Terapia loppuu, jäin omituiseksi?

Terapia loppuu, jäin omituiseksi?

Käyttäjä maanvaiva aloittanut aikaan 11.12.2008 klo 13:58 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 11.12.2008 klo 13:58

Enää ensi viikko, sitten se loppuu. Viisi tai kuusi vuotta olen käynyt terapiassa, kaksi eri ihmistä ollut. Ennen heitä oli kyllä nuorten psyk. polilla käyntejä mutta niitä en laske terapiaksi. Itse minä haluan lopettaa, omaiset ja terppa haluaisi että jatkaisin niin kauan kun opiskelen. Mutta mulla ei ole enää asiaa tai haluan kokonaan lopettaa puhumisen, olla vaan hiljaa.

Ei mua terapian loppu vaivaa vaan se, että jäin omituiseksi. Ja mitä sitten jos ei kestäkään itseään?
Onko joltain muulta jo terapia loppunut ja miltä se tuntuu ja oletko tyytyväinen olotilaasi?

Käyttäjä Jatuli kirjoittanut 14.12.2008 klo 15:32

Terapia loppui muutama vuosi sitten. Neljä vuotta jaksoin sitä jauhamista, sillä olihan se aikamoista ripittäytymistä koko ajan. Itkin ensin joka kerta, sitten itkin aina illat kun olin päivällä käynyt ja lopuksi en enää keksinyt mitä olisin jutellut. Se loppui kun tuli aika etten enää tarvinnut. Kannatti lopettaa koska sen jälkeen on elämään tullut paljon tervettä elämää. Usko Jumalaan auttaa edelleen. Enää en häpeä että olen läpikäynyt romahduksen, koska sen jälkeen alkaa terveempi elämä.
Terapia auttoi kun oli sen aika, nyt on oltava omilla jaloilla. "huterasti" kompuroiden alussa, erehdysten kautta. Täydellistä ihmistä kun ei olekaan.
Tämä nettiyhteys ei ehkä ole paras paikka vastata kysymyksiin muutoin kuin oman kokemuksen kautta. Mutta se on vain yhden ihmisen kokemus. Sitä ei voi soveltaa muihin. Jokaisen on kuunneltava itseään. Paras vastaus tulee niiltä jotka tietävät tilanteen ja ovat ammatti-ihmisiä näissä asioissa. Itse tein oman ratkaisun ja lopetin terapian, koska tuntui että jäin pyörimään paikalleen enkä toipunut. Minun kohdalla se toimi, koska minulla oli vertaistukiryhmiä tukena, eli en jäänyt ihan yksin ongelmieni kanssa.

Käyttäjä kevät 2007 kirjoittanut 15.12.2008 klo 10:58

Terapiani loppuu tammikuun lopussa - omasta tahdostani. Moni on sanonut, että kannattaisi jatkaa, kun on saanut Kelan korvaaman terapian. Sitä tosin pitää vuosittain anoa lisää. Nyt olen päättänyt olla anomatta. Vuoden olen käynyt ja en koe tarvitsevani enempää. Arvaan, että mieleenne tulee kysymys, että mistä sen tiedän etten tarvitse enempää? Enhän minä sitä satavarmaksi voikaan tietää! Elämässä sattuu ja tapahtuu kaiken aikaa, ja vaikeaa on ollut terapiavuodenkin aikana.

Paljolti katsoisin sen myös asennekysymykseksi. Olen oppinut elämään kaikkien elämääni kuuluvien lapsuuden traumaattisten asioiden ja nykyisten ongelmien kanssa. Toki niitä voisi möyhentää vaikka kuinka kauan, ja aina voisi löytää uusia näkökulmia niihin.

