Tein töissä virheitä, peittelin niitä - nyt tunnen syyllisyyttä ja pelkoa
En arvaa kertoa työnkuvaani. Elävien olentojen hengestä ei kuitenkaan ole kyse.
Mutta tein virheitä, joita yritin selvittää ja vahingossa sotkin kolme tärkeää dokumenttia. En kuitenkaan kertonut mitä tein, vaan salailin asioita, valehtelin, koska sekoittamani dokumentit olivatkin alkuperäinen enkä löytänyt backupia. Lisäksi jouduin paniikkiin kun yksi dokumenteista oli joistain kohti vajavainen. Paniikissa muutin toisia dokumentteja vastaaviksi.
Sekoilustani aiheutui toiselle työntekijälle työmäärää koska hän tarkisti muut asiaan liittyvät asiakirjat. Löysin vasta myöhemmin yhden dokumentin, jossa tilanne oli alkuperäinen. Kirjoitin löydöstäni työtoverilleni ja yritin selittää mitä tapahtui, mutta hän käsitti väärin ja vastasi, että ei usko minun saaneen tuollaista millään aikaan.
Yritin selittää esimiehelleni mitä kaikkea olin rikkonut mutta hän piti tärkeämpänä muiden asiakirjojen oikeellisuutta – varmaankin oleellistakin, mutta olisin halunnut selittää hänelle kaikki sekoiluni jotta hän olisi voinut päättää työsuhteestani. Sanoin hänelle useita kertoja, että olin valehdellut ja peitellyt, mutta hän kehoitti päästämään irti.
Asia on niin, että esimieheni ei tajua, miten pahasti olen mokannut ja valehdellut. Tuo toinen työntekijä ehkä ymmärtää, jos hänelle kerron, mutta nyt en uskalla. En myöskään koe, että ansaitsisin olla töissä ja vielä niiden ihmisten kanssa, joiden luottamuksen olen pettänyt. Asia vaivaa minua koko ajan, en saa nukuttua kunnolla, en uskalla kertoa, en haluaisi aamulla nousta sängystä. Seuraava palaveri lähestyy ja tiedän, että asiaan palataan siellä jos en kirjoita työtoverilleni sitä ennen. En koe, että minua kohdeltiin ansioni mukaan mutta nyt mietin, mitä tapahtuukaan kun saan esimieheni päähän kaiken tekemäni. Tai työtoverit – haluaisin että minua vihattaisiin eikä ymmärrettäisi niin perkeleesti koska minä vihaan itseäni.
Aamulla pitäisi mennä töihin enkä tiedä miten jaksan.
Hei! Osaan jotenkin samaistua tilanteeseesi, sillä minulle on käynyt vastaavanlaisia asioita. Olen tehnyt työssäni pahoja virheitä, joita en ole saanut korjattua ja joiden osalta olen myös salaillut ja "työntänyt pääni pensaaseen". Ja minä myös vihaan itseäni sen vuoksi enkä pääse asian yli.
Mielestäni olet kuitenkin toiminut hyvin, kun olet kertonut asiasta esimiehellesi. Olet silloin avannut tilanteen ja on esimiehesi vastuulla arvioida mitä seurauksia tapahtuneesta tulee. Äläkä ole turhan ankara itsellesi ja yritä hyväksyä esimiehesi tekemä ratkaisu. Vaikka itse tällä hetkellä koetkin, ettei mikään rangaistus ole "riittävä", niin anna kuitenkin esimiehesi arvioida se omalta osaltaan. Sinun ei tarvitse olla vastuussa siitä, mihin ratkaisuihin esimiehesi päätyy.
Jos mahdollista, niin yritä saada asia oikeisiin mittasuhteisiin. Itse olen yrittänyt hokea itselleni, että kyse on kuitenkin vain työstä ja ihmiset tekevät työssä virheitä. Okei, kyllähän sitä häpeää ja tuntee itsensä epäonnistuneeksi, mutta ei virhe työssä tee sinusta kokonaan epäonnistunutta.
Kovasti tsemppiä! 🙂🌻
Hei Charlotta,
kiitos kun kirjoitit.
Itsekin kirjoitin tänään, pitkään ja kahdesti, kahdelle työtoverilleni joita asia koskee, ja kerroin tekemiseni. Pelottaa ja helpottaa samaan aikaan. Toivon saavani unta ensi yönä, sillä nyt en voi kuin odottaa miten he reagoivat.
Minulta on kysytty (muutenkin) mikä niissä virheissä niin pelottaa. Jokaiselle sattuu virheitä, mutta kuinka moni niistä valehtelee? En tiedä, mutta itseltäni tuo ei ainakaan onnistunut, valehtelu. Tajusin sen syyllisyydentunteesta ja järjettömästä itsevihasta. Ehkä se tekee minusta edes hiukan paremman ihmisen, että en pystynyt valehtelemaan loppuun asti, vaikka työt sen takia loppuisivatkin.
Kyllä se tuo usko(sekin) meissä suomalaisissa on niin syvään juurtunutta, ettei ihme että amerikkalaiset tekivät siihen erääseen piirrossarjaan tvssä jakson jossa Suomi oli terroristien ydinasekohde minkä vuoksi se jakso hyllytettiin ensin, myöhemmin näytettiin.
Me suomalaiset olemme veren perinnössä imeneet rakkauden totuuteen ja oikeintoimimiseen siinä määrin, että välillä tukehdumme siihen.