olen yksinäinen.
en tiedä, miksi halusin siitä tulla tänne kertomaan.
kai minä olen vain epätoivoinen.
on rankkaa olla yksin ajatuksiensa kanssa.
olen jo jonkin aikaa pitänyt julkista blogia, mikä on auttanut.
kai siksi ajattelin tätäkin kokeilla.
toisaalta tuntuu kovin itsekkäältä tulla tänne valittamaan omista ongelmistani.
miksi ihmeessä haluaisin kaataa omat ongelmani toisten niskaan.
lisätä heidän taakkaansa vielä himpun verran lisää.
mutta kai se vain niin on, että meidän täytyy saada joskus ”sanoa asiat ääneen”.
ja kyllähän tämä kirjoittaminen oikeasti auttaa.
ja mitä muutakaan voi tehdä, jos ei ole ketään joka kuuntelee?
perheeni ei kykene kuuntelemaan ongelmiani.
ystäväni eivät ole järin kiinnostuneita.
eivät he ymmärrä mielensairauksia.
ja kukapa nyt haluaisi kuulla, että itselle tärkeä ihminen harkitsee itsemurhaa.
hain terapiaa keväällä, mutta hakemukseni hylättiin.
olin kuulemma liian sairas.
seuraava hakemus kirjoitetaan vasta syksyllä.
aikaisintaan terapia alkaa marraskuussa,
jos hakemus siis tällä kertaa menee läpi.
psykologini mielestä meidän ei kannata sitä ennen tavata usein.
lääkärille minun pitää esittää terveempää, kuin mitä olen.
muuten terapiani taas hylätään.
elän kuin näyttelijä.
aina kulissit päällä.
kukaan ei tunne minua oikesti.
kerran minulla oli joku, joka tunsi.
tämä sairaus kuitenkin työnsi hänetkin viimein pois.
en oikein enää tiedä, mitä tehdä.
olen ollut sairas jo 4 vuotta.
saman verran olen odottanut terapiaan pääsyä.
se on kuitenkin 20 % elämästäni.
ja siitä kun vähentää vielä lapsuuden.
niin aika paljonhan se on.
tänä aikana olen elänyt vaikeassa suhteessa.
epäonnistunut elämässä.
opiskellut väärää alaa.
ollut töissä paikoissa, jotka ovat syöneet viimeisetkin elämänhaluni.
ollut työttömänä.
ollut sairaslomalla.
eronnut.
harkinnut itsemurhaa.
sairastunut moneen eri mielensairauteen.
tajunnut, että en pysty tekemään mitään työtä.
ollut äärimmäisen pettynyt itseeni.
epäonnistunut ihmisenä.
kaikki tämä on tapahtunut juuri niiden vuosien aikana, jolloin pitäisi alkaa aikuistua.
kohdata elämän haasteet.
luoda persoonaa.
silti kun luen täällä toisten tarinoita, en voi kun vain ihmetellä.
että miksi minä olen masentunut?
te muut olette joutuneet kokemaan niin paljon vääryyksiä.
minun ongelmani eivät ole mitään niihin verrattuna.
mutta kai traumoista vain jää jälkiä.
oli ne sitten minkä tasoisia vaan.
perheessäni ja lähipiirissäni on ollut paljon itsemurhia.
jotenkin itsemurhasta on tullut minulle normaali asia.
että jos vähän elämä ottaa päähän niin aina voi tehdä itsemurhan.
mietin sitä lähes päivittäin.
bussin kyydissä ollessani toivon, että kuljettaja ajaisi ojaan.
aamukahvia juodessa katselen tornistani alas ja mietin paljonkohan pudotus on metreinä.
tiedän kuitenkin, että en koskaan voisi sitä tehdä.
enkä koskaan tule tekemäänkään.
en voisi laittaa perhettäni käymään sitä helvettiä läpi toistamiseen.
mutta silti en pysty hävittämään tuota ajatusta.
on vaikea elää, kun haaveilee kuolemasta.
