Onpa niin tutun kuuloista nuo toimimattomat ihmisuhteet, aivan kuin itseni kirjoittamaa joistain kohdista.
Itse oli nuorena suosittu ystävä, aina oli ystäviä ja kavereita sekä suvun kans tulin toimeenkin. Mutta avioeron, sairastumisen ja eläkkeelle joutumisen jälkeen on tapahtunut ihme muutos, jotenkin vain en enää saa ystäviä enkä osaa tulla toimeen suvun kans.
Kyllähän sitä sanotaankin että kun yksi alkaa muuttua niin lähipiiri reagoi siihen siten ettei ne haluaisi muutosta, hylkääminen on yksi keino.
Minä olen myös ollut lapsena se kiusattu ja nimitelty, kaiken "hauskanpidon" kohde. Se jätti jälkensä. Mutten edes enää halua olla siinä porukassa mukana, jso joku haluaa oikeasti olla minun ystävä, kyllä hän minun kans on. Yksikin hyvä ystävä riittää.

Näin on, että yksikin hyvä ystävä riittää. Minulla on periaatteessa useita kavereita, mutta kaikkien kanssa olen tai ainakin tunnen olevani altavastaaja. En voi/uskalla soittaa heille ja sähköposteihinkin vastaan vain omalla vuorollani. Kärsin todella paljon yksinäisyydestä enkä löydä siihen ratkaisua. Välillä on helpompaa, mutta nyt on taas vaikea vaihe.

Käyn erilaisissa harrastuksissa, mutta jos niiden puitteissa ystävystyn jonkun kanssa, tilanne muuttuu aikaa myöten samanlaiseksi: toinen ihminen etääntyy vähitellen.

Olis ainakin kiva tietää, mikä tämän aiheuttaa. Käytöksestäni se ei ole kiinni. Olen ystävällinen, ehkä liiankin kiltti.

Voi tietysti olla, että todella vaikea lapsuustaustani ja sen jälkeenkin aika hankalat elämänvaiheet ovat jättäneet jäljet, jotka jollain tavalla äänenpainojen, ilmeiden, eleiden jne. kautta välittyvät toisille ja saavat ihmiset ennen pitkää tuntemaan olonsa epämukavaksi seurassani. Millään tavalla häiriköivä, tungetteleva tms. en ole koskaan ollut.

Olen kysellyt apua myös ammattiauttajilta, mutta en ole koskaan saanut. He eivät tunnu täysin ymmärtävän edes, mistä on kysymys.

Välillä jaksan tehdä alotteita ja saankin uusia ystäviä. Kun tilanne ajautuu entisenlaiseen umpikuiluun, tulee alakulo enkä aina jaksa yrittää. Vanhat pettymykset pongahtelevat mieleen tuon tuostakin ja tappavat elämästä ilon.

Olen käynyt traumaterapiassakin puhumassa asiasta ja siellä on todettu lapsuuden todennäköisesti jo aiheuttaneen vaurioita, mutta miten tästä kierteestä pääsee eroon. Siihen en ole saanut mistään vastausta.

Sairastin masennuksen viime vuosikymmenen alkupuolella ja jouduin jäämään eläkkeelle. Olen ollut pitkään terve, mutta perusongelmani on entisellään. Liikun paljon ja elän kaikin puolin terveellisesti. Ongelma on vaikuttanut uniini niin, että nukun todella huonosti, vain muutaman tunnin yössä. Se tuo lisää pulmia, koska silloin olen iltapäivisin niin väsynyt, etten jaksa liikkua mihinkään. Kaikki, mitä teen, pitää tehdä aamupäivän aikana.

Otan kiitollisena vastaan mahdolliset kommentit ja vinkit, jos joku on samanlaisessa tilanteessa löytänyt ratkaisuja.

