettta kuinka päästä käsiksi uuteen elämään.. 🙂 Ja mä tiedän että siihen on mahdollisuus jos mä itse vain haluan.. 🙂

Hei sandrah,

Toi oli muuten ihan täysin totta mitä kirjotit. Täytyisi muistaa aina se tosiasia, että kun on katto pään päällä, saa syödäkseen joka päivä ja vaikka olisi vain muutama ihminen ympärillä, niin monella muulla on paljon huonommin. Kun vain aina muistaisi ajatella joka päivä edes yhtä positiivista asiaa.
Mullakin on vähitellen alkanut taas ajatus kirkastumaan ja eikä purista tosta "sydänalastakaan" niin pahasti. Jospa tuo aurinko alkaisi vähitellen taas paistamaan tähän meikäläisenkin pääkoppaan. Huomenna olis tarkotus pakata kaks koiraa autoon ja ajella äidille. En ole häntäkään nähnyt aikoihin. On sairastellut jne. Ja tapaan yhden mun siskoistakin. Saa vähän uutta päiviinsä ja ajatuksen edes hetkeksi muualle.
Kyllähän tää elämä on oikeestikin yhtä palapeliä: välillä niitä paloja saa haeskella vaikka mistä, mut kyllä taas joskus kun oikein lähtee rullaamaan, saa koottua isonkin alan.
Koetetaan pärjäillä taas 🙂

Opiskelen itse työn ohessa ja tänä syksynä on alkanut tuntumaan etten enää jaksa. Kuvittelin tämä käyvän jotenkin helposti, mutta ei tämä niin yksinkertaista ookaan. Olen tehnyt helvetisti töitä tulevan näyttöni eteen, mutta tajusin vasta äsken ettei musta oo tähän. Miksi edes yrittää, kun tietää jo valmiiksi kaiken menevän pieleen? Opiskelen itselleni toista ammattia ja edellinen ammattini on sellainen, mikä varmasti työllistää. Lähdin opiskelemaan toista alaa, koska en halunnut jumittua paikoilleni, halusin päästä pidemmällä. Todellisuudessa en ole päässyt yhtään minnekään, vaihtanut vain paikkakuntaa eikä minulla ole täällä mitään. Kaipaan takaisin sinne, mistä tänne muutin, täällä ei ole mikään onnistunut alusta lähtienkään. Nyt joudun lopettamaan koulun kesken ja aloittamaan kaiken alusta.

Minulla on aina ollut huono itsetunto enkä ole vieläkään oppinut luottamaan itseeni. Olen valvonut öitä ja miettinyt omaa kurjaa elämääni. Tuntuu, että vain epäonnistunut kaikessa.

Anteeksi tämä kauhea valitukseni. Yritän pitää itseni kasassa ja hymyillä. Jospa kaikki kääntyisi vielä hyväksi....

Tuntuu tutulta. Tuo uuden opiskelu nimittäin. Itse olen suorittanut kolme ammattitutkintoa ja viimeisin oli vielä kaikenlisäksi sellainen, josta sai ihan mukavasti palkkaakin. En vain ole löytänyt itselleni "rauhaa" missään. Onko Sinulla (sirpale) ystäviä siellä uudella opiskelupaikkakunnallasi vai ovatko kaikki ystäväsi siellä, mistä muutit ? Olen itse jättänyt yhdet opinnot kesken ja nyt myöhemmin olen monesti ajatellut, että missä olisin jos olisin jaksanut loppuun ? Tuntuuko tämä uusi ammatti sellaiselta, että kuitenkin haluaisit työskennellä siinä joskus ?
Ei kaikki johdu varmankaan aina huonosta itsetunnosta vaan kertakaikkiaan siitä, että on tehnyt väärän valinnan. Sekin on sallittua. Mutta jos mitään ei yritä, ei mitään saavutakaan.
Itse ilahduin tänään siskoni tapaamisesta ja siitä että sain kassillisen suppilovahveroita ! Elämä koostuu loppujenlopuksi aika pienistä asioista....

Hei,

tämä viestiketjut tuntuvat jotenkin niin tutuilta, lähellä omaa mieli alaani tällä hetkellä.
Olen aina ollut isän tyttö, ja tosiaan myös oma suhde äitiini on ollut vaikea hänen alkoholismin takia. Olen koittanut koko elämäni, siitä saakka ite aloin muistaan, käsitellä tuota kaikkea mitä tapahtui ja tapahtuu edelleen. Kirjoittelen runoja ja kirjoittelen päiväkirjaa ja kirjoittelin novelleja.

Olen kokeillut liian monia pakenemisen väyliä, ollut niin monissa "rooleissa". Vasta nyt valmistumisen kynnyksellä tajuan etten tiedä mikä on minua ja mikä on niitä rooleja. Isin tyttö. Alkoholistin tytär. Pakenija. Nettiriippuvainen jne.

Jokainen hyväksyminen on ollut kiven ja työn takana. Olen pyrkinyt olemaan paras. Ja nyt kun valmistun ja tuntuu ettei koko sillä aherruksella ollut mitään väliä. Olen uuvuksissa kaikkien elämäni koulujen jälkeen; peruskoulu, lukio, avoin yliopisto ja Humak. 😟 Nyt vielä pitäisi jaksaa työelämäänkin lähteä, jotenkin olen ollut niin turvassa siellä opiskeluinnon takana, motivaation takana ettei halua vielä lähteä.

En tiedä teenkö mitään opiskelun ja työn suhteen omin päin ilman, että haen hyväksyntää. Ennen kaikkea omien vanhempien hyväksyntää. Tai ilman kenenkään muunkaan hyväksyntää. Itellä tekee tällä hetkellä eniten mieli vain olla tekemättä mitään, tunne on sellainen. Järki vielä koittaa sanoa, että sinnittele vielä että saat vikat jutut suoritettua.

Sitten vielä on ihana parisuhde meneillään. Joka vaikuttaa niin paljon tulevaan. Ihanat kolme vuotta on ollut ja haluan lisää vuosia. Avoliitossa nykyään.

Päälimmäinen ja syvin toive on jotenkin uuden elämän aloittaminen. Ilman napanuoria vanhempiin. Olen ottanut askeleen omaa runokirjan julkaisua varten. Se on ollut pitkään haave. Ja haluan toteuttaa sen. Siitä tulee ns. paljastuskirja. Uuden elämän toivossa haluaisin vihdoin selvyyden mun tunteille ja ajatuksille. Se jyskyttää takaraivossa etten koe olevani normaali näillä tunteilla 😑❓
Uskallanko pyytää masennuksen arviointia tai muuta vastaavaa?! En tiä. Pelkään että minut teilataan 😞

Itse asiassa minulla ei ole enää ketään sielläkään mistä tänne muutin. Muutin opiskelun perässä pois kotipaikkakunnaltani, jossa asuu suurin osa kavereistani. Olen tutustunut täällä moneen mukavaan ihmisiin työn kautta, mutta siltikin kaipaan jotakin muuta. Edellinen paikkakunta, jossa asuin monta vuotta, oli paljon pienempi kuin tämä nykyinen. Tykkään kyllä alasta, jota opiskelen, mutta olen ollut vain väsynyt viime aikoina. Työn ja opiskelun yhdistäminen on alkanut tuntumaan ylivoimaiselta. Pitäisi varmaan hidastaa tahtia, mutta en vain pysty. Otan kaikesta itselleni kauheat paineet ja välillä tuntuu, että jään itse niiden alle. En tiedä olenko tehnyt oikeita vai vääriä valintoja. Olen ollut aika hukassa viime aikoina ja tuntuu etten vain enää jaksa.... ☹️

Hei kaikki!