Sana on vapaa. Mielelläni kuulisin, miten muut ovat selvinneet tällaisista elämäntilanteista. Tai osaisiko joku vinkata jotakin maksutonta keskusteluavuntarjoajaa pk-seudulta? Onko edes sellaisia? Anteeksi outo kirjoitustyyli. En ole kovin hyvä kirjoittamaan, joten siksi pakko kirjoittaa hiukan eri tavalla.
Hei ja Tervetuloa!
Minun mielestä kirjoitit hyvin ja mielenkiintoisesti. Sinulla on varmaan aivan tarpeeksi ongelmia kirjoittaaksesi tänne. Aivan yhtä paljon, kuin meillä muillakin. Minun puolestani ainakin Tervetuloa. Tuo itsemurha-ajattelutyyli on HYVIN tuttu, jos joskus luet minun höpinöitä niin huomaat sen..
Nyt minulla on hieman kiire, mutta halusin ilmoittautua, että olen lukenut ja aion lukea varmaan jatkossakin. Hyvä, että tulit tänne meidän joukkoon. Olet varmasti oikeassa paikassa. Jatka vain kirjoittamista. Sinulla on tuon kirjoittamasi perusteella paljon kerrottavaa.
Tsemppiä ja Palataan. Ja anteeksi, etten nyt kirjoittanut mitään asiaa tai lohtua, joka sinua jotenkin auttaisi, mutta luin kuitenkin ja aion lukea jatkossakin ja ehkä sopivammalla hetkellä osaan sanoa jotakin järkevämpääkin🙂
Hei, Kiva kuulla että tykkäsit! 🙂 Luin myös sinun viestiketjuasi ja se etenkin herätti paljon tunteita. Ihan hirveästi olet joutunut käymään läpi ja olet kyllä aikamoinen taistelija, kun yhä sinnittelet. 🙂👍 Itse olen vähän huono kirjoittamalla sanomaan, mitä ajattelen, joten siksi en sinne mitään kommentoinut. Aina pelkää, ettei sano jotakin väärin ja loukkaa vahingossa toisen mieltä. Kivaa loppuviikkoa sinulle 🙂
24 h
minulla on seuraavan kerran sovittua menoa ensi viikon sunnutaina.
siihen on yli viikko.
on hauska kuunnella, kun ihmiset voivottelevat, että mitä ihmettä sitä nyt keksisi tehdä kesäloman aikana.
tai vielä parempi:
muutama luokkakaverini kerran pohti, että miten ihmeessä he kuluttavat talvilomansa, kun ovat olleet koko syksyn töissä ja koulussa samaa aikaa.
eihän viikkoa nyt vain voi paikallaan olla.
pitää ehdottomasti täytttää se extratyövuoroilla.
olen ollut kotona viime syksystä asti.
yksin.
en ole käynyt töissä.
enkä koulussa.
en ole nähnyt kovinkaan usein ystäviäni.
olen vain istunut sisällä ja yrittänyt selvitä erostani.
siitä, että minut jätettiin.
enkä minä todellakaan olisi halunnut käydä tätä läpi näin,
yksin kotona,
mutta tässä maailmassa ei tunnu olevan minulle muutakaan vaihtoehtoa.
keväällä luin pääsykokeisiin, mikä toi sentään jonkinlaista rytmiä päiviin.
nyt olen kuitenkin suurimman osan kesästä vain odottanut seuraavaa päivää.
päiväni kohokohta on se hetki, kun tajuan, että nyt voin viimein mennä nukkumaan.
tai se oli ennen päiväni kohokohta.
ei enää nyt, kun unettomuus on asettunut taloksi.
nyt vihaan nukkumistakin.
soitin tänään kaikkialle.
kaupunkimme sosiaalitoimistossa ei taida olla ketään töissä.
kriisiavuista sanottiin, että en ole kriisipotilas.
minulla on diagnosoitu mielenterveys,
kuulun mielenterveyspolille.
soitin sinne.
psykologini on kesälomalla.
jes.
nyt odotellaan.
ensi viikon sunnuntaita.
silloin minulla on seuraavan kerran menoa.
ei tämä varmasti monesta kuulosta kovinkaan kamalalta.
olla nyt vain kotona muutama päivä yksin.
mutta voi kun minä olen tehnyt sitä viime aikoina aivan liikaa.
