Täysin uusi suunta elämälle

Opiskelin nuorena ammatin, josta luulin pitäväni. Tein koulutusta vastaavaa työtä muutaman vuoden, kunnes aloin pikkuhiljaa kyllästyä. Koska töitä riitti, ajattelin, että on syytä vaan jatkaa samalla alalla. Sairastuin jossain vaiheessa masennukseen ja työhön paluu alkoi tuntua vastenmieliseltä. Masennukseni johtui muista syistä, mutta ajatus vanhaan työhön palaamisesta ei auttanut toipumisessa yhtään.

Menin kuitenkin vielä samalle alalle töihin ja kokeilin jatko-opintojakin. Lopetin opinnot hyvin pian ja tajusin, että jotain on muututtava. Tein vielä sen jälkeen pari vuotta töitä kunnes jäin uudelleen pitkälle sairauslomalle psyykkisistä syistä.

Kuntoutuksen kautta uskalsin alkaa ajattelemaan uutta ammattia. Pohdin mitä haluan ihan oikeasti tehdä ja millaisista asioista pidän. En halunnut enää töihin pelkän rahan takia, vaan halusin myös tykätä uudesta työstä. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin kouluun kolme vuotta sitten ja tänä keväänä valmistuin uuteen ammattiin. Onnellisena!

Taloudellisesti opiskeluaika oli todella tiukkaa, lainaa oli otettava ja töissä oli pakko käydä samalla. Aikuisena jo kouluja käyneenä sain vapautuksia monista kursseista, joten töille jäi kyllä aikaakin. Välillä väsytti ja matti oli kukkarossa, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Olin iloinen saadessani opiskella uusia taitoja ja huomata olevani hyvä siinä mitä teen.

Kannustusta lähipiiriltä olisin kaivannut enemmän. Moni tuntui suhtautuvan opiskeluuni tosi nihkeästi. "Mitä sä kolmekymppisenä enää opiskelemaan menet? Sullