Hei vaan harmaahylje, lukiessani viestiäsi kaksi asiaa nousi ensinnä että kerrot että tavallaan tiesit, eträ näin kävisi ja toisaalta että syksyllä oli tarkoituksesi aloittaa paljon uutta ja vaihtaa paikkakuntaa. Jos olet jo odottanut oireiden palaavan olet ehkä jo alitajuisesti kuulostellut niitä. Olet odotellut uutta elämää, mutta joudut myös varmasti luopumaan paljosta; tutusta nykyisestä elänästäsi, tutuista kulmista, kodista jossa nyt elät, terapeutistasi ja mahdollisista ystävistä ja tutuista. Haluatko oikeasti muuttaa, pelottaako muutto ja muutokset sinua, oletko surullinen jostain jota jätät taaksesi. Muutos on aina vähän pelottavaa. Ahdistus ja pelko tulee ehkä näistä tunteista ja sinulle itsellesi olisi kätevä perustelu se että säilytät vanhan koska juuri silloin tietysti sairastuit kun olisi ollut uusia mahdollisuuksia. Mielesi tekee ehkä temppuja ja kehittää sinulle oireet perusteluksi että voit hyvillä mielin pitäytyä vanhoissa uomissa.

Hei

Kirjoituksesi kosketti, koska vasta muutama kuukausi sitten olen itse aloittanut oman terapiani. Terapian alku on herättänyt pitkästä aikaa ensimmäisen hennon toivonkipinän edes jonkinlaisesta toipumisesta. Nyt sinä kerrot käyneesi terapiassa jo kaksi vuotta, ja olet yhä peloissasi tulevaisuudesta ja omasta jaksamisestasi. Vaikka olen vasta omassa terapiassani alumetreillä, olen ymmärtänyt miten raskas prosessi se tulee olemaan, mutta silti koettanut uskoa siihen että se kannattaa tehdä, että toivoa on. Terapeuttini on mielestäni hyvä ja ymmärtäväinen, mutta ongelma on minun puolellani se, etten ole vielä pystynyt luottamaan häneen. Minua on elämässäni miljoona kertaa petetty, haukuttu, päälleni on syljetty, minut on raiskattu. En ole vielä pystynyt uskomaan että tämä ihminen ei tee mitään niistä, vaikka sanoisin kuinka vaikeita asioita.

Haluan silti uskoa että sinä harmaahylje toivut vielä, kuten yritän uskoa omaankin toipumiseeni. Helppoa se ei ole, mutta ilman toivoa on terapiassa käyminen mahdotonta, koska silloin siihen ei enää voimat riitä.

Jaksamista sinulle niin kuin kaikille muillekin linjoilla.

Tutun kuuloista on. Minä olen monella saralla mennyt eteenpäin, mutta sitten muutosten ja kriisien aikaan tuntuu, että tipun taaksepäin ja PALJON. Mutta siitä on sitten taas noustu.
Tällainen tippuminen taas tapahtui tässä kuukausi sitten. On vaikea nousta ties monettako kertaa..tällä kertaa, ehkä kaikista vaikein uskoa hyvään tulevaisuuteen, koska niin usein olen tippunut. Mutta toivoa on aina. Näin olen itsellenikin taas jotenkin hokenut tietysti terapeutin ja läheisten komppaamana.

Kaikista tärkeintä ainakin minulle olisi sellainen siedätyksen kasvattaminen tai valmentautuminen kriisitilanteihin ja muutoksiin, ettei ne veisi niin paljon mukanaan. Sitä haluaisin enemmän. Sellaista tunteiden säätelyn opettelemista. Terapiassa voi opetella sitä erilaisin harjottein. Ja on myös ihan ok. jos joutuu tällaisissa "tippumisissa" turvautumaan hetekeksi tai pidemmäksi aikaan lisälääkkeisiin tai jos ei ole ollenkaan käyttänyt niin lääkkeeseen, koska se voi auttaa viemään pahimman yli.

Uusien asioiden miettiminen ja aloittaminen tuottaa aina ahdistusta, mutta sitten kun ne aloittaa, niin ei se olekaan yleensä niin pahaa kuin miltä tuntui. Tällä hetkellä olen hakenut ammatillisen kuntoutuksen kurssille ja pelkään ihan hirveesti, ettei se(kään) tuota tulosta, mutta se ennakkopelko ei kyllä auta yhtään mitään. Mitä jos, tämä onkin se kerta, kun joku tuottaa tulosta??

Tsemppiä kovasti kaikille!! Samoissa tunnelmissa tässä ollaan. Muistetaan, että niin kauan kuin on elämää, niin kauan on toivoa.

