Terapian jälkeinen tunti

Terapian jälkeinen tunti

Käyttäjä maanvaiva aloittanut aikaan 02.11.2007 klo 12:04 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 02.11.2007 klo 12:04

Minulla on hyvä terapia vaikka en paljon puhukaan siellä. se siitä.
Mutta haluaisinkin puhua siitä tunnista mikä on terapian jälkeen. Minulla on todella paha olo, välillä oksennankin ja tunnen oloni sairaaksi. Kuten kävi eilenkin ja tuntui, että kuolen ja olin vielä yksin.

Jos vanhempani ovat kotona, yleensä he hakevat minut kotiin ja silloin kykenen olemaan paremmin. Mutta niillä on aika tavalla matkustelua ja tulee aikoja, että pitää yksin selvitä terapian jälkeen enkä veina pärjätä. Minusta tästä asiasta on vaikea terapialle puhua. Koska sehän voisi ajatella, että on epäonnistunut työssään ja haluaa lopettaa, sitä minä en taas halua.
Enkä haluaisi jättää käyntejä väliinkään vanhempien matkustelun ajaks.

Onko teillä muilla tämmöistä ja miten toimitte?

Käyttäjä sasutäti kirjoittanut 02.11.2007 klo 13:33

Itselläni on vaikeaa "terapian" jälkeen, varsinkin jos asiat joita siellä on käsitelty, ovat olleet minulle vaikeita. Yleensä itken itse tilanteessa, en niinkään sen jälkeen - en enää. Tunnen oloni jotenkin likaiseksi.. tai ainakin huonoksi kun olen itkenyt. Saatan olla jonkinmoisessa shokissa, etten ajattele mitään ja huomaankin yhtäkkiä kävelleeni pitkän matkan ilman, että olisin tiedostanut asiaa itse.

Pahin on ollut se, kun nuorisopsykiatrian poliklinikkakäynnin jälkeen menin koululle ja yritin itsemurhaa lääkkeillä. Olen nyt jälkeenpäin miettinyt asiaa ja olen tullut siihen tulokseen, etten niinkään halunnut kuolla vaan lähinnä että se olo, mikä silloin oli, olisi mennyt pois - tuo toki ei hyvä keino siihen ole, mutta se on minun tapani.

Minun tapani purkaa pahaa oloa on satuttaa ja tehdä pahaa itselleni, sillä koen vieläkin häpeää ja syyllisyyttä siitä, että olen sairas ja joudun kulkemaan mielenterveystoimistossa ja terapiaakin minulle pitäisi etsiä - vielä vain ei ole löytynyt sopivaa, en tosin tiedä että onko ammattihenkilöstö edes etsinyt sitä. 😞

Käyttäjä Nymphalis Antiopa kirjoittanut 02.11.2007 klo 14:01

Hei maanvaiva.

Hyvä että toit tuon asian esille sillä mulla on just sama tunne terapian jälkeen. Tuntuu että olen niin perusteellisen yksin enkä osaa rauhoittua sitäkään minkä "normaalisti" osaan olla. (Tosin mun normaali on aika epänormaali 🙄)
Ennen terapiaa jännitän sinne menoa koska tiedän että sen jälkeen tulee se orpo olo ja kun terapeuttini on sitä mieltä että kerran viikossa olis hyvä käydä niin minä kiltisti käyn enkä uskalla sanoa tuosta mitään. Toivon vaan ettei enää tartteis käydä kahta kertaa viikossa kuten eräässä vaiheessa. Nyt olen päättänyt kertoa seuraavalla kerralla asiasta koska uskoisin että he ammatti-ihmisinä osaavat suhtautua siihen, samoin sä voisit mielestäni ihan hyvin kertoa koska siksihän siellä käydään että puhutaan tuntemuksistamme.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 02.11.2007 klo 14:57

hyvä kun en ole ainoa.
Minäkin joskus olen yrittänyt mennä kouluun terapian jälkeen. Varsinkin kun kävin nuorisopolilla ja se aika oli heti aamusta. Kun olen jälkeenpäin asioita tutkinut, niin huomasin, että juuri niinä päivinä olen raivonnut tunneilla. En vaan osannut silloin asioita yhdistää terapiaan.

Minusta on niin hassua, että kun jonkun kanssa selvittää suuria ongelmia ja murheita ja kun laittaa oven kiinni, niin pitäisi jaksaa elää aivan tavallista arkielämää. Minä en siihen kykene, olen ensinnäkin aivan karsean väsynyt ja jotenkin haluan vielä olla siinä terapiatunnelmassa jonkin aikaa vaikka ovi onkin jo kiinni.
Kyllä on vaikeaa sanoa terpalle kuinka vaikeaa on heti sen jälkeen, kun ovi menee kiinni.
olo on tosi yksinäinen.

en kuitenkaan haluaisi antaa tunnetta, että olisin jotenkin riippuvainen terpasta.
Hassua olisi minusta, jos terapiassa puhuttaisiin miten selviän sen terapiajälkeisen tunnin?
Että olisi ongelma jonka aiheuttaa terapia.

