terapiaprosessien kanssa selviämisestä
Mulla on jo tosi pitkään ollut terapiantarvetta, mutta en ole juurikaan pystynyt käymään, koska olen eläkeläinen eikä Kela näin ollen myönnä terapiakorvauksia. Mikä on kylläkin aika perseestä, ja antaa vahvan viestin siitä, että eläkeläisellä ja hänen jaksamisella ei ole mitään väliä. No, kuitenkin olen nyt alkanut käydä omalla kustannuksella terapiassa, mutta sen voin tehdä taloudellisista syistä vain 2-3 kertaa kuussa.
Nyt tuntuu, että kun terapiassa on alkanut noita prosesseja käynnistymään, asiaa mitä pitäisi käsitellä tulee niin hirveällä vauhdilla, että kaikki vaan pyörii koko ajan päässä ja ahdistaa. Tosi vaikeaa selvitä pitkistä terapiaväleistä ja nyt sitten alkoi vielä terapeutin kesälomakin. Toki ymmärrän, että lomansa tarvivat hekin vaativan työnsä vastapainoksi, mutta silti tuntuu vaikealta jäädä yksin kaiken kanssa. Ennen lomaa terapeutti antoi mulle luvan ottaa häneen joskus yhteyttä tekstarilla, jos on jotain mitä haluan sanoa. Sitten aloin ehkä vähän liikaakin niitä tekstareita laittaa, ja nyt koitan olla häiriköimättä häntä ollenkaan ainakaan nyt lomansa aikana. Ärsyttää paljon, että huomaa alkavansa takertua terapeuttiin, pitäisi olla joku non-stop terapia suunnilleen meneillään koko ajan.
Paras olisi nyt vaan saada nämä prosessit hetkeksi pois päästään ja nauttia kesästä, mutta vaikealta tuntuu. Miten te muut pärjäilette terapiatauot ja lopetukset? Ja ylipäänsä miten selviätte jatkuvasti päässä pyörivien ahdistavien asioiden kanssa?
Niin tuttua!
Sanos muuta - on se niin väärin, että eläkeläiset eivät saa kuntoutustukea. Kyllä kaikilla ihmisillä pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet tukeen - vanhoilla ehkä vielä enemmän, että saisivat edes pienen osan elämästään elää täysipainoisesti eikä koko elämä menisi hukkaan. Lääkäri-terapeutin hoidosta saa onneksi normaalit lääkärinkorvaukset, eikä se ero niin suuri taida olla.
Minäkin olen eläkeläinen ja käynyt yksityisesti terapiassa vuosikausia kerran viikossa. Sekin on liian vähän ja se on tuskallista. Takertuminen terapeuttiin kuuluu varmaan prosessiin, ei sen takia ainakaan kannata itseään huonoksi tuntea. Tuskallistahan se on. Häneen kohdistuvat aluksi kaikki vaille jäämisen tunteet ja toiveet, ja häntä pitää jonkinlaisena ihmeidentekijänä, pelastavana messiaana. Terapiaprosessi on luultavasti juuri vähitellen tapahtuvaa eriytymistä riippuvuudesta omaksi erilliseksi minäkseen. Kamalaa kituuttamista se on. Koko ajan käy sisäistä vuoropuhelua terapeutin kanssa ja haluaisi hänen olevan paikalla. Vähitellen olen alkanut nähdä terapeutin tasa-arvoisena ja erillisenä ihmisenä ja ihmetellyt, miten aiemmin näin hänet niinkuin vanhempana, jolla muka on valta minun ylitseni ja jonka huomiosta ja hyväksynnästä elämäni riippuu.Kesken se prosessi vielä on.
Asioitten vatvominen väliaikoinakin kuuluu varmaan prosessiin ja edistää sitä. Ihmisten seurassa helpottaa ainakin minua, ja vatvominen vähenee. Minä kirjoittelen päiväkirjaa ja näytän terapeutille hänen luvallaan. Sekin helpottaa. On ahdistavaa, kun on liikaa asioita ja tuntuu, että tärkeät asiat unohtuvat eikä niitä ehdi/muista kerttoa terapiatunnilla.
Kiitos viestistä, Desper. Tuntuu hyvältä huomata, että jollain muullakin on samanlaista juttua terapiaan liittyen. Itse yritän kirjoittamalla purkaa juttuja terapian väliaikoina, se edes vähän helpottaa kun saa ne päästä tuohon paperille. Koitetaanhan pärjäillä!
Hei . Mulla on sellanen ongelma että olisin kait terapian tarpeessa kun noilla lääkkeilläkään olotila ei muutu miksikään. Olen käynyt psyk.polilla psykiatrin juttusilla nyt 10kk aikana ehkä 5 kertaa. Olen puhua puputtanut pahaa oloani ja itkenyt vuolaasti ja hän on mielestäni myös ollut ymmärtäväinen. Ja sen käynnin hetken olen jopa itseni yllättäen saanut purkaa pahaa oloani. No Hänen tehtävänsä tuntuu olevan lääkityksen seuranta joten minun pahanolontyhjennys on mennyt oikeisiin korviin ja jopa tunnen että hän on ymmärtänyt mutta koska tiedän että hänelle tuo lääkitys on pääasia niin olo on vain osittain helpottunut. No onhan mulla ollut varattuna aika myös psyk.sairaanhoitajalle mutta olen osan ajoista itse nukkunut (nukun hirveästi) ja joitain varattuja aikoja on peruttu heidän puoleltaan, kuten myös psykiatrinkin puolelta. Ja olikohan se nyt ensimmäinen kerta kun psyk.hoitajalla kävin niin hän jaksoi puhua alueen parkkipaikkojen vähyydestä heti alkuun sen verran että mun mielenkiinto oikeastaan lopahti siihen. Hän myös valisti että mun pitää laittaa herätyskello soimaan että herään ajoissa hoitamaan asioita ja varasi seuraavan ajan aikaiseksi (minulle aikaiseksi) jotta saisin aikatauluni ihmisten aikaan. No hitsi. Kun mun parhaat hetket on nukkuessa. Ja mitä enemmän nukun sen parempi olo on herätessä. En kärsi lyhyistä ja katkeavista unista vaan tosiaan nukun hyvin kunhan kukaan ei häiritse heräämistäni.
Hyppäsin vähän ohi. Mutta pointtini on kuitenkin se että millaista apua te muutte saatte eriammattiarvojen (psyk..sitä ja psyk..tätä) tapaamisista kun musta tuntuu että olisin mielummin itsekseni ilman heitä. ????? Mulla on kotona erillaisia eläimiä joista pidän huolta ja jos se olisi normaalia elämää niin olisin tosi tyytyväinen.