Mietin; olenko jäänyt omituiseksi? Totean; olenhan minä! Onneksi kukaan terapeutti ei ole pystynyt muuttamaan persoonallisuuttani. En ole koskaan halunnutkaan kuulua ja sulautua massaan. Olen pitänytkin siitä "umpihangessa hiihtämisestä", koska muiden tekemät ladut ovat saaneet minut toisinaan ahdistuneeksi. Niitä kulkiessa olen kokenut menettäneeni itsenäisyyteni ja vapauteni.

Nyt koen löytäneeni riittävän paljon vapautta ja voimaa elää tässä ja nyt. Vain mieleni vangiksi voin enää jäädä ja teen kaikkeni, etten siihen loukkuun enää putoaisi.

Maanvaiva, meitä "omituisia" tarvitaan ainakin siihen, että pystymme kyseenalaistamaan kaiken "normaaliksi" määritellyn ja omalla elämällämme todistamaan, että epänormaali ihminen on kuin veteen piirretty viiva. Se saa aikaan aaltoliikkeen, mutta sen jälkeen kukaan ei pysty sanomaan mihin sen rajan vetäisi. 🙂

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 15.12.2008 klo 13:50

Minullekin olisi nyt pitänyt laittaa joku lisäanomus, en sitä allekirjottanut. Kaikki muut haluaisivat mun vielä jatkavan mutta tunnen, että olen tarpeeksi puhunut ja käsittelyt asioitani. On alkanut ahistaa ajatus koko terapiaan menosta.

Oikeastaan minäkin tunnen aika iloa ettei mua kokonaan saatu yhteiskuntaan sopivaksi vaan että jäi jäljellä jotain mitä terppa ole osannut käsitellä. Omat salaiset ajatukseni asioista. Esmes äidin itsemurhasta olen paljon puhunut ja yleensä siihen kaikki vastailee etten ole syyllinen sen itsemurhaan. Olen minä ja sen ajatuksen kanssa jaksan jo elää, en tarvihe jotain maksullista ihmistä sanomaan etten ole syyllinen.

Samoin tiedän olevani omituinen, en siihenkään asiaan tarvitse mitään Asperger-diagnoosia ja käyttäytymisterapiaa. Osaan juuri olla kuin normaali ihmiset hetken ajan opetuksen jälkeen mutta parin päivän päästä asian jo unohdan. Olen nyt päättänyt, että olen oma omituinen itseni ja se joka ei seuraani kestä voi mennä pois seurastani. Minä jään omaan seuraani ja koetan oppia itseäni kestämään, yksin.

Minäkin tykkään hiihtää umpihangessa fyysisesti ainakin. En koskaan ole jäänyt palaamatta kotiin vaikka olen mennyt monia tuntia umpihangessa etiäpäin, oikeastaan tietämättä missä edes olen. Olen vaan sitten päättänyt, että nyt pitää palata, palaan eri reittiä ja löydän kotini. Noin voi myös henkisesti aatella elämää. Menen minne pääni mua vie. Jos en kestä itseäni, menen kotiini. Se tarkoittaa itsemurhaani ja taivaaseen menoa isän ja äidin luo. En minä aattele oikeastaan itsemurhaa, minun on vaan helpompi olla itseni kanssa, kun tiedän että voi lähteä pois, jos en jaksa olla.

Käyttäjä aya kirjoittanut 15.12.2008 klo 22:06

Hei Maanvaiva

Tuo lohtu itsemurhasta takaporttina on tuttu minullekin. Toivottavasti sitä takaporttia ei koskaan tarvitse käyttää, vaikka niin monesti mieli tekisi.

