"Teknisesti kuollut"
Hei kaikille! Jos joku lukee tätä! Olo on risti riitainen hävettää kirjoittaa mutta pakko johonkin oksentaa tämä ajatuksen tulva. En jaksanut käydä läpi kaikkia keskusteluja, että onko tästä aihetta tähän aiheeseen liittyvää keskustelua on ollut mutta aloitan silti uuden olkoon tämä vaikka minun päiväkirjamainen keskustelu. En tiedä täytänkö tätä fiilisten mukaan tai onko tämä tälläinen kerta luontoinen juttu se jää nähtäväksi! En tiedä pitäisikö tähän kirjoittaa jokin alustava tarina elämästä, että miten ollaan tässä tilanteessa vai riittääkö pelkkä tämän hetkinen tilanne? Jos joku lukee ja kiinnostuu niin jätetään tähän sellainen kysyjän mentävä aukkoa eli kysymällä saa tietää lisää!😁 Tästä alustuksesta tulee jo hirveän pitkä kun tämä ei minusta ole hirveän kevyt aihe ja saa nähdä jonko tämä edes julkaisu kelpoista, vaikka yritän tehdä tästä sellaista ja käyttää lievimpiä termejä mitä löydän samalla yritän vähän kaunistella tarinaa vaikka kirjoituksen otsikkokaan ei ole kevyt! Tätä kirjoittaessa mietin koko ajan, että liikun vaarallisella vesillä etten kirjoita mitään kaunistelevaan tai kannustaava tästä aiheesta, kun minun päin vastainen yritys on saada se joku miettimään vielä kerran jos ajattelee jotakin itsetuhoista tai lopullista! Aina on se toinen vaihtoehto aina sitä ei pidä unohtaa, vaikka joskus se siltä saattaa tuntua sen minä itse sain kokea päälle kuukausi sitten sen johdosta kirjoitankin, tätä nämä on vain minun tuntemuksia ja ajatuksi mitä minulle on nyt tämän matkan aika on tullut. Matka on ollut pitkä ja vaikea, vaikka ajallisesti se on kestänyt päälle kuukauden ja en osaa sanoa missä vaiheessa olen menossa, mutta tuntuu, että henkisesti tämä on ollut raskas ja koetteleva matka! Itselle ei ole sattunut elämäni aikana vastaan sellaista ihmistä vastaan kuka olisi minulle puhunut ja kertonut minkälainen matka ja koettelumus tämä on jos päätyy sellaiseen ratkaisuun kuin minä tein. Tuntuu siltä että kaipaisin jonkun jolta kysyä, että kuuluko minusta tuntua tältä? Onko okei, että ajattelen näin? Kysmyksiä on paljon ja voi, että sitä jossittelun määrää entä olisin tehnyt nuin tai näin niin paljon kaikkea ja siinä samalla yrität järkeistää kaikkea pysyäksesi järissäsi kun tunteisiin ei vielä voi täysin luottaa ne on sekaisin kuin mitkä, että tunteet edellä ei voi mennä koska ne hakee vielä paikaansa. Tällä hetkellä tunne epävarmuus on pinnalla teenkö oikein kun kirjoitan tätä pitäisikö minun olla tekemättä etten sotke tähän ketään? Eilinen tunne yksinäisyys oli pinnassa, vaikka en ole yksinäinen on perhe, kaverit ja hoitohenkilö elämässä enenmän kuin koskaan, koska kaikki on vähän jännittyneitä, järkyttyneitä, peloissaan ja huolestuneita minun liikkeistä, että mitä seuraavaksi keksin tai luovutanko minä? Tällä hetkellä en ole luovuttamassa ja yritän tehdä asioita toisin kuin ennen mikä on vaikeaa, kun masennuksen lisäksi omistan päihderiippuvaisuudet ne tuo oman lisänsä tähän soppaan, joten en nyt ihmettele miksi olen ollut joskus kyllästynyt ja loppu elämään. Nyt palataan otsikon aiheseen tai tuohon lauseseen mitä olen miettinyt tai saatoin jo tässä pitkässä alustuksessa sivuttaa en muista tätä se on kuin ajatustulvassa kirjoittaa!😂
Traumat,ahdistus,masennus ja päihdeongelmat niistä syntyy aikamoinen yhtälö, joka on johtanut siihen että tunne ettei minusta ole elämään normaalia elämää tai ei ole haluakaan elää. Ei ole halua elää ollenkaan, niitten ajatusten kanssa olen elänyt koko elämäni. On im-ajatuksia jotka kasvavat yrityksiksi, jotka jäävät yrityksiksi ja saat peiteltyä eritavoin päihteitten syyksi tai jotenkin muuten ettei kukaan saa tietää kuinka paha olo oikeasti on ja haluaa vain pois ei kuolla vaan haluaa pois! Sitten sitä kyynnistyy ettei jaksa peitellä sitä kuinka väsynyt ja ei jaksa elämää niin rupeaa sanomaan äänen sen että haluaisi pois ja ajatus on päivittäin mielessä se on jo arkea, joten et enää välitä siitä tai edes et jaksa ahdistua perus ajatus. Mutta sitten tapahtuu yhtä äkkiä jotakin? Itse en tiedä vieläkään mikä se oli? Mitä tapahtui? Heräsit aamulla siihen, että olit sinut sen kanssa tänään on se päivä! Mietit