Onpa tosiaan niin samankaltaista myös minulla, ihan eläkkeelle joutumisenkin vuoksi.
Välillä elän ihan tyytyväisenä, muutama "ystävä" on joiden kans vaihdan kuulumisia muutaman kerran vuodessa, asuvat eri paikkakunnalla. Olen kylläkin vaihtanut paikkakuntaa useaan otteeseen niin siksi kait on jäänyt ihmissuhteet vähäiksi ja jos olen johonkin tutustunut niin on tapahtunut juuri tuo, että se on loppunut. Ei enää oteta yhteyttä tai edes vastata puhelimeen, muutaman kerran sen sietää, mutta siihen se sitten loppuu. Joskus käy sitten niin että joku soittaa kun on elämässä jotain kamalaa tapahtunut ja tarvitsee kuuntelijaa.
Jos joku on tiennyt menneisyydestäni, niin tilaisuuden tullen olen saanut pientä irvailua tai muka vitsiä väännetty minun elämäst, se ei ole tuntunut hyvältä, mutten aina ole voinut hylätäkkään ihmisiä, muutoin olisin ihan yksin, joten kait minulla on vähän outoja ihmissuhteita. Mutta niin kuuluu olevan muillakin, ei ole helppoa muillakaan, vaikka päällepäin sitä jotkut näyttelee.
En tiedä voiko sille asialle enää mitään tehdä? Itse olen alkanut vain tyytymään kohtalooni.
Joskus huomaan kyllä, että olen aika totinen ja vähäpuheinen. En jopa tervehdi ja varmaan minusta saa sulkeutuneen kuvan. Kerran peilistä katsoin kaupassa ja ihan säikähdin kun olin niin huulet alaspäin totisena. Pystyisikö sitä muuttumaan? Jaksaisiko sitä alkaa yrittämään ja muokata itsestään eläväisempi ja hivenen välinpitämättömämpi muiden kommenteille tai soittaako joku, voisi vain itse soittaa välittämättä siitä mitä muut tekee?

Mullakin menee välillä paremmin.

Olen vaan niin riippuvainen siitä, voinko olla yhteydessä kavereihin ts. hyväksytäänkö minut, että mielialani ja valitettavasti myös juttuni liikkuvat noiden asioiden mukaan. Olen sitä paitsi erittäin herkkä huomaamaan pieniä vihjeitä siitä, etteivät ihmiset ehkä halua tavata tai olla yhteyksissä. Esim. poikani, joka tulee tänään käymään, antoi puhelussaan ymmärtää, että pari tuntia on max. jonka haluaa täällä olla. Aika harvoin käykin. Olen tietysti iloinen, että ylipäätään käy.

Ehkä soitan tänään Mieli maasta -ryhmään ja kokeilen käydä siellä. Terapiaan ei nyt ole varaa, vaikka taitaisin olla sellaisen tarpeessa. Tilanne oli alkukesästä vielä ihan hyvä. Kesän aikana menetin muutaman pitkäaikaisen ystävän ja sisareni ei pyytänyt hoitamaan pikkupoikaansa kuten aina ennen. Ei myöskään synttärikutsua tullut häneltä kuten aina ennen. Nämä asiat saivat minut lähes pois tolaltani.

Minulla on ollut jonkinlainen seurustelusuhteen tapainen toukokuusta lähtien. Olen itsekin lopettanut sen jo kolme kertaa kun olen kokenut, ettei se toimi, mutta mies on ottanut aina yhteyttä. Nyt olen itse valmis jatkamaan, mutta nyt pelkään kuollakseni, että se loppuu hänen toimestaan, kun olen näin alakuloinen ja muutenkin.

Keväällä olin tuetulla lomalla Vuokatissa. Siellä - kuten yleensä aina - jouduin ryhmän ulkopuolelle. Se oli taas yhtä helvettiä, vaikka loma muuten ihan ok.

En minäkään usko, että tätä kierrettä voi millään katkaista. Kun en edes tiedä, missä on vika. Esim. tämä miestuttavani, jolle olen kertonut näistä, pitää minua sosiaalisena ja viehättävänä. Jossakin kuitenkin on vikaa, koska kaikki ihmissuhteet päättyvät ennen pitkää.

Onneksi olen terve ja voin liikkua. Tänäänkin on jumppaa ihan kohta läheisessä Työväenopistossa. Sitten käyn pitkällä lenkillä. Iltapäivällä tapaan poikani ja illalla ehkä miestuttavani.