Jäi vaivaamaan tuo äitisi itsemurha ja siihen liittyvä syyllisyys. Tiedätkö, voi olla, että äitisi on ollut väsynyt sinun kanssasi, saanut tarpeekseen ja vaikka mitä. Kahden lapsen äitinä tiedän miten väsynyt ja mitta täys voi omien lastensa kanssa olla. Varsinkin nuorempi lapseni meinasi ajaa minut hermoromahduksen partaalle ollessan pienempi. Joo, olisin voinut tehdä vaikka mitä siinä väsymyksessä ja raivossa, jotka lapseni minulle aiheuttivat. Ja edelleen olen väsynyt, masentunut ja välillä niin kyllästynyt koko elämään. MUTTA ei lapset oikeasti aiheuta tätä kaikkea. Sen aiheuttaa äidin aikaisempi elämä, oma lapsuus, vaikeat kokemukset. Koska on vaikea itsensä kanssa, on vaikea jaksaa muitakaan. Jos jonain päivänä teen itselleni jotain, ainoa toivomukseni olisi, etteivät lapseni ikinä jäisi siihen uskoon, että tein sen heidän takiaan, että HE olisivat olleet niin vaikeita. Ei lapsia hankita sen takia, että elämä olisi helppoa. Lapsia saadaan. Joillekin elämä vain tulee liian raskaaksi elää. Silloin tekee oman ratkaisunsa ja vähiten siihen syypäitä ovat omat lapset. Siitä olen aivan varma.

Ymmärrän kuitenkin kirjoituksesi syyllisyydestä. Ihmiset kantavat aika paljon merkityksettömämmistäkin asioista syyllisyyttä eikä läheisen itsemurha ole millään mittapuulla merkityksetön asia. Isoisäni ampui itsensä ja sillä on vieläkin suuri vaikutus perheeseeni. Syyllisyydentuntoon voi jollakin tavalla kasvaa kiinni. Se antaa selityksen sellaisille teoille, joita muuten on mahdotonta selittää. On jotenkin helppoa syyttää itseään tapahtumista, koska silloin asialle on selitys ja syyllinenkin on löydetty.

En tiedä saitko selkoa koukeroisista ajatuksistani. Uskon, että olet hyvä tyyppi Maanvaiva. Sinussa on alkuvoimaa ja jotain sellaista omaperäisyyttä (ehkä käytät sille nimeä omituinen), josta vielä voi kehittyä vaikka mitä! Olet selvästi luova ja voisin kuvitella sinut jonakin taiteilijana alalla, jossa lahjakkuutesi ilmenee.

Kuulostaako ollenkaan järkeenkäyvältä?

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 17.12.2008 klo 12:27

Kyllä sinun tekstisi kuullosti järkevältä mutta noin minulle puhuu terppakin ja nämä uudet adoptiovanhemmat. Ja annan heidän luulla, että minä hyväksyn heidän sanomiset, silti tiedän sisässäni toisin.

Minä en koskaan edes kelleen puhu, että luulen mun olevan ei-toivottu lapsi. Mun veli ja sisko ovat peräkkäin syntyneet, yksi vuosi väliä, viisi vuotta ja mie synnyin. Luulen ettei vanhempani enempää lapsia halunneet, koska olivat asiansa siten järjestelleet, työt ja vapaa-ajat. Mun ukki ja mummokin elivät aika vapaasti. Sitten synnyin minä ja kaikkien piti suunnitelmia muuttaa, esmes mummo jäi kotiin mua hoitamaan. tai aamulla isä otti mut töihin mukaan, sitten mummo mut haki. Minä en ole koskaan tajunnut miksei äitini mua hoitanut, se kai inhosi mua jo vauvana.
Sitten vaan kaikki alkoivat kuolla pois.

Käyttäjä aya kirjoittanut 17.12.2008 klo 15:10

Minulle äitini on aina sanonut, etten ollut toivottu, vaan vahinko. Se on minulle ollut itsestäänselvä asia. En tiedä pitäisikö siitä itselleni murhetta ottaa.