sitä ja hyväksyit sen, että okei tänään on se päivä, tämä sopii hyvin olen valmis ja samalla hetkellä kaikki oli selvää aivan kun olisit suunitellut kuukausia oikeasti kaikki tapahtui yhden tupakan aikana! En miettinyt sillä hetkellä asiaa sen enempää enkä seurauksia tai läheisiäni olin itsekäs mietin vain itseäni! Olin jopa niin itsekäs etten edes aikonut jättää mitään selitystä tai viestiä en ajatellut ketään muuta kuin itseäni aivan kuin ei muita olisikaan ollut! Näin jälkeen päin häpeän aivan älyttömästi kuinka itsekäs olin! Jos joku olisi sanonut mulle tai olisin voinut jostakin lukea sen että on mahdollisuus ettet onnistukkaan entäs mitä sitten teet? Eihän minun mielessä käynytkään se olin täysin varma ja minulla oli vain yksi päämäärä. Mutta kai minä en oikeasti täysin halunnutkaan täältä pois, kun minä olin soittanut ja viestitellyt kavereitten kanssa koko ajan vaikka en muista mitään tuosta! Onko minulla alitajuntaisesti sittenkin ollut halu vielä olla täällä ja elää? No sitten päästään seuravaan hetkeen minkä muistan herään tehoosastolta tunteseen että tukehdun niin minut otetaan irti henkityskoneesta! Hirveä hämmennys ja kysymys että mitä on tapahtunut mistä kyse? Vastaus oot teholla. Seuraava kysymys miksi rinta kipeä? Sinua on elvytetty. 1 plus 1 on 2 niin muistan mitä oon yrittänyt tehdä! Pää vielä ihan sekaisin yritän etsiä ja miettiä missä puhelin voi paska eihän kukaan tiedä, että oon täällä tai tiedä mitä oon yrittänyt tehdä? Samalla oot ihan pihalla etkä tajua oikein mitä on meneillään piuhoja ja letkuja menee joka paikkaan siinä yrität tajuta tilannetta kun sinua tullaan jututtamaan ystävällisesti ja kysytään ohi mennen että haluaisitko lähteä osastolle? Minä lähdin onneksi mutta kuinka moni ei olisi lähtenyt siinä vasta kysymys? Mulla taksi matka meni sekavissa oloissa olin ihan pihalla! Taksi kuski yritti olla puhelias ja ystävällinen mutta minusta ei ollut siihen ei nyt. Pääsin osastolle missä se päivä meni nopeasti ohi varmaan siksi että olin vielä niin sekaisin ja oli niin himo tupakkaan kun minun tupakat oli jossakin keskityin vaan siihen mistä saan tupakkaa? Tuli päivä 2 se meni kanssa tupakan tuskassa iltapäivään kunnes tuli läheinen käymään ja piti kertoa miksi olin osastolla siinäkään en oikein tajunut tilannetta mutta entäs sitten kun oli hyvästien paikka siinä kun läheinen purskahtaa itkien halamaan ja sanoo että onneksi olet täällä niin silloin se todellisuus iskeytyi vasten kasvoja ja tajusi tilanteen mitä olet tehnyt missä olet epäonnistunut! Sitten alkoi ajatusten tulva henkinen helvetti se jossittelu ja syyitten etsiminen miksi olen täällä kuuluko minun olla niin paljon kysymyksiä ja kellään ei selvää vastausta vaan mielipide että sinun kuuluu olla täälä mutta eihän sitä itse tajua. Sitten hoitajat sanoivat että ethän ole oikeasti halunnut kuolla kun olet soittanut apuva? Itsellä ei mitään mielikuvi mutta kaverin mukaan 112 olisi soitettu minulle kaverin toimesta ja olin sanonut kaikki hyvin ja samaa puhelin lokikin näytti ainut puhelu oli kaverille minkä soittanut ja puhunut sekavia milä oli saanut kaverien herätys kellot soimaan. En varmaan ilman kavereita olisi nyt tässä tai siinä uskossa minä olen. Osasto päivä 3 oli raskas päässä ei liikkunut mikään muu kuin minun pitää pästä pois siis lopetettava elämä haluan pois. Sitten rupesi jo kehokin sairastamaan väsyin niin etten liikkunut sängystä kuin syömään olin aivan loppu täysin väsynyt ja henkisesti loppu yksi ainut asia mielessä mitä pyörittelin oli että haluan pois elämästä. Mietin kaiken uusiksi ja kävin kaikki vaihtoehdot läpi mitä minä teen? Sitten rupesi henkinenkin puoli osoittamaan merkkejä sairastumisesta alkoi hirveä ahdistu ja paha olo. Siinä kamppailin pari viikkoa ajatusten, ahdistuksen ja masennuksen kanssa olin melkein koko ajan sängyn pohjalla ei ollut voimia ja halua nousta ylös. Mutta siitä sitten olo rupesi helpottamaan pikku hiljaa tuli taukoa ahdistuksesta ja itse-tuhoisista ajatuksissa, joten saatoin rueta käymään niitä läpi hoitajien kanssa. Minkä johdosta päiväpäivältä ne huonot hetket lyhenni ja saatoit miettiä niitä järjellä ja käsitellä niitä.