Monen mielestä asiani ovat hyvällä mallilla. Niin ovatkin muuten, mutta yksinäiset viikonloput (kun olin "riidoissa" miestuttavan kanssa) ja illat on kaameita ja hylätyksi tulemiset ja niiden pelko pyörii mielessä koko ajan. En saa ajatuksiani hallintaan, vaikka yritän kuinka kääntää ne positiivisemmiksi.

Just noin minullakin on, kaikki päällepäin hyvin, mutta silti sisällä ihan sekaisin, pelkoa ja hylätyksitulemista. Ei aina, eikä joka päivä enää. Aiemmin olin koko ajan "surkeana" ja "itsesäälissä". Luin muiden ihmisten käytöstä minua kohtaan, miettimättä ollenkaan että muillakin saattaa olla vaikeuksia, ongelmia ja ahdistusta minkä takia eivät halua olla yhteydessä, tai elämään tulee asioita joiden takia vaan yksinkertaisesti unohtavat.
Minulle on myös sattunut kaikenlaista sellaista mistä "otin pultit" ja masennuin ihan kokonaan, viime talvi oli aika vaikea just noiden sattumuksien takia, en sitä silloin tajunnut, olin vain pikkuhiljaa vaipunut johonkin synkkään apatiaan, mikään ei kiinnostanut, enkä pitänyt itseäni hyvänä enkä edes siedettävänä. Se meni kyllä liian pitkälle.
Oikeasti rankkoja asioita on ollut elämässä, ihan pienestä lähtien. Mutta kummasti olen selvinnyt tähän asti? Ihan ihmettelen. Kaikesta siitä alkoholismista, väkivallasta, liiasta työstä olen selvinnyt tähän päivään hengissä, siitäkin kuuluisi olla kiitollinen ja olenkin.
Olen miettinyt että olen itse itseni pahin vihollinen näissä asioissa, menen liian herkästi johonkin "kuplaan" ja torjun kaiken, masennun ja olen allapäin, väsynyt ja synkkä.
Onneksi minulla on nyt asuinkumppani, hän vähän tsekkaa minua välillä ja sanoo että äläpä ota liian raskaasti tuota asiaa, ja eihän siihen tarvi noin raskaasti suhtautua. Hän on saanut minut ajattelemaan että olisiko se minussa se vika, otanko tosiaan liian raskaasti asioita joita ei tarttis edes miettiä, vaan hyväksyä.
Tämmöisiä ajatuksia nyt tänä aamuna, kun eilen riitelin läheisen kanssa ja nyt en kykene muuta kuin olemaan kotona ja suremaan. Hieman ajattelen että annanko sen asian pilata päiväni?

Täällä sama tilanne: koko viikon aika hyvät fiilikset mieskaverin kanssa. Eilen juutuin jotenkin väärään ajatuskulkuun, aloin epäillä häntä (tunnemme vasta n. 3 kk:n ajan) esim. toisen naisen tapaamisesta ja ihmettelin, kun hänellä ei ole minkäänlaisia kuvia tms. entisestä perheestään tai mistään - on hävittänyt lähes kaiken menneisyyttään koskevan materiaalin. Oli siinä muutakin, mihin juutuin. Seurauksena oli se, että pilasin hänen jalkapallon katseluiltansa täysin. Nyt on morkkis, vaikka pyysinkin anteeksi. Emme asu yhdessä, mutta lähekkäin, joten hipsin aamulla kotiin häntä koipien välissä. Saa nähdä, tapaammeko enää. Ollaan jo kolme kertaa oltu lopettamassa koko juttua.

Onneksi maanantaina alkaa Valkonauhaliiton ryhmä, jossa käydään läpi hylätyksi, torjutuksi, kiusatuksi jne. tulemisen tunteita. Saa nähdä, saisko siitä vähän apua.

Lopetin 7 v kestäneen avoliiton pari vuotta sitten. Sen jälkeen sain uusia ystävättäriä ja opin nauttimaan monella tavalla elämästä. Ihan nyt kesän aikana tapahtui joku ihme käänne. Kaksi "vanhaa" ystävätärtä häipyi elämästäni ja muutkin loittonivat. Olen hiukan masentunut, vähintäänkin alakuloinen. Ehkä menen vielä mieli maasta -ryhmäänkin ainakin, jos tuo mieskaverijuttu nyt kariutui.