Tiedätkö maanvaiva, voi ollakin, että äitisi ei sinua ole halunnut, voi ollakin, ettei äitisi ole osannut sinua rakastaa, mutta se ei ole sinusta johtuvaa. Se on ollut äitisi ongelma, joka on kaatunut sinun päällesi. Näin minä asian näkisin, tietämättä mistään mitään. Kuolemat ovat niin surullinen asia, kun ei koskaan jälkeenpäin voi mitään selvittää, kysyä, sopia. Niitä kuolemia ja niitä ihmisiä sinä kannat mukanasi loppuelämäsi. Toivon, että opit hyväksymään ne edes jollain pienellä tavalla.🙂👍

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 18.12.2008 klo 14:42

Aika oudolta nyt tuntuu, kun joku ulkopuolinen sanoo etten ehkä ollutkaan toivottu lapsi. Kyllä ymmärrän sinua aya sanovan ehkä, koska ethän sinäkään tietenkään tiedä miten asia on. Mutta kun aina vaan saan vastauksia kuinka olen toivottu ja kuinka äiti mua rakasti jne. Sitten onkin outoa kun joku sanoo, että ehkä minun tunteeni voikin olla oikea.

Nyt en sitten ymmärräkään miten jaksan elää tunteiteni kanssa. Jos olisinkin oikeassa.
Mulla oli nyt viimisen kerran terppa, se ei hyvästellyt, otti kyllä lahjan vastaan mutta sano sen olevan joululahjan. Koska se haluaa että sille soittasin jos jotain tulee. Nyt jo tekisi mieli soittaa ja sanoa että mitä jos minä olen oikeassa, te muut väärässä. Alkasi taas alusta ja lopuksi mie myöntäisin ok olen väärässä. Panisin terpan oven kiinni ja miettisin, että mitä jos olen oikeassa.

Nyt voin vaan miettiä, että olen oikeassa. Voi v...n äiti, miksi sulle sytyttäisin kynttilän jouluna haudallesi, jos et koskaan ole mua edes halunnut?

Käyttäjä aya kirjoittanut 18.12.2008 klo 19:52

Hei maanvaiva,

Haluan vielä korostaa, että kirjoittamani oli VAIN minun pohdintaani asiasta äitinä ja tyttärenä. En mitenkään voi tietää olitko toivottu vai et. En myöskään tiedä äidistäsi tai hänen tilanteestaan mitään, joten toivon, ettet ainakaan minun sanojeni pohjalta vedä kovin jyrkkiä johtopäätöksiä.

Hyvää joulua sinulle, maanvaiva! 🙂🌻

aya

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 19.12.2008 klo 06:26

Ehkä onkin jonkun äidin hirviää lukea mun juttujani, anteeksi. Mutta joulun alla minä aina sekoan hieman enemmän. Kun tämä uusi äitini häärii ja tekee sitä joulua mitä on aina tehnyt, niiden perinnejoulua ja aina vähän tuntuu etten minä siihen kuulu. Vaikka kuinka se on ottanut mukaan munkin toiveita. Toivoisin aina, että biologinen äitini olisi tekemässä kanssani joulua ja olisi jotain perinnejoulua mun lapsuudesta.

En minä muista mitään lapsuuden joulustani, kai sitä on vietetty. Kaikki joulukoristeetkin on pitänyt jakaa kolmeen eri paikkaan, siskolle ja veljelle ja mulle. Ei oikein miltään tunnu laittaa jotain kynttiläasetelmaa ikkunalle ja aatella, että noin se oli lapsuudessakin. Sitten mennä kylään siskon luo ja sillä on joku tonttusydeemi joka myös kuulemma oli takan laidalla jo lapsuudessa.
Minä muistan vaan, että äiti sanoi ettei nyt hässätä joulua kun isi vasta kuoli, sitten ei taaskaan hässätä joulua kun mummo vasta kuoli jne. Sitten kun olisikn ollut joulu ettei kukaan just ollut kuollut, niin se sanoi ettei viitsitä joulua hässätä kovasti, kun olette jo niin isoja. vaikka mie en ollut, sisko ja veli oli. Minä en ollut kyllin hyvä äidiilleni koskaan, että olisin edes joulun joskus ansainnut.

Piti ottaa uusi äiti jotta sai joulun.