Jääköön tämä nyt tällä kertaa tähän olisi vielä vaikka mitä ajatusten tulvaa kirjoitettavana mutta ei kerralla liikaa😁
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 kuukautta sitten. Syy: Lisäys
Hävisi uni kun menneisyys tuli mieleen sekä trumat mitkä on jälkensä jättänyt. En aikoihin olekkaan herännyt miettimään niitä tai että ne valvottaa. En tiedä johtuuko siitä kun minulle sanottiin että olisi mielenkiintoista kuulla tarina mitä tuossa välissä on tapahtunut mikä on saaut ihmisen tuomoiseen ratkaisùun niin rupesinko alitajuisesti jo miettimään menneitä? Paljon olen unohtanut asioita ja tilanteita tuntuu kuin en olisi elänytkään niitä hetkiä sieltä täältä tulee joitakin muistukuvia en tiedä onko sekin jokin mielen suojaantumis keino? Ja just muistin että puhuinhan minä päivällä läheisen kanssa nuoruudestani niin sekin voi aiheuttaa tämän kummittelun. Tunne on tällä hetkellä vihainen ja katkera sitä tunnetta tunnen kun mietin omaa nuoruuttani. Vaikka onhan sielä niitä omiakin päätöksiä mitkä on vaikuttanut asioihin ei pidä niitä unohtaa ei voi vain muita syyttää. Ehkä joskus kirjoitan tai saan jonkun muun kirjoittamaan oman tarinani johonkin. Auttamatta tulee ajatus että ketä se kiinnostaisi tai siitä ei nyt pitkä tule kun onkohan minulle tapahtunut tarpeeksi ja olisiko se tarpeeksi kiinnosta luettavaksi? Kun mietti tuomoistan että olisi valmis kertomaan tarinansa kaikille aukomaan haavat tuomaan itsensä haavoituneesti muitten eteen arvosteltavaksi niin se vaati aikamoista itsetuntoa ja voimia niitä ei ole tällä hetkellä minulla. Mutta ehkä joskus ainakin olisi kiinnostavaa että olisiko se samalla semmoinen matka menneisyyteen ja tie hyväksyä tapahtuneet antaa anteeksi ne teot mitkä voi antaa sitä en tiedä. Näin sitä aina yllättyy kun vaikka taphtuneista kokemuksista ja asioista on se vaikka 15-18 vuotta aikaa niin silti ne tulee mieleen ja tuntuu kuin olisivat vasta tapahtunut. Okei nyt tuli tälläinen väli kirjoitus tähän ei suoranaisesti liity otsikkoon. Kun on valveilla niin pitäisiköhän sitä yrittää ja katsoa saisinko jatkettua otsikon aiheista tarinaa. Sovitaan että tämä on toinen osia en rupea päivä päivältä kertomaan mitä olen tuntenut tai ajatellut tuossa ykkös osassa on aika hyvin kerrottu ensimmäiset päivät ja miten osasto aika meni päälisin puolin mutta jos kiinnostaa niin voin tarkentaa osasto aikaa kun sielä tapahtui vaikka minkälaista ajatuksen juoksua.
