Hei maanvaiva.
Kyllä sinulla mielestäni on oikeus ottaa kantaa ja rehellisesti kertoa miltä sinusta tuntuu. Ei sinun kuulu kärsiä loppuikääsi menneistä tapahtumista vaan yrittää etsiä helpotusta käytettävissä olevin keinoin, eli just terapiassa. En usko että äitisikään haluaisi sinun kärsivän hänen tekonsa vuoksi.

Kiitos vastauksesta NA. Minulle eilinen livekeskustelu oli aika kovapaikka vaikka halusin olla mukana ja ehkä lopptulos sitten onkin hyvä. Kun ainaki joki asia selvisi.

Minä luulen, että minun on aika lopettaa terapia. Minä en jaksaisi enää velloa lapsuudessani vaikka sitten toisaalta on monia asioita mistä haluaisin puhua. Minulla nousee esiin pieniä kysymyksiä ja just sillojn kun ne tulee mieleen, pitäsi olla joku keltä kysyä. sitten, jos vasta parin päivän päästä on terapia, ei se kysymys ole pinnalla enkä sitä kysy.

Eilen kun oli nopeaa puhetta kuolemisesta, tuli mieleen vaikka mitä. Mutta sitten tuli myös mieleen, että jos tuon sanoisin, se olisikin vainajan häpäisyä. Minä en äitiä hirveästi kunnoittanut silloin, kun se eli. eikä myöskään se minua. Nyt minä luulen, kun olen edistynyt aika tavalla käyttäytymiseni suhteen ja myös opinnoissani, että minun äitini voisi minua kunnioittaa tai tarkemmin sanottuna voisi äiti olla minusta ylpeä.
Vastavuoroisesti tuntuu taas, että minäkin voisin äitiäni kunnoittaa sen verraan etten mitä vaan paskaa siitä puhu.

maanvaiva kirjoitti 6.2.2008 15:6

Minulla jäi kesken puheet livessä tästä asiasta. Minua on vaivannut asia, että minä häpäisen vainajaa, kun oikein innostunun terapiassa ottamaan kantaa äitini itsemurhaan ja siitä millainen äiti se välillä olikaan.

terve maanvaiva.
Olen joutunut työstämään itse omien vanhempien poismenojen jälkeen ,heidän edesottamuksia ja sillä tavoin kykenin hyväksymään niiden hyvien ja pahojen luonteiden piirteet mitä heillä oli elonaikana.

Jokaisella meillä on sekä äiti ja isä eikä kukaan meistä ole pystynyt valitsemaan niitä etukäteen joten meidän vanhemmat ovat tavalliset ihmiset omien menneisyyden vankeina ja tietenkin he ovat yrittänyt heidän omiensa voimavarjoa myöten kasvattamaan meitä lapsia niiden heidän opetettua ohjausta evästämään kuinka lapsia pitäisi kasvattaa.

Yritä silti työstä ja nähdä omasi äitisi hyvät ja pahat puolet. Ja yritä hyväksyä edesmennyt äitiä kunnioituksella ja anna armoa hänelle kuten itsellesi. 🙂 t v1959 jousimiesnainen

Hei maanvaiva.
Minulla on terapiassa käyty myös lapsuutta ja kuolleita sukulaisia lävitse. Vanhempani ovat tosin vielä elossa, mutta silti tuntuu välillä vaikealta puhua negatiivisia asioita heistä. Tuntuu kuin sanoisin terapeutilleni että he ovat olleet huonoja vanhempia, vaikkei koko asia suinkaan niin ole. Nämä negatiiviset tunteet ja muistot on vain käytävä lävitse, jotta voisi itsekin toipua ja nähdä realistisen kokonaiskuvan siitä millaisia omat vanhemmat ovat/ovat olleet - ihmisiä, virheineen kaikkineen. Ei niiden virheiden olemassaolon myöntäminen ole kenenkään häpäisyä, ei elävien, eikä kuolleiden. Tosiasioiden myöntäminen ja niiden kanssa elämään oppiminen on osa paranemisprosessia. Se tuntuu tuskalliselta mutta lopputulos on kuitenkin hyvä.

Vielä haluaisin jakaa kanssasi omalta terapeutiltani saamani ohjeen. Koska vaikean masennuksen takia muistini on hyvin heikko, hän kehotti minua kirjoittamaan ylös kaikki asiat mitä terapioiden välillä tulee mieleen, myös tunteet kaikki kohtaukset ja sen sellaiset. Sitten niitä käydään läpi sieltä vihosta, luen hänelle otteita ja puhumme niistä asioista. Tämä on todella auttanut, sillä muuten terapiassa istuisin lähes hiljaa tai jaarittelisin turhista asioista. Näin saamme käytyä lävitse niitä asioista jotka minua todella vaivaavat ja joista on tarve keskustella.

Voimia asioiden läpikäymiseen sinulle ja kaikille muillekin 🙂🌻