24 tuntia vuorokaudessa olen yksin:
mietin, mitä seuraavaksi tekisin.
syön.
mietin taas, mitä seuraavaksi tekisin.
käyn vessassa.
mietin, että pitäisikö vaikka mennä kävelylle.
en jaksa.
jospa silti menisin?
menen yksin kävelylle.
lenkkipoluilla näkyy vain pareja.
eikö ihmiset edes voi kävellä yksinään?
lopun ajasta olen tietokoneella.
mietin elämäni surkeutta.
tai sitähän minä teen koko ajan.
ja se juuri onkin ongelmani tällä hetkellä.
auttaisi, jos pääsisi edes jonnekin puhumaan asioista, oikeasti ääneen.
ettei niitä tarvitsisi koko ajan pyöritellä mielessä.
mutta mistään ei tunnu saavan apua.
ja minä vielä yritän vaatia sitä apua kynsin ja hampain.
mites ne kaikki masentuneet, jotka eivät jaksa hakea apua?
joskus kysyin lääkäriltäni, että mitä sitten pitää tehdä, jos kerta viikossa -apukaan ei enää riitä (nythän tosiaan apuni on muotoa kerran kahdessa kuukaudessa)
hän sanoi, että sitten ei ole enää mitää muuta tarjolla.
kuulemma vain itsemurhaa yrittävät ja psykoottiset potilaat menevät osastolle.
niin.
varmaan tässä pitäisi sitten mennä kokeilemaan itsemurhaa.
eipä ole muutakaan tekemistä.
(mutta enhän minä sitä tee.
minä lähden yksin kävelylle.
koska mitä muutakaan voisin tehdä.
ehkä ostan samalla kolmannen paketin sitä halpaa jäätelöä Lidlistä.)
Joo...
Eipä ne osaa oikein mitään apua antaa. Itse olen lopettanut psykalla käynnit, lääkärillä käyn pari kertaa vuodessa varmistaakseni sen, että saan lääkkeet, siis bentsot ja unilääkkeet.
Oli jokseenkin tragikoomista, kun lääkäri neuvoi, että jos oikein ahdistaa tai tulee itsetuhoisia ajatuksia niin sitten vaan rohkeasti päivystykseen niin pääsee turhia selittelemättä ainakin ekaksi yöksi ns.normi-osastolle, jottei tarvi yksin olla. Kerran näin tein ja johtava hoitaja mittasi happisaturaation ja totesi, ettei minulla mitään akuuttia hätää ole, eli takaisin kotiin 🙂
Välillä noita ahdistuskohtauksia tulee, mutta kun täältä edestakainen lääkärireissu on n. 80kilsaa niin kasvaa se kynnys entisestään.., etenkin tuon käyntikerran jälkeen.
Kun ei nuo masennus-ja ahdistuslääkkeet tunnu oikein kenelläkään auttavan, niin kovasti toivon meidän aktiivisempaa verkostoitumista. Täällä tuntuu kaikki ymmärtävän toinen toistaa niin kovin paljon paremmin kuin nuo sairaanhoitajat ja psyk.lääkärit.
Minä niin kaipaan ystävää, jonka kanssa jutella ihan livenä näistä psyykkisistä ongelmista.
Juu tiedän tunteen!
Itse olen useasti käynyt päivystyksessä (koska kaikki neuvovat menemään aina sinne) ja saanut vain opamoxin käteen (mitä minulla on kotonakin). Hauskinta on se, että se reissu maksaa sen päivystysmaksun, eli noin 30 euroa ja niitä opamoxeja saa respetillä apteekista muutamalla eurolla 30 kappaletta. Että aika kallis tuo 30 euron yksi opamox. Mulla ei ole edes verenpainetta viitsitty ottaa.