Päivä 26 tällä matkalla sen aikaa oli minun im-yrityksestä kun pääsin ja tunsin olevani valmis osastolta kotiin. Olo oli hieman jännitynyt ja hämillään vielä mutta tunsin että kyllä pärjään. Kotiin paluu oli herättänyt sen sisäisen taistelijan ja asenteen että en anna periksi mikä oli ollut kauan kadoksissa. Ajatukset olivat vielä aika ristiriitaisia mietit että kuuluko minun olla täällä saanko minä olla täällä. Mutta ajatukset ei ollut enää itsetuhoisia ne vaan kyseinalaisti minun olemassa oloa ja syytä miksi oon täällä. Olo oli kaikin puoli hyvä minulla oli voimaa keskustella läheisten kanssa mitä olin tehnyt ja käydä sitä läpi kun sitä ei tajuakkaan kuinka suuri järkytys on tuomoinen im-yritys läheiselle ja mitä kaikkea nekin käy läpi ja jopa syylistää itseänsäkin varmaan siksi kuin voi järkeistää toisen tekoa. Nyt päästään tuoho otsikkoon "teknisesti kuolut" nuin kaveri sanoi mulle kun selitin tapahtumat. Mulle on tullut hirveä tarve ja halu puhua im ja im-ajatuksista en tiedä onko se minun tapa käydä asiaa läpi ja järkeistää koko hommaa. Päivä 33 im-yrityksen jälkeen oli hankala ja vaikea koska minulla oli synttärit ne herätti vaikka minkälaista ajatusta mielessä. Mietin voinko edes olla iloinen tai mitään enhän minä halunut että nään nämä synttärit eihän minun enää pitäisi vanheta? Nyt vieläkin mietin iltaisin kun minulla onkin juttu nyt että jokin laukaiseen sen mietintä hetken jolloin pohdin elämää ja kaikkea siltä väliltä mutta im-ajatuksia ei enää ole tällä hetkellä joten sen suhteen on helppo olla ja jopa mielessä on joitakin tulevaisuuden suunitelmiakin joten sekin on positiivistä. Mutta silti vielä en ole päässy kokonaan yli im-yrityksestä ja siitä että olin "teknisesti kuolut".
Puolitoista kuukautta sitten viimeksi kirjoittanu tänne sen aikana ei oikeestaan ole ollut mitään suurempia ajatuksia tai mietteitä päässä paitsi viikonloppuna palasi taas kaikenlaiset ajatukset ja oli jopa niin vahvoja, että aiheuttivat kunnon ahdistusta. Nyt kun ei oo unilääkkeitä niin ei saa kunnolla nukuttua niin heti rupeaa yön pimeinä tunteina miettimään kaikenlaista ja tuntemaan taas olonsa aika eksyneeksi. Oon ruennut taas epäilemään elämää että kantaako se tai onko sitä järkeä jatkaa vaikka on saanut tuntea hyviä tunteitakin nyt mutta silti vaan tuntuu että onko minusta jokin osa kuolut jota ilman en voi jatkaa tätä elämää. Keskustelin mt-hoitajan kanssa minun ajatuksista ja olosta niin ajatuksista se ei ollut niin huolissaan se uskoi että sitä kai saattaa käydä vielä im-ajatuksia mielessä mutta ne menee ohi kun yrittää ajatella kaikkea hyvää ja tulevaa elämässä mutta siitä se oli huolissa että onko alkamassa uusi masennus kausi kun olo muuttuu vaikeaksi ja ahdistuneeksi. Tällä hetkellä ei ahdista on vaan todella mietteliäs olo miettii paljon että onkohan minusta tähän kun jokin osa minusta haluaa täältä pois ja paljon. Tällä hetkellä ei ole halua kuolla on vaan olo että halusisi kadota ei minusta ole tähän elämään ja enkä haluaisi tuottaa pettymystä kenellekkään mutta tuotakaan ei voi kertoa kenellekkään etteivät läheiset huolestu ja rupea pelkämään että teen taas jotakin. Minä tunnen olevani riittämätön ja mitätön ne tunteet saavat minut haluamaan pois täältä kun en saa edettyä elämässä vaan junnaan paikoillani. Nuista tunteista puhuttiin mt-hoitajan kanssa ja että pitäisi yrittää saada ajateltua positiivisemmin ettei tuntisi tuollalailla mutta kun sitä on nuoruudesta asti annettu ymmärtää ettet ole mitään tai sinä et riitä niin se on hyvin vahvasti juurtunut mieleen. Tähän voi sanoa sen että menneisyys muovaa ja tekee meistä sellaisen kun nyt olemme mutta miten osast ruveta muuttamaan sitä mitä olet? Pitäisikö sitä yrittää olla positiivinen ja uskoa että minusta on johonkin tulen vielä saavuttamaan elämäsä asioita joitten haluan tapahtuvan vai antaisiko vaan periksi? Minun luonteseen ei kyllä kuullu että annan periksi mutta onhan niin jo käynyt kerran kun luovutin miksi ei voisi käydä uudestaan? En tiedä pitää yrittää olls positiivinen ja yrittää vaan jaksaa!