Yritetään nyt tänne laittaa joitain asioita itsestäni ja mun menneestä elämästäni. Vaikeeta edes tänne näitä ajatuksia laittaa, mut katsotaan mitä tulee. Aluksi sanon, että olen lähes 30-vuotias mies.
Minulla on monia ongelmia. Ensiksikin koko elämäni ajan mulla on ollut tosi heikko itsetunto. En luota itseeni pätkääkään ja ajattelen etten myöskään osaa mitään. Eikä asiaa ole helpottanut se asia, että lähes kaikessa olen epäonnistunut. Myöskään vanhempani eivät ole olleet koskaan niitä kannustavimpia ja he eivät ole ikinä osanneet näyttää tunteitaan. En ikinä muista, että edes pienenä vanhempani olisi kehunneet minua, mutta muistan lukuisia tilanteita, jossa minut on ”haukuttu” lyttyyn. Tosin faijan puolelta, mutsi ei taas osannut ilmaista mitään tunteita lapsia kohtaan.
Olen myös luonteeltani hiljainen, eikä minulla ole ikinä ollut yhtään ystävää. Muutama kaveri ollut joskus, mutta ei muuta. Itseäni kiusattu ala-asteelta lähtien, joten varmaan senkään takia ei kukaan edes ole halunnut minuun pahemmin tutustua. Kiusatuksi ehkä jouduin aikoinaan, koska olin luokan lyhin ja luokan vanhin. Niin ja totta kai myös suht hiljainen.
Tällä hetkellä elämäni on suht samaa päivästä toiseen. Herään, töihin, kotiin, nukkumaan ja sit sama alusta. Siinä lyhkäisyydessään. Onneksi sentään mulla työpaikka, joten edes siellä saa vähän sosiaalista kanssakäymistä osakseen. Muuten olenkin sitten todella yksinäinen. Jollain tapaa sitä on jo tottunut tähän. Tuntuu, etten edes nyt pystyisi luomaan yhtään ihmissuhdetta. Kaupassa käyntikin tuottaa jo tuskaa ja kotityöt on rempallaan. Eipä sinäänsä, eipä tässä mun kämpässä ole kukaan käynyt moneen vuoteen.
Omasta mielestäni olen ruma, laiska ja turha tyyppi, joka voisi olla hyvin mullan alla. Lähes joka ilta sitä toivoo nukkumaan mennessä, ettei enää heräisi kun on nukahtanut. Itsemurhaa en kykene tekemään ja varmaan epäonnistuisin siinäkin, mikäli sitä yrittäisin. Eipä elämää helpota yhtään sisaruksenikaan, jotka ovat onnellisesti parisuhteessa. Tottakai toivon heille kaikkea hyvää ja he toki sen ovat ansainneet, mutta silloin sitä vaan tajuaa kuinka pielessä sitä oma elämä on. Nytkin voisin kyllä aina välillä lähteä mökille faijan kanssa, mutta sekään ei huvita. Varmaan on suuttunutkin jo siitä, kun en sinne ole lähtenyt. Faija aika lailla aina täysin kännissä, jos sinne menen tai sitten hän puhuu yhestä toisesta asiasta, jota en tässä viitsi mainita. Tulisin vaan entistä masentuneemmaksi siellä. Oon vaan aina sanonnut, että mulla on muuta menoa. Kenellekkään en ole puhunnut mun tilanteestani, eikä ole sellaisia ihmisiä edes ympärillä kenelle voisin puhua. Kaikki luulee, että mulla asiat hyvin. Oon aika hukassa. Ei vaan millään enään jaksaisi.
Kamppailen itse aika samanlaisten ongelmien kanssa.
Itseäni ei varsinaisesti kiusattu koulussa, mutta tietynlaista syrjintää oli havaittavissa, joskus paljonkin.
Itsetuntoni on myös ollut nollassa, osin myös ulkonäön takia.
Kavereita on jonkun verran, mutta harvoin sellaisia fiksuja.
Hiljaiset ihmiset saavat kyllä useimmiten syrjintää tässä maailmassa, et ole ainoa. Periaatteessa mitä juttelevampi ja seurallisempi olet, sitä suositumpi olet. Näin hieman kärjistetysti.