Ei tässä voi kun suhtautua kaikkeen ironisesti.
Vertaistukitapaamisia pitäisi tosiaan jonkun järjestönkin ihan järjestää! Nuo kun usein ovat sellaisia, mihin pääsee vain hakujen kautta muutama ihminen ja jotka sitten järjestö/kunta maksaa. Miksei voisi ihan maksutta järjestää ja vaikka ulkona tavata isommalla porukalla? Kyllähän vapaahetoisia olisi varmasti sellaisia järjestämään.
Mutta suosittelen sua hakeutumaan johonkin vertaistukiryhmään. SOS-kriisikeskus esim. järjestää pk-seudulla (muillakin paikkakunnilla on varmasti samankaltaisia). Itse olin viime vuonna ja se oli kyllä hyvä kokemus. 🙂🌻 Ei siitä ehkä terapiamielessä hyötynyt, mutta uusia ystäviä kyllä sai.
120h
olen valvonut viisi vuorokautta.
olen käynyt kahdella eri lääkärillä.
kumpikaan ei ole kuunnellut.
viimeisimmältä pyysin jotakin lääkettä, joka vetäisi edes yhdeksi yöksi tajun kankaalle.
sain melatoniinia.
niin.
ei paljoa naurattanut.
psykologiltani pyysin, josko voisimme tavata useammin.
esim. kerran viikossa.
hän sanoi, että tavataan nyt vaan harvakseltaan, mutta voin soittaa puhelinaikana jos ahdistaa.
jutellaan vaikka 15 minuuttia puhelimessa sitten.
olen soittanut varmaan Suomen jokaiseen kriisipuhelimeen.
osassa ei ole vastattu.
ja lopuista on sanottu, että en kuulu heidän hotonsa piiriin.
olen mielisairas,
kuulun mielenterveyspolille.
äsken soitin päivystykseen, että saisinko sieltä yhden unilääkkeen.
en kuulemma saa.
olen kokeillut kahden kuukauden aikana kaikkien lääkeryhmien unilääkkeet läpi.
ei ihme, että aivot ovat sekaisin.
en tiedä enää mitä tehdä.
haluan kuolla 24/7.
ja tosiaankin, 24/7, koska valvon vuorokauden ympäri.
ennen se oli sentään vain muutama tunti vuorokaudesta.
se aika kun suunnittelin omaa kuolemaani.
en kuitenkaan voi kuolla.
perheeni ei kestäisi toista itsemurhaa.
siksi olen epätoivoinen.
mitä hittoa pitäisi tehdä, jos ei saa apua, mutta ei myöskään voi kuolla?
mitä jää jäljelle?
minä kyllä tiedän, että mitä jää jäljelle.
sitä olen tehnyt jo monta vuotta.
täytyy selvitä hengissä,
kitua.
Hei aurora. Tervetuloa joukkoon. Kirjoitat tosi hyvin j asiaa. Valitettavasti
totta apua vaikea saada. Itselläkin psykiatrilla käynti rajoittuu 1 kerta/vuosi.
Psykiatrian hoitajalle en halua mennä. Päivystystyksessä käynyt kerran
Tuli pahempi ahdistuneisuuskohtaus. Turhaa lääkäri totesi saman asia
minkä jo vaivaksi tiesin. Ei kun kotiin. Enpä taida päivystykseen enää mennä
tämän vuoksi. Matkaa yhteensä n.150 km. Työterveyslääkäri kirjoittaisi varmaan
saikkua. En viitsisi hakea.Tosiaan välillä tuntuu että ketään ei kiinnosta
mitä minulle kuuluu todella. Sitä tuntee itsensä tosi surkeaksi. Tuntuu välillä
että elämä on pelkkää teatteria. Yrittää näytellä etä käikki hyvin. Kuitenkin tiedän
näin ei ole. Sisimmässäni itken omaa pahaa oloani samoin kuin yksin ollessa.
Valtava ahdistus ja pelko valtaa mielen😞