Toipuminen onnistumaan
Long story (as) short (as possible).
Olen 27 v. nainen, ja oon aina tiennyt olevani tosi herkkä ja ns. helposti haavoilla ja ruvilla henkisesti, mutta erilaisten mt-ongelmien kanssa on tullut painiskeltua ”vaan” 10 vuotta… Oon kokenut sairashistoriassani 3 voimakasta masennusta, joista viimeisin itsetuhoisilla ajatuksilla (viimeisin puolitoista vuotta sitten, papereissa keskivaikea masennus), ahdistuneisuutta (siihen liittyi voimakasta hiusten repimistä niskasta, käden puremista sekä nukkumisvaikeuksia), yhden 2 vk avolaitosjakson, opintojen venymisen (onneksi sain valmistuttua kuitenkin vaikka myöhässä!) ja hullun psykiatrin (elämän ironiaa…) lääkekokeilut kun hän oli jostain syystä aivan varma että olen bipo mikä en sitten ollutkaan (tämä paljastui lääkityksestä kun bipolääkkeet eivät sopineet ollenkaan).
Nyt olen käynyt kerran viikoassa vuoden ajan Kelan tukemana terapiassa ja se jatkuu ainakin vuoden mutta tavoitteena olisi 2 vuotta. Lääkkeenä Venlafaxin,jota söin pitkään 225 mg. Olen loppukeväästä aloittanut vieroituksen tästä ja tällä hetkellä menee enää 10 mg.
Aika paljon kaikkea ns. ”hyvän perheen kiltille, suorituskeskeiselle ja tunnolliselle tytölle”, jolle usein tuntui olevan tärkeintä se että sai pidettyä toiset tyytyväisenä itseensä ja ettei tuota pettymyksiä muille. Mulla on myös vahva sisäinen oma maailma ja värikäs mielikuvitus, jonne uppoudun herkästi. Ehkä tämä kontrasti ja ulkoelämän kasautuvat paineet minut aikanaan sairastuttikin, who knows.
Olen saanut työpaikan opiskelemaltani alalta, minulla on laaja ystävä- ja perheverkosto (tällä hetkellä tosin tulehtuneet välit vanhempiin, jotka eivät antaisi mun tehdä elämässä mitään muuta kuin töitä jos saisivat päättää, kaikki omat itsenäiset päätökseni tuntuvat olevan heille yhtämielisesti nounou mutta eipä voi mitään…) ja hyvä terapeutti eli asiat ovat paremmin kuin pitkään aikaan. Koen että tämän vuoden alusta olen puhtaasti saanut keskittyä toipumiseen ja että ympäristönikin on antanut mulle siihen luvan. Ja ennen kaikkea, olen nyt itse antanut siihen itselleni luvan. Haluan että tää hyvä linja pysyy (ja haluan olla antamatta pelolle valtaa. Joku osa musta sanoo kokoajan että kyllä se neljäs masennusjakso tulee vielä joskus mut en halua kuunnella tätä ääntä).
Joten ihanat tyypit siellä näyttöruutujen toisella puolen, antakaa vinkkejä toipumisen tukemiseen. Myös vinkit joistain ruoka-aineista (muut ku synteettiset lääkkeet) joilla hoitaa itseä, on tervetulleita!
Kiitos paljo ja aurinkoa päiviinne!
☺️
Katso viiestiketju toivoa on.
Ehkä ja toivon mukaan sieltä löytyy jotain apua.
Itse syön sitä ruokaa mistä pidän.
En joka päivä samaa.
Kokeilen joskus myös uusia makuja.
Olen sekasyöjä, kaikki käy, en ole allerginen millekkään ruoka-aineelle
Hei ovisilmä,
Viestisi jäi mietityttämään, ehkä siksi että samaistun jossakin määrin tuohon suorituskeskeiseen ja tunnolliseen tyttöön. Musta kuulostaa että suhtaudut mt-asioihisi jotenkin hirmu järkevästi - olet tainnut työstää niitä jo aika pitkälle!