En tiedä onko tästä ns. vertaistuesta teille mitään apua, mutta ajattelin kirjoittaa kuitenkin muutaman sanan. Minäkin olen vaatinut itseltäni ihan mahdottotomia aiemmin. Osasyy sinä, että olen käynyt tosi rankat koulut. Perheeni ei ole koskaan asettanut minulle mitään suuria mahtavia tavoitteita, vaan minä itse ja sitten ne rankat koulut. Ihan vähän aikaa sitten olen saanut hetkittäin oivalluksia, että ei elämä olekaan siinä, että vain suoritat ja suoritat.
Suorituksiin perustuva itsetunto ja tyydytyksen tunne ei loppujen lopuksi ole mikään itseisarvo, koska aina on joku joka tekee asiat paremmin. Kaksikymppisenä tavoittelin hienoa uraa ja hyvää palkkaa. Nyt ajattelen, että voi kuinka naivi olin. Nuori on niin kypsymätön, kun ei tunne itseään. En enää edes haluaisi hienoa huippu-uraa, koska voisin silti olla onneton. Arvoni ovat nykyään ihan toisenlaiset. Ei niistä tässä sen enempää. Vaatii paljon ja pitkän tien, että löytää tässä suoritusyhtiekunnassa tiensä ihmisarvoiseen elämään. Kuitenkin loppupeleissä tärkeintä on se mitä olet ihmisenä. Ihmisyytensä säliyttäminen tässä kilpailuyhteiskunnassa on niin kallisarvoista, että sitä ei korvaa mikään raha. Sinua ei palkita siitä taloudellisesti, mutta se on omalle itselle arvo. Suoritukset unohtuvat kuitenkin. Siksi itsetunto ei voi perustua pelkkään suorittamiseen. Yhteiskuntamme on jollain tavoin todella vääristynyt. Monet alkoholiongelmatkin voivat selittyä pitkälti sillä, että yhteiskunnassa ollaan menty kauas ihmisarvoisesta elämästä. Ei ihmisen arvo perustu omasta mielestäni siihen miten menestyt vaan siihen, että säilyt ihmisenä hyvänä. Se tarkoittaa joskus suurtakin elämän muutosta. Siihen tarvitaan joku tekijä, joka muuttaa elämäsi. Kukaan toinen ei voi sitä sinulle antaa. Elämä on itsessään niin arvokas, että ei kannata vaatia itseltään liikoja.

On todella ihanaa huomata, että on ihmisiä, jotka ajattelevat asioista samalla tavalla, kuin itse ajattelen nykyään. Ei hieno ura tai maallinen mammona merkitse todellakaan mitään loppupeleissä. Olen itsekin joskus ajatellut, että rahallisen hyvän kokoaminen kuuluu jotenkin asiaan. Että vain sillä on jotain merkitystä, millaisella autolla ajat tai millaisissa piireissä liikut. Eihän se todellisuudessa näin mene ollenkaan. Jos näin todella ajattelee, on pahasti hukassa.
Itse olen viimeaikoina alkanut nähdä elämän aivan uudessa valossa. Olen etsinyt vastauksia vähän joka puolelta. Varsinaisesti en ole kai löytänyt mitään "maata kaatavaa", mutta olen huomannut, kuinka arvokas lahja elämä todella on. Kun on oikein väsynyt ja ahdistunut, ei löydä elämästä juurikaan hyvää. Nyt kun olen saanut hengähtää ja ajatus on selkiytynyt kaiken kaaoksen jälkeen, olen alkanut nähdä paljon ihania asioita. Olen saanut olla yksin ajatusteni kanssa ja kai olen vähän oppinut itsestänikin jotain uutta. Valokuvaus on opettanut minulla paljon luonnon kauneudesta ja uudelleensyntymisestä, uudistumisesta. Ei kaikki ole aina niin mustavalkoista, kuin se ensi katsomalta näyttää. Annetaan lämmön virrata sydämeen ja auringon ajatuksiin näin harmaana marraskuun päivänäkin 🙂