Itsekin olin ennen hiljainen ja syrjäänvetäytyvämpi. Nykyään olen harjoitellut paljonkin ihmissuhdetaitoja ja minut otetaan ihan eri tavalla huomioon. Kaikenlainen ujous ja itsetunto-ongelmat heijastuvat sinusta, eikä tällöin ihmiset ole kiinnostuneita seurastasi. Muut ihmiset etsivät keskustelukumppania, joka on, puhuu ja esiintyy avoimesti ja teeskentelemättä. Hiukankin epävarmuutta, niin homma on menetetty. Usko pois, olen huomannut sen itse lukemattomia kertoja.
Ja kun kerran on ujo ja hiljainen, niin on vaikea muuttaa itseään. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Ja jos taas on puhelias ja avoin, voi olla vaikea silloinkin muuttaa itseään. Aloita perusasioista. Esim. kohteliaisuus voi olla yleensä yksittäinen sana, vaikka kiitos. Sano "kiitos" aina kun on sen hetki, vaikka se olisi kuinka vaikeaa ottaa kontaktia toiseen ihmiseen. Muutaman kerran jälkeen se tulee jo aika luonnostaan. Muista katsekontakti. Älä katso muualle sanoaksesi sen vaan katso suoraan silmiin. Tämä toimii esim. kaupan kassalla.
Rahaa antaessasi voit sanoa esim. "siinä olkaa hyvä". Kun olet pakannut ostoksesi, sano vaikka "kiitti moi."
Tilanteessa tarvitaan uskomattoman paljon ihmisuhdetaitoja. Vaikka asiat tulisivat teeskennellen tai väkinäisesti, niin se ei haittaa yhtään. Kaikki harjoittelu on aina alussa väkinäistä, siis ihan kaikki harjoittelu. Kun sitä tekee jonkun aikaa, niin tilanteista tulee automaattisia. Tämä saattaa viedä pitkänkin ajan, mutta uskon että pystyt siihen.
Tuollaisella kauppakäynnillä viestittää ympärillä oleville ihmisille olevansa sosiaalinen, jos he eivät tunne sinua entuudestaan. Eiväthän he muista sinusta muuta kuin muutaman sanan ja tulkitsevat sinua sen mukaan. Ja kauppakäynnillä harvoin jäädään juttelemaan kassahenkilön tai jonossaolijoiden kanssa.
Kun tämä onnistuu mielestäsi hyvin (kukaties joku muukin huomaa tämän), niin sitten vain uusia tilanteita kokeilemaan.
Ihmiset kyllä huomaavat, jos sinulla on heikko itsetunto. Sen huomaa kävelytyylistä, puhetavasta, jne. Se onkin ongelma numero yksi. Itsellä oli itsetunto todella pohjalla, siis todella pohjalla. En kelvannut mihinkään, kenellekkään, mitenkään.
Ihmissuhdetaitojen aktiivinen kehittäminen on auttanut erittäin paljon. Nykyään pystyn esiintymään suurillekkin ihmismassoille ja olemaan luonteva. Se itsetunto täytyy vain kaivaa esiin jostain. Se vaatii työtä, työtä ja työtä.
Heikko itsetuntosi ei ole mikään ihmekkään, kun vanhempasi eivät ole koskaan kehunut sinua. Heikolla itsetunnolla varustettu ihminen EI VOIKKAAN onnistua ikinä missään, koska asenne on jo valmiiksi luovuttanut. Itsetunto vaikuttaa tekemiseemme aina enemmän kuin tiedostamme. Asenne ja itsetunto ovat omasta mielestäni 85 prosenttia suorituksesta, joskus jopa enemmän. Se vaikuttaa jopa alitajuisesti.
Kun on omasta mielestä heikko, mitäänsaamaton ja ruma paska, on myös oikeasti sellainen, koska ihminen tekee itsestään sellaisen vaikka väkisin, koska itsetunto antaa aiheen siihen. Kun omasta mielestä ei pysty johonkin, niin ei siitä silloin mitään tule.
Vaikka vanhempasi ovatkin tuollaisia, niin asiasta täytyisi kuitenkin puhua, vaikka sitten väkisin. Se voi avata ihan uusia ovia. Heillä on varmasti syynsä (ja onkin omat syynsä), miksi käyttäytyvät juuri tuolla lailla.
Jos asia ei luonnistu, koita etsiä asiasta jotain hyvää. Jokaisessa asiassa on aina jotain hyvääkin. Jos äitisi ei pysty näyttämään tunteita, älä ota mielestäsi väärästä esimerkistä mallia, vaan tee toisin. Kun isäsi kännää mielestäsi liikaa, älä ota tästäkään mallia. Olet fiksu, koska teet päinvastoin, kuin vanhempasi. Näytät tunteesi tällä palstalla, etkä kännäile ylen määrin (ainakaan luultavasti?)