Niin ja komppaan myös Teflonia. Hyviä ajatuksia siellä 🙂👍

Miul on vähän samankaltanen tilanne ku siulla.. Paitsi että oon saanu sen tunteen ku tuntuu et nyt kaikki on taas kohillaan monta kertaa, mut sitten tulee romahdus taas ja pitäisi jaksaa taas työstää omaa ''tuskaa'' uudestaan, se on niin uuvuttavaa, nyt on taas huono ajanjakso menossa.. Illat ja yöt tuottaa ihan tolkutonta paniikkii et sit on päiväl vaan ihan väsyny.. Nytkii vaan ahistaa.. mut koitetaan nousta tästä 🙂

Kiitos hurjasti kaikille vertaistuesta, se auttaa paljon yrittämään! 🙂🌻

Ja varmaan Teflon osuitkin ihan oikeaan. Kyllä se toiselle paikkakunnalle muuttaminen tuntuu tosi ristiriitaiselta ja vaikealta. Siellä voisin toteuttaa unelmaopintojani, mutta täällä taas on elämäni ensimmäinen oikea tuttavapiiri, ja tuo terapeuttikin tietysti. Kelan auttamaa psykoterapiaa olisi mahdollista jatkaa täällä vielä vuosi, mutta opiskelu sen sijaan ei täällä suju, ja olen jo sen verran vanha, etten haluaisi pitää "välivuosia" ja tuhlata aikaa.

Kyllä jollain tavalla uskon siihen, että voin mennä parempaan, koska tosiaan vähän aikaa sitten oli elämäni ensimmäistä kertaa muutama kuukausi ilman ahdistusta. Että ehkä se joskus kestäisi pidempään... Mutta tuo mitä LiljaLaaksosta sanoi - se kriisitilanteissa ahdistukseen palaaminen, se tekee elämästä niin kamalan pelottavaa. Että miten uskaltaa tehdä suuria päätöksiä, kun ei voi luottaa omiin aivoihin 😐 Kun sieltä voi milloin tahansa puskea jotain uskomattoman mahdotonta kriisiä... Normaali ihminenhän voi luottaa siihen, että vaikka ulkopuolella myrskyäisi, oma minä säilyy jotenkuten eheänä ja sen varassa mennään. Minulla sen sijaan ei tunnu olevan mitään rajoja siinä, miten rikki voin mennä, enkä voi luottaa mihinkään. Siksi ulkoisten olosuhteiden muutokset ovat uhkaavia. Eli kyllä, tosiaan se muuttaminen on suorastaan tuskallisen ristiriitaisen pelottavaa nyt.

Sinulle, Fragilidad - terapia-aikasi on vasta niin alussa, ettei sinulla ole vielä mitään paineita saada tuloksia tai vaatia itseltäsi sitä luottamusta. Jaksamista vain prosessiin!

Minullä myös välillä tuntuu että elämä voittaa. Ei tarvitse kuin joku
pieni asia taas alkaa alamäki. Jatkuva ahdistus ,pelko ja masennus
päällä. Sitä on jatkuvassa käymistilassa. En tiedä mitä sana rentoutuminen
tarkoittaa. Tämä on tosi raskasta välillä. Minua pelottaa mitä vielä
tulevaisuudessa on edessä. Pelkään elämää😟

Tutulta kuulostaa. Masennus aaltoillut meikäläisellä 15 vuoden ajan. Välillä oli jo niin hyvä jakso. Pääsin eroon lääkityksistä ja kuvittelin "parantuneeni". Kunnes sitten elämän alamäessä vetäistiin matto jalkojen alta ja putosin pohjalle. Teki niin kipeetä. Eikä jaksa enää uskoa tulevaisuuteen. Pelko persuuksissa jatkuvasti. Jos välillä on parempi fiilis, ei uskalla nauttia siitä, ettei pety taas liikaa.

Mäkin pelkään elämää.

Niin tutun kuuloista. Tuokin, ettei uskalla nauttia, kun menee paremmin kun pelkää taas vaikeampaa jaksoa.Itse haluaisin opetella tuollaisissa hetkissä ns. elämään hetkessä, koska ei se ennakkopelko oikeastaan mitään auta. Tietysti tippuminen saattaa tuntua "helpommalta" jos on koko ajan asennoitunut siihen. Ihan ymmärrettävää. Mutta siinä menettää paljon hienoa, jos pelkää silloinkin, kun menee paremmin.

Itse en ole koskaan kokonaan lopettanut lääkkeitä eikä itse asiassa lääkärit eivät ole siihen kehottaneetkaan. Mutta niitten syöminen ei minua haittaa. Nehän ehkäisevät uutta masennus- tai ahdistusjaksoa. Mutta tiedän, että on monenlaisia ihmisiä. Jotkut haluavat päästä lääkkeistä mahdollisimman pian eroon. Onhan se ymmärrettävää.