Mulla toipumisen tukemiseen on ehkä eniten auttanut se että olen harjoitellut muutaman erityisen ystävän ja terapeutin avulla itsemyötätuntoa. Yritän suhtautua itseeni lempeästi, samalla tavalla kuin suhtautuisin hyvään ystävään silloin kun näen että sillä menee huonosti. Ajattelen aika harvoin toipumista sellaisena asiana, jossa onnistuttaisiin tai epäonnistuttaisiin. Enemmän se on mulle sellainen prosessi, jossa on mennään välillä ylös- ja välillä alaspäin. (Uskoisin että ihan joka ikinen ihminen tekee elämänsä aikana niin, riippumatta siitä onko joutunut tietoisesti miettimään mt-asioitaan vai ei...) Välillä tulee takapakkia, mutta se ei ole maailmanloppu.
Mun terapiassa tosi paljon on kyllä työskennelty sen kanssa, että opettelen tunnistamaan omia tarpeitani, ja huomioimaan ne. Jossain vaiheessa ajattelin että mun on alettava huolehtimaan itsestäni paremmin, koska muuten mä en pysty auttamaan mitään tai ketään. Nykyään taidan ainakin toisinaan ajatella, että mun kannattaa pitää itsestäni huolta koska olen hyvä tyyppi, jollakin tapaa ansainnut sen. Tai ainakin, koska elämä sujuu jotenkin mukavammin jos onnistun muistamaan sen. (Sivuhuomiona: tuntuipas tuon ansaitsemis-jutun kirjoittaminen vaikealta. Muotoilin lausetta edestakaisin varmaan 10 minuuttia, enkä vieläkään ole tyytyväinen siihen. 😟 No, tässä taitaa olla mulle jotakin mitä voisi seuraavaksi mietiskellä).
Hmm, eksyinköhän jaarittelemaan vain itsestäni? No, jätän sen siihen silläkin uhalla että aiheen vieressä pientareella pistäytyisinkin...
Ruokavinkkejä en kyllä osaa antaa. Tykkään syödä hyvää ruokaa 😋 , monenmuotoisia ja värisiä kasviksia, leipää ja toisinaan herkkuja, päivittäisen lounasruoan lisäksi. Vähän sen mukaan mistä milloinkin tulee hyvä olo.
Lämpimiä kesäpäiviä myös sulle!
soroppi kirjoitti 17.7.2017 20:43
Mulla toipumisen tukemiseen on ehkä eniten auttanut se että olen harjoitellut muutaman erityisen ystävän ja terapeutin avulla itsemyötätuntoa. Yritän suhtautua itseeni lempeästi, samalla tavalla kuin suhtautuisin hyvään ystävään silloin kun näen että sillä menee huonosti. Ajattelen aika harvoin toipumista sellaisena asiana, jossa onnistuttaisiin tai epäonnistuttaisiin. Enemmän se on mulle sellainen prosessi, jossa on mennään välillä ylös- ja välillä alaspäin. (Uskoisin että ihan joka ikinen ihminen tekee elämänsä aikana niin, riippumatta siitä onko joutunut tietoisesti miettimään mt-asioitaan vai ei...) Välillä tulee takapakkia, mutta se ei ole maailmanloppu.
Tosi hyviä huomioita! 🙂👍 Musta tuntui aikanaan ihan mahdottomalta tuntea myötätuntoa itseäni kohtaan. En osannu muuta ku vihata ja hävetä itseäni, niin menneisyydessä ku nykyisyydesäkin. Kumminkin vuosien varrella asia on hiljalleen muuttunut. On niin paljon helpompi olla ja elää, kun voin suhtautua itseeni rakastaen ja myötätuntoisesti!
Toi on minusta myös tosi tärkeä asia, että hyväksyy sen, ettei toipumien ole pelkkää nousukiitoa. Kun on mennyt pitkään parempaan päin ja sitten tuleekin pudotus ja oikein huono aika, tulee helposti epätoivoinen olo. Tuntuu, ettei tästä tule mitään, eikö mitään ole sittenkään tapahtunut, kuinka voin vieläkin pudota näin alas? Mut kyl siitä sit taas noustaan, vahvempana ja viisaampana. 🙂
Voimia tiellesi, ovisilmä ja kaikkea hyvää elämääsi!