Eilen käveltiin monta tuntia pitkin Helsingin puistoja ja rantoja. Siitä tuli tosi hyvä olo. Aion tehdä sen uudelleen niin varmaan saan n. 9 kg:n ylipainonkin vihdoin pois. Siitäkin on tullut stressiä, kun yrittää ja yrittää, mutta ei millään onnistu sen pudottamisessa.

Hyvän viikonlopun toivotuksin ja tsemppiä + jaksamista

Hei,
ollaan oltu yhdessä yli 16 vuotta. Nyt tuntuu, että haluais omaa aikaa jne.
En oikein edes ymmärrä, mistä kaikki johtuu.
Identiteettiongelma tms. En oikein haluaisi erotakaan.
Toivottavasti joku vaan sanois, että semmosta se on pitkässä suhteessa.
Ongelmat siirtyy vaan ihmisestä toiseen.
Ahdistaa, tuskaa jne.
Voi, kun joskus olisi aika, niinkuin ennen,,,

Varmaan pitkässä suhteessa onkin aikoja jolloin haluaisi itselleen aikaa, mutta eihän sen takia kannata erota? Ainakaan minun mielestä, koska kokemukseni yksin olosta ei ole kovin kannustava, ensin se on ihanaa, mutta ajan oloon ei ja jos ei löydykään sellaista kumppania jonka kanssa haluaisi elää tai voisi, niin se yksinäisyys on aika ahdistavaa.
Olin pitkään eron jälkeen yksin ja sitten yksinäisyys ahdisti. Nyt tulee joskus ajatuksia että olisko sittenkin yksin parempi, mukavampi ja helpompi, niin heti tulee mieleen ne yksinäiset illat ja aamut ja poistan ajatuksista toiveen olla yksin.
Jos haluan olla yksin niin päivässä on paljon hetkiä jolloin olen yksin, kotona ja muualla, joten emme ole liian paljoa yhdessä. Tällähetkelläkin tämä aika on sitä ns. omaa aikaa.
Ja olen ikikiitollinen että on nyt kumppani joka toppuuttelee minun liian herkkää mielikuvitusta liioittelemasta asioita.

Hei,
asia on juuri niinkuin sanoitkin.
Ei vaan tule katsottua tarpeeksi peiliin,
että näkisi ne omat virheensä.
Sitä on niin helppo projisoida huonoja oloja toiseen.
No toivottavasti opin pikkuhiljaa olemaan säyseämpi ja ymmärtäväisempi.

Minulla tämä uniongelma osaltaan pilaa suhteita. Eilen illalla juteltiin mahdollisesta matkasta. Mies epäröi, koska unirytmini on sellainen, että nukahdan n. klo 20 illalla. Sitten herään klo 2 ja valvon seuraavaan iltaan. Ymmärrän kyllä, että ei sellaisen ihmisen kanssa voi esim. asua lomalla samassa huoneessa ja iltaohjelmakin jää usein väliin. En ole saanut asiaa kuntoon vaikka lähes kaikki asiantuntijat on koluttu. Pitäis taas kai yrittää venyttää iltaa klo 23 asti ja sitten yrittää nukkua se 5 - 6 h. Mutta minkäs teet kun Nukku-Matti tulee aina liian aikaisin.

Minä en myöskään kestä yksinäisyyttä/yksinoloa. Asutaan miesystävän kanssa aika lähekkäin. Kumpikin saa omaa aikaa harrastuksiin ja muutenkin sen mukaan, kun on tarve. Kun takana on paljon pettymyksiä ihmissuhteissa, on ollut opettelemista siinä, että luottaa toiseen. Pikku hiljaa sitä on oppinut kun on muutenkin oppinut tuntemaan toista hyvine ja huonoine puolineen. En enää aiokaan asumaan kenenkään kanssa yhdessä. Tällainen suhde sopii minulle.