Löysin tänään tällaisen ajatuksen ihan sattumalta: It´s not the future that you´re afraid. It´s repeating the past that makes you anxious. Todellakin, näinhän se on!!

Voimia kaikille taisteluissanne!!

☺️❤️

Niin kammottavan tuttua kaikki tuo, mitä Sarrukka ja LopenUupunut kirjoitatte. Tulevaisuuden kelaaminen, että "mitä kaikkea tässä vielä joutuu kestää", ja pelkääminen. Joskus tuntuu, että ainoa mahdollisuus kestää tulevaisuus olisi asua jossain omavaraistönössä syömällä juuria, niin ei tarvitsisi kokea olevansa sosiaalipummi ja tarpeeton ihmishylky 😋

Ja osuva lainaus, LiljaLaaksosta, niinhän se on... Ironista, että kun ei osaa kuvitella elämäänsä onnellisena ja huolettomampana, näkee vain jonkinlaisen tulevaisuuden irvikuvan, ja sehän on itseään toteuttava visio. Jatkaa murehtimista, tämä hetki tummuu tuskaiseksi, ja toteuttaa sitä kautta sitä pelkoaan tulevaisuutta kohti.

Välillä olen kokenut kausia, kun olen jotenkin onnistunut irtautumaan neuroottisuudesta. Se liittyy jotenkin siihen, että lakkaa säästelemästä ja tekemästä kaiken varman päälle kuin katastrofi uhkaisi kaikkialla. Silloin näkee aivan erilaisen tulevaisuudenkin. Niin uskomatonta ja murheellista, ettei ahdistuksen hetkinä saa noista hyvistä tunteista ollenkaan kiinni, aivan kuin niitä ei olisi ollutkaan...!

Haluan rohkaista aloittajaa ja muitakin että ehdottomasti kannattaa muuttaa paikkakuntaa jos on jokin tärkeä syy siihen. Minua se auttoi eniten kun pääsin entisestä erilleen. Uudella paikkakunnalla oli helpompi hengittää.
Ja sitten löysin myös uskon Korkeimpaan Voimaan johon uskon että Hän auttaa jos rukoilen ja pyydän ohjausta. Ei tarvi enää pelätä kun on turva Jumalassa. Ei sitä silti parane täysin, mutta pelko vähenee huomattavasti kun tietää että joku on jossain joka kantaa, vaikkei se siltä aina näytä, eikä tunnu. Jotenkin olen vuosikymmenien aikana jo oppinut että ihmiselämä on hauras ja herkkä, kuljemme täällä aikalailla rikkinäisenä kaikki.

Samaa rallia ja siitä kampeamista täälläkin...tuttua visiointi ja toive vielä jostain uudesta, vaikka sitten konkretian kautta muuttamalla toiseen kämppään tai kaupunkiin. Tai matkustaa jonnekin (todellisuudessa junamatka viereiseen lähiöönkin on iso askel..). hoitokontakti ei ole muuton kannalla , olis pakenemista tilanteessa missä henkinen puoli näin hauraana persoonasta lähtien. Unelmapuoli haluaa olla samanlainen kuin ns.täysillä elävät, jotka eivät etsi polkujaan pelkästään pään sisältä. Ehkä koskaan alakaan etsiä.

Ennen mieliala saattoi mennä ylikierroksille tai luultavasti ihan normiksi, mikä tuntu hienolta jos sellasta edes puolikkaan päivän koki. Ja siitä aina iso tiputus. Mikä on nykysinki hiippailemassa selän takana. Neuroottisuus monissa pienissä asioissa on kai joku mielen keksimä temppu pysyä tasasempana. Ja sellanen pakonomanen puuhastelu ahdistaa aina kun tiedostaa et miks helvetissä esim. taas vaihtaa huonekalujen paikkaa.

Tuntemukset romahteluineen ainakin kertoo että on olemassa 😎

Voi kun oppisikikin nauttimaan niistä pienistä hyvän olon hetkistä.
Niitäkin kuitenkin joskus on. Mutta silloinkin koko ajan odottaa milloin
tilanne muuttuu. Voi kun saisi edes pienen hetken olla onnellinen vailla
pelkoa ahdistuksesta ja peloista ym. Olen muuten huomannut että
mulle on tullut asioiden tarkistamisen pakkoa. Nukkumaan mennnessä
mm. pitää tarkistaa onko kahvinkeitin varmasti pois päältä, ovet lukossa
ym. Eikä riitä että tarkistan kerran. Samoin jos lähden johonkin.
Niin kuin otsikossa sanotaan pelkään tosissani tulevaisuutta. Pelkään
elämää. Pelkään paljon paljon muuta. Mutta päivästä toiseen mennnään.