Käyttäjä linduska kirjoittanut 08.11.2007 klo 14:25

no moikka!! ajattelinensin olla tulematta mutta sitten kun en saanut ahdistusta pois oli vaihtohtona kuitenkin yrittää puhua...

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 08.11.2007 klo 15:06

No puhu sitten vaikka tuossa Jokelan ostikossa, jos siitä haluat puhua.

Kiitos sinullekin paljon tuosta livekeskustelusta, minua se auttoi todella paljon ja nyt on jotenkin helpompi olo vaikka surullinen silti mutta ei niin ahdistavaa enää.

Käyttäjä Unikeiju kirjoittanut 08.11.2007 klo 15:09

Linduska, sinäkin yritit ensin itse. Itse myös menin katsomaan telkkaria ja kutomaan isänpäivälahjaa, mutta sitten ahdistui kuin yltyi ja sitten tulin katsomaan josko tukihenkilöni olisi ollut päivystämässä muttei ollut, enkä jaksa nyt käyttää oljenkortta ja aloittaa kaikkea alusta (kertomista siis).

Mä en tykkää terapeutistani. Tosin myös terapian jälkeen on huono olo, mutta haluun olla yksin aina sillon. Vaikka ei terapiassa mitään puhuttu mikä mua liikuttais, sillä terapeuttini on ihan turha, mut silti ne asiat jotenkin nousee pintaan ja alkaa itkettää..

Käyttäjä MeEiKuollaKoskaan kirjoittanut 12.11.2007 klo 21:14

Enkä olekkaan ainoa, joka tuntee oksetuksen tunnetta aina terapian jälkeen? Luulin, että olin ainoa.
Itkettää, on paha olla, väsyttää ja haluan pois tästä maailmasta.
Miksi nämä ongelmat eivät voisi vain mennä pois?

Käyttäjä HonestMaryJane kirjoittanut 14.11.2007 klo 20:22

Varsinaisessa terapiassa en ole, vaan käyn eräällä erikoispsykiatriin perehtyneellä poliklinikalla. Ja kyllä, minullakin useimmiten käynnin jälkeen on vaikeat oltavat. Aika pian ymmärsin että se johtui siitä, että käsiteltävät asiat ovat niin rankkoja, ja kun ne nostetaan pintaan alkaa olo väliaikaisesti huonontua. Usein käyntien jälkeen oloni on turvaton, ihan kuin kaikki paha saisi vallan, enkä voisi kontrolloida itseäni. Joskus pelkään satuttavani itseäni heti käynnin jälkeen. Ompa joskus tullut mieleen, että mitä jos jäisi hetkeksi polille istuskelemaan käynnin jälkeen, olisi turvaisassa paikassa oloineen, siihen asti että rauhoittuu. Olisi ainakin kokeilemisen arvoinen idea, sanoisin.

Tämä ilmiö on varmasti tuttu hoitohenkilökunnalle, terapeuteille ja niin edelleen. Ehkä olisi hyvä kertoa hankalasta olosta näiden käyntien jälkeen sille kenen luona käy. Ymmärrystä varmasti löytyisi, ja ehkä uusia keinoja miten päästä noiden olojen yli?

Käyttäjä Smurfi kirjoittanut 28.11.2007 klo 21:06

Tutulta kuulostaa nuo teidän tarinanne.

Minulla paha olo tulee siitä, että mielessä on joku ikävä asia, jota en saa ääneen sanottua. Se voi olla ihan pieni asia; "Potkaisin varpaan oveen ja sattui" tai iso asia. Vuosi sitten minulle tehtiin raskaudenkeskeytys, enkä ole siitä vielä(kään) saanut hoitajalleni sanottua (käyn siis mtk:ssa hoitajan kans keskustelemassa, varsinainen terapia alkaa ensi vuonna). Monta kertaa ollut mielessä, mutta ei ole tullut suusta ulos.

Ja se pahan olon määrä on käsittämätön kun kävelen sieltä huoneesta ulos. "Ei minusta TAASKAAN ollut siihen, enpä onnistunut vieläkään." Sitten sitä pyörittää taas viikon mielessään, miten päin kerron, miten saan sanottua. Enkä taaskaan saa.

Nykyään ehkä vähän paremmin. Monta asiaa on jo sanottu ääneen ja olo on kyllä ihan toinen semmoisen kerran jälkeen. Mutta monta on vielä sanomatta. Ei auta kuin antaa itselleen aikaa. Minä olen ollut nyt "hoidettavana" vähän vajaa 4 vuotta ja nyt tosiaan on ensimmäisiä asioita sanottu ääneen. Tämä on pitkä tie, mutta nyt helpottaa kun sen on saanut alkuun, ensimmäisten sanojen jälkeen ne toiset tulevat helpommin.

Ja sanojen jälkeen on helpompi olla kuin hiljaisuuden jälkeen.
Voimia kaikille!