Olen käynyt Valkonauhaliiton ryhmässä, jossa puhutaan ulkopuolisuuden ja torjutuksi tulemisen tunteesta. Meitä on siellä vain neljä, yksi minunikäiseni ja kaksi nuorempaa. Vetäjä on hyvä. Ryhmä on ihan ok., mutta ei sekään varmasti lopullisesti ratkaise ongelmaani. Ei siihen taida olla varsinaista ratkaisua. Onneksi on kuitenkin ryhmiä, joissa voi käydä jakamassa tunteitaan. Sillä tavalla + niiden ihmissuhteiden voimalla, jotka omassa elämässä toimivat, jaksaa. En tiedä, miten kestäisin, jos olisin ihan ilman ihmissuhteita.

Välillä tuntuu siltä, että moni kaipaa kosketusta (tarkoitan henkistä, sosiaalista) toiseen ihmiseen, mutta ei osaa luoda yhteyttä tai pitää sitä yllä. Ollaan tavallaan itsekkäitä, ehkä varuillaan, pelätään hylkäämistä, hyväksikäyttöä, ties mitä. Moni loukkaantuminen on ehkä lopulta vain väärinkäsityksen tai äkkinäisen ajattelemattomuuden aiheuttama. Sitten jäämme poteroihimme suremaan tai ärsyyntyneinä ja katkerina vetäydymme. Väärinkäsitys tai ajattelematon sanominen jää purkamatta.

Joka tapauksessa ainakin minun elämässäni on sama, josta kirjoititte: jatkuva tasapainoilu sen välillä, olisinko mieluummin yksin kuin kestäisin toisen, siis miesystävän, ärsyttäviä piirteitä ja taustalla kokemaani epävarmuutta suhteen tulevaisuudesta. Minullakin yksinäisyys häviää edes jotenkin toimivalle suhteelle.

Tällä hetkellä asiat elämässäni on hyvin, mutta se on vain tämä hetki. Olen niin hetkessä ja tunteessa elävä että en muista aina mitä tunsin vaikka edellisenä päivänä. Mutta yleisesti pitkällä aikavälillä ei enää ole ollut niin kauheita ristiriitoja ihmisten kanss kuin oli joskus vuosia sitten. Tämä avoliitto on muuttanut minua aika paljon, vaikka alussa oli tietenkin niitä ongelmia kun erilaiset ihmiset yhteen meni, mutta olemme ajan mittaan saaneet elon tasaisemmaksi eikä repiviä riitoja ole enää ollut, tai ei ne olleet riitoja, kumpikin vain oli niin omien tapojensa orja, mutta kun aikansa tässä ollaan totuttu toisen tapoihin niin ei ne enää tunnu pahalta ja pelottavalta.
Olen jopa oppinut, etten esim. soita henkilölle joka on sanonut rumasti minulle, vaikka mieli tekisi kysyä mitä kuuluu jätän soittamatta, päivä kerrallaan. Koska tämä henkilö on tehnyt tuota samaa temppua jo ihan nuoruudesta lähtien, pilkannut ja nakellut kummallisia kommentteja elämästäni tai jättänyt tulematta sovitusti. Nyt vain sanoin kun viimeksi hän jätti tulematta, etten enää siedä tällaista, ei tämä oikein kuulu normaaliin ihmissuhteeseen, eikä edes ilmoiteta ettei tule. Ehkä se jollekin on pientä ja lapsellista "suuttua" moisesta, mutten ole suuttunut, en vain nyt halua tällaista kohtelua että olen sen arvoinen ettei edes kannata ilmoittaa. Ymmärsin että olin taas luisumassa siihen samaan tilaan kuin olin joskus vuosia sitten, liian riippuvainen ihmisistä, suvusta tms. Enkä enää halua sellaiseen, kun oli niin rankkaa vuosia olla yksin ihan sen takia kun oli pakko opetella elämään itsenäisesti eikä roikkua epämukavissa ihmissuhteissa joista suurin osa oli hyväksikäyttösuhteita puolin ja toisin. Olin vuosia sellaisessa yhteisössäkin jossa en uskaltanut puolustautua, en uskaltanut sanoa mitä mieltä olin joidenkin käytöksestä minua kohtaan, koska tarvitsin heitä, olin ihan liian riippuvainen muista ihmisistä.
Olen mielestäni oppinut kovan koulun jälkeen terveen riippuvaisuuden, mutta ystäviä ei tosiaan ole paljoa, en vain ehkä vielä ole tarpeeksi "terve" että kestäisin naljailun ystävältä. Se pelottaa että kun tullaan tarpeeksi tutuksi niin aletaan olemaan liian tuttavallinen, naljaillaan ja lasketaan leikkiä toisen asioilla jotka ei ole mitään naurunasia. Tämä asia nousi tänään mieleen.