Kun otat asian esille, et voi mielestäni menettää mitään, sinulla on vain pelkkää voitettavaa. Vaikka saisit selville paskojakin asioita, niin tilanne selkenee. Vastuuttomia vanhempia on maailmassa paljon, ja tässäkään tapauksessa ei välttämättä ole kyse vastuuttomuudesta. Kysy isältäsi kun hän on selvinpäin, miksi hän teki niin. Aikuisen ihmisen tulisi osata vastata kysymykseen aikuisella ja fiksulla tavalla. Äidillesi voit kertoa, että sinulla on tunteita ja tunteita häntä kohtaan, joten molemmat voivat olla avoimia. Keskustele kummankin kanssa vaikka kahden kesken.
Jos ette puhu asioista, niin ne jäävät todennäköisesti aina käsittelemättä. Kukaan ei uskalla nostaa kissaa pöydälle. Ehkä te kaikki kolme vain odotatte, että joku tekee aloitteen. Se on mielestäni ainoa oikea tie.
Mutta itsetunto-ongelmat siis haittaavat koko elämää, koska ne ovat päällimmäisiä asioita, mitkä muut ihmiset huomaavat. Kun vain pääset tässäkin asiassa eteenpäin, niin oikeastaan vain taivas on rajana. En voi vannoa, että löydät esim. tosiystävän tai lukuisia kavereita, mutta mahdollisuudet siihen on, kun pelaat korttisi oikein.
Aloita vaikka joku harrastus. Sieltä piiristä löytyy paljon uusia ihmisiä.
Ja kuten sanoin, itse pyöriskelin ennen samojen ongelmien kanssa, suhde vanhempiini oli mitä oli (ja on edelleenkin), mutta nyt jo paljon paremmalla tolalla. Itsetuntoa itselläni ei ollut vielä jonkun aikaa sitten, mutta nyt on asiat aika hyvällä tolalla. Parantamisen varaa on vielä paljon, mutta baana on auki.
Kun Juhani Tamminen sanoi, että 95 prosentin keskittyminen on 50 prosentin suoritus, niin sen voisi mielestäni muotoilla muotoon "95 prosentin itsetunto on 20 prosentin suoritus"
Oliskos sun työpaikalla jotain yhteistä toimintaa johon voisit aluksi osallistua kun sulla on kuitenkin sosiaalista verkostoa siellä? Tai ehdota jotakin yhteistä virkistymispäivää työpaikan ihmisten kanssa? Varsinkin jos voisit tehdä aloitteen nimettömästi, voi tuntua helpommalta. Et kertonut tarkemmin tilanteestasi muuta kuin isän osalta, ja ymmärrän hyvin ettei humalaisen asioita jauhavan ihmisen kanssa oleminen oikein edistä omaa oloa. Entä jos koetat ystävystyä tällaisten vastaavien sivustojen kautta,ei ainakaan tarvitsisi olla huolissaan siitä mitä ihmiset ajattelevat sun tuntemuksista kun moni käy samaa prässiä läpi?
🌻🙂🌻 elämääsi
Hei!
Miten voi olla mahdollista, että olet "täysin yksin" ja sinulla ei ole ainuttakaan ystävää?
Eikö esim. kouluajoilta tai entisistä harrastuksista, työpaikoilta, naapurista tms. ole jäänyt yhtäkään kaveria mukaan matkan varrella?
Miten suku? Onko paljon serkkuja yms. Yhtä hyvin voi joku sukulainenkin olla ystävä. Ei ystävän tarvitse aina tulla jostain "ulkopuolelta" ja olla aluksi ventovieras.
Hienoa, että sinulla on työpaikka 🙂 Eikö siellä olisi yhtäkään niin mielenkiintoista ihmistä, että voisit hienovaraisesti ja hiljalleen yrittää alkaa tutustumaan häneen ja olla tekemisissä myös töiden ulkopuolella? Puuhailla jotain yhdessä mistä molemmat tykkäisi -on se sitten salilla käyminen tai kävely -ihan mitä vain!
Mikä sinua kiinnostaa?
Pidätkö eläimistä? Voisit harkita myös esim. koiran ottamista (jos olet koiraihminen) Se pitää seuraa ja on lojaali ystävä ja sen avulla löydät ihmis -sekä koiraseuraa myös lenkkipoluilta, agilitystä, kerhoista yms. yms.
Jos koirat ei kiinnosta niin eläin voi olla jokin muukin. Eläimet todellakin auttavat vaikeiden aikojen yli uskomattoman hyvin. Ne antaa elämälle sisältöä ja syyn nousta ylös pedistä joka aamu. Eläin on joku jolle oikeasti olet elämän tärkein asia 🙂 !
Mutta muista, että mikään ei ole ikuista, jos nyt olet yksin. Ei se tarkoita, että aina tulisit olemaan.
Jos kaikki hyvä loppuu aikanaan niin takuulla loppuu myös kaikki pahakin.
En myöskään suosittele kaivelemaan menneitä. Hyväksy tilanne ja hyväksy itsesi. Äläkä ole kenellekkään vihainen tai katkera. Älä edes vanhemmillesi. Kukaan ei pysty muuttamaan menneisyyttä. Nyt katse kohti tulevaisuutta. Sinulla itselläsi on vastuu tehdä itsesi onnelliseksi. Ei kukaan muu voi sitä tehdä tai turha odottaa jotain ulkopuolelta saapuvaa ihmeentekijää joka muuttaisi kaiken hyväksi. Se olet sinä itse joka asiat voi muuttaa.
Aloita pienistä teoista. Lopulta huomaatkin että muutoksia on tapahtunut huomattavasti ja elämä parantunut/muuttunut. Jos ei elämä niin sinä itse.
Tsemppiä! 🙂🌻
Hei sinulle.
Jotenkin tekstisi kolahti täysin jonnekin omaan sisimpään. Olin myöskin koulukiusattu ja huonolla itsetunnolla varustettu. Sitten löysin "kuningas alkoholin", joka auttoi itsetunto-ongelmissa. Alkoholin päihitin kolme vuotta sitten, jonka jälkeen en ole juonut pisaraakaan. Sitten löysin lääkkeet ja kehitin niistä ongelman itselleni, nyt olen niistä vierotuksessa ton raskauden takia.
Itse olin aina se baarin reunaan nyyhkyttäjä ja koska olin oikeasti kaunis (jonka olen vasta nyt tajunnut, koska lihosin lääkkeiden takia n.40kg), niin sain aina paljon huomiota osakseni. Löysin rikkinäisiä ihmissuhteita, takerruin ihmisiin kiinni ja elin ihmissuhdehelvetissä. En löytänyt itseäni ja olin todella yksinäinen kaikista ihmisistä huolimatta, jotka ympärilläni oikein oli. Kukaan ystävistäni ei ymmärtänyt, kun baari-iltojen jälkeen itkin lohduttomasti, eikä kukaan todellakaan ymmärtänyt.
Mitä yritän sanoa, tiedän yksinäisyyden toisesta näkökulmasta katsottuna ja valitettavasti he, jotka oikeasti tietävät tilanteestani ovat jättäneet minut yksin. Kärsin vuosien laitoshelvetin, sairaaloita, itsemurha yrityksiä, masennusta jne. Jouduin ulos työelämästä, jännitin töitä niin paljon, että en pystynyt käymään siellä enää.
Nyt elän vihdoinkin hyvässä parisuhteessa ja olen raskaana. Minulla on myöskin omat pahat ongelmani, enkä ole työelämässä enää. Olen eläkkeellä ja ikää on 32v. Mikä minua on auttanut, on ammattiauttajat, psykologi jne. Ystäviä on jäänyt paljon pois koheltaessani elämää, niinkuin itsemurhayritykset. En todellakaan suosittele kokeilemaan niitä, on ihme, että olen itsekin yhä elossa.
Auttaisiko sinua, jos ottaisit kontaktin ensin lähimpiin ihmissuhteisiisi, sisaruksiisi? Heillä on kuitenkin samat vanhemmat kuin sinulla, ja voi olla, että hekin ovat kärsineet samoja ongelmia kuin sinä, mutta ovat löytäneet ulospääsytien jostain. Ota asioita kahden kesken puhuttavaksi vanhempiesi kanssa. Et ole lisäksi yksin. Tosi monet ovat kokeneet yksinäistä elämää. Ja olet rohkea, kun kirjoitit tänne! Itsellänikin on masennus päällä, tosin jo ehkä vähän eri syistä, mutta yksin tunnen olevani vieläkin jonkun verran. Olisin pysyvästi laitoshoidossa ilman miestäni, olen täysin varma siitä. On hienoa, että olet työelämässä, sekin kertoo jo jotain elämästäsi, on todella hienoa että pystyt sosiaaliseen kanssakäymiseen.
En ehkä osannut sanoa mitään lohduttavaa, mutta toivon sinulle kaikkea hyvää. Kirjoittele kuulumisiasi, itse lukisin niitä todella mielelläni. Lämpimiä ajatuksia matkallesi.
Kiitos kommenteista. Tässä nyt vähän lisäinformaatiota. Eli aluksi en syytä vanhempiani mistään. He eivät yksinkertaisesti osaa näyttää tunteitaan, ainakaan positiivisia. Tästä en heitä syytä. Tiedän kyllä sinäänsä, että he välittävät minusta. Lisäksi aina ollut ruokaa pöydässä, maksanneet koulukirjat ynms. Niin ja heidän kanssaan kyllä en mitenkään pysty puhumaan omasta tilanteesta. Se on täysi mahdottomuus. Mutsi varmaan sanois, että voi voi ja hän on sellainen murehtija, ettei saisi varmaan enään nukuttua ja lisäksi hän kertoisi varmaan kaikille tutuille tästä. Niin ja lisäksi hänellä on epilepsia, joten hänen täytyy saada nukuttua. Enkä kyllä tästä myöskään faijankaan kanssa pysty puhumaan. Niin ja loppujenlopuksi itse saan tässä peiliin katsoa. En vanhempia syytä.
Niin ja tosiaan itseluottamus näkyy kaikessa. Ainakin sen puute. Esim. aina kun luokassa jouduin pitämään esitelmää tms. käteni vapisivat kauheasti ja sydän hakkasi hulluna. Samoin, jos on joku tilaisuus missä ihmisiä paljon, niin en pysty edes kahvikuppia kantamaan, koska käteni vapisevat niin paljon.
Niin ja vielä sen verran, että kyllä sinäänsä ihmisille pystyn puhumaan. Siis kaupan kassalla. Aina sanon moi, kun menen kassalle ja kiitän saadessani kuitin, joten en siis ihan tuppisuu ole. Sellainenkin tuli mieleen, että itse en oikeastaan alkoholia edes käytä. Ehkä haluan tehdä juuri päinvastoin kuin faija. Siinäkin olen outo. Tuntuu, että Suomessa täytyy käyttää alkoholia.
Niin ja työpaikasta sen verran, että se on tuollainen suht pieni firma, jossa olen ja eipä siellä oikein ole mitään toimintamahdollisuuksia. Tosin itse olen yrittänyt käydä kuntosalilla. Vaihtelevalla menestyksellä. Sinnekkin yrittää mennä aina sellaiseen aikaan, kun siellä on vain vähän porukkaa. Jotenkin häpeän itseäni sielläkin.
Voimia ja jaksamista sinulle 🌻🙂🌻
Sinun kannattaisi ehkä käydä lääkärin puheilla ja hakea apua masennukseesi. Älä anna itsetuhoisten ajatusten pyöriä mielessäsi liian kauaa, oman kokemukseni perusteella ne vahvistuvat ja vahvistuvat jopa tekoihin asti, ainakin jos masennus on vakava. Terapeutti voisi varmasti myös auttaa sinua kehittämään sosiaalisia taitojasi ja pääsemään eroon ujoudesta ja esiintymisen pelosta. Jokainen on ystävien ja tuen arvoinen, älä anna periksi! Sinullekin löytyy kavereita ja jopa 'se oikea', kun vaan pääset yli lapsuutesi aiheuttamasta epävarmuudesta. Tsemppiä ja mukavaa kesän jatkoa!
Heipz!
Kerroppa ne syyt hävetä itseäsi? Ruma, laiska, turha...
Nuo ovat jonninjoutavia syitä inhota itseään.
Onko oikeita syitä?
Jos sinua kiusattiin ala/yläasteella. Nämä kiusaajat olivat tuohon aikaan pelkkiä kakaroita. Tiedät sen nyt itsekkin, että ei siinä iässä pahemmin mietitä mitä suustaan päästetään ja kenelle eikä mieleen tule, että toinen saattaa miettiä näitä loukkauksia vielä pitkään...
Lisäksi kakarana kiusattiin sitä ketä KADEHDITTIIN (syystä tai toisesta)!
Joten sinä todennäköisesti olit oikeasti näitä kiusaajia parempi, komeampi, miehekkäämpi, pidempi, kuuliaisempi, oppivaisempi tai sinulla oli paremmat vaatteet, reppu jne. jonka takia nämä kiusaajat yrittivät pönkittää omaa itsetuntoaan mollaamalla sinua tai jotain muuta. Joten voit unohtaa heidän sanomisensa tähän paikkaan!
Miksi on niin vaikea kertoa jollekkin, että ei mene hyvin? Voithan mainita asiasta jotenkin sivulauseena ja katsoa mitä toinen vastaa. Jokaisella meillä on omia murheita ja jokainen ymmärtää mitä tarkoittaa "ei mene hyvin". Jos ihmisellä on vähääkään empatiaa niin hän kyllä havahtuu ja kysyy " aijaa, kuin?"/ "mikä mättää?"/ " mitä ongelmia sulla on?"/ "mitä on käynyt?" Ja jäävät kyllä auttamaan tai vähintään kuuntelemaan, jos eivät osaa siihen hätään mitään sanoa tai muuten auttaa.
Suomessa on todella paljon yksinäisiä, joten et ole tuon asian kanssa yksin!
Jännä juttu, että nämä yksinäiset eivät voi ystävystyä keskenään, mutta eihän sitä kukaan osaa kertomatta auttaa.
Voin kertoa, että ongelmista puhuminen auttaa ja helpottaa! Sen voi oikeasti jopa tuntea kuinka valtava taakka tippuu hartioilta ja on heti helpompi hengittää, kun on jakanut huonot asiansa jonkun kanssa. Oikeastaan ongelmat on puoliksi jo tuolloin hävinnyt 🙂 Hetken päästä ne on jo kokonaan unohtunut, eikä edes muista, että olikaan mitään ongelmia alunperin. Suosittelen!
Pakko kirjoittaa tähän myös lause eräästä taulusta, joka on minulla seinällä (sopii tilanteeseen kuin nenä päähän):
Ihmiselle,
joka rakastaa
iloitsee pienestä,
kuuntelee toisia,
kertoo murheensa,
on kaikki mahdollista.
🙂🌻
Kiitos taas kaikille kommenteista. Mukavaa huomata, että täällä ihmiset haluavat aidosti auttaa toisia.
Itse olen sitä mieltä, mitä eräs kirjoittaja, että luultavasti pitäisi terapiaan päästä. En oikein usko, että ainakaan ilman sitä asiat parempaan päin osaltani muuttuisivat. Tuntuu mahdottomalta saada itseluottamusta omin avuin. Samoin, jos omasta mielestäni olen ruma, tyhmä ja epäonnistuja, enkä edes pidä itsestäni yhtään, niin miten kukaan muukaan voisi minusta pitää.
En kyllä tiedä auttaako terapiakaan mitään. Enkä edes, että miten sinne oikein pitää hakeutua. Samoin itselläni oletus, että se maksaa aika lailla ja en tiedä onko minulla siihen varaa. Samoin arvelluttaa puhua asioista "vieraan" ihmisen kanssa. En tiedä. On vaan niin tyhjä olo.
lonely2 kirjoitti 3.8.2010 23:48
En kyllä tiedä auttaako terapiakaan mitään. Enkä edes, että miten sinne oikein pitää hakeutua. Samoin itselläni oletus, että se maksaa aika lailla ja en tiedä onko minulla siihen varaa. Samoin arvelluttaa puhua asioista "vieraan" ihmisen kanssa. En tiedä. On vaan niin tyhjä olo.
Mun mielestä Kela myöntää jotain tukea psykoterapiaan. Kannattaa soittaa aluksi vaikka terveyskeskuksesi mielenterveyspuolelle ja kysyä sieltä. Varmasti järkkäävät sieltä ajan psykiatrille jos kerrot että et kertakaikkiaan jaksa ja toivot kuolevasi (tai noin mä käsitin tuon avausviestisi sisällön). Kun pääset psykiatrin juttusille niin ei siinä kerta kaikkiaan auta muu kuin kertoa asiat kaunistelematta ihan suoraan vaikka hän onkin ventovieras. Heillä kuitenkin on viran puolesta vaitiolovelvollisuus. Muistan kyllä itse kuinka vaikeaa se oli ensimmäisen kerran kertoa jollekin täysin vieraalle ihmiselle että ei kertakaikkiaan jaksa. Psykiatrin kanssa voit sitten keskustella lääkityksestä ja/tai terapiasta ja hän varmaan sitten osaa ohjata sieltä eteenpäin tässä asiassa.