Samaa riippumattomuutta, siis tervettä sellaista, opettelen minäkin.

Olen miettinyt, että ihmiset varmaan pitää minua niin kilttinä, että joudun helposti sen takia liikaa mukautumaan heidän tahtoonsa, ellen pidä puoliani. Eivät ihmiset pahastu eivätkä hylkää minua, vaikka kieltäydynkin esim. liian viime tipassa tulevasta tapaamispyynnöstä.

Jos joku oikuttelee minulle tai käyttäytyy huonosti, yritän ottaa häneen etäisyyttä. Vain kerran elämässäni olen oikeasti katkaissut suhteen ystävättäreen. En kadu sitä vieläkään. Tämä henkilö ei ymmärtänyt, vaikka selitin, että jatkuvat tapaamisten perumiset ym. loukkaavat minua. Oli pakko katkaista jatkuvasti harmia tuottava suhde.

Näyttää siltä, että joskus ystävättäret ottavat yhteyttä sattumalta samoihin aikoihin. Tulee ruuhkaa tapaamisissa. Sitten menee viikkoja, jopa kuukausia, etten tapaa ketään.

Onneksi on nyt tuo miesystävä, joka asuu tässä lähellä. Hän ei ole täydellinen, mutta riittävän hyvä ainakin tällä hetkellä ajateltuna. Sama on varmaan minun laitani hänelle. Ehkä lähdemme lähiaikoina pienelle matkallekin yhdessä. Yritän järjestellä raha-asioita niin, että matka onnistuisi. Viikko yhdessä vieraassa paikassa varmasti antaa taas uutta kuvaa siitä, sovimmeko yhteen.

Olin eilen yhden ystävättäreni kanssa tanssimassa paikallisessa tanssiravintolassa. Taas tuli samanlainen pettymys kuin aina ennenkin: kauniita naisia on 2/3 porukasta. Se 1/3, joka on miehiä, kuljeskelee edestakaisin ja valkkaa, ketä mahdollisesti viitsisi hakeea tanssimaan. Itse harrastan tanssia ja harmitti tosi paljon, kun eilenkään ei kukaan hakenut. Olen saanut positiivista palautetta ulkonäöstäni, joten siitä sen ei pitäisi olla kiinni. Miehiä on vaan liian vähän ja osa ei ollenkaan tanssi, tulevat muussa tarkoituksessa. Loput ja varsinkin tanssitaitoiset, hakevat niitä, joiden tietävät osaavan tanssia. On kai pakko lähes lopettaa koko tanssiharrastus, kun ei ole partneria. Miesystäväni ei tanssi.

Huomenna on taas Valkonauhaliiton ryhmä, jossa voi purkaa hylätyksi/eristetyksi tulemisen kokemuksiaan. Luulen ja miesystävänikin on sitä mieltä, että olen niin herkkä, että koen tuollaisia tunteita herkemmin kuin muut. Yritän nyt ryhmän avulla opetella pois sellaisesta. Lapsuuden jatkuva yksinolo myös lienee vaikuttanut, etten osaa "pelata pelejä", joilla kukin hankkii itselleen parhaan mahdollen aseman kaveripiirissä. On jäänyt joku kiltteysvaihde päälle aikuiseksi asti. Samalla sitten harmittelen, kun muut ottavat sen päällekäyvemmän roolin.

Mutta huomenna alkaa uusi viikko. Toivottavasti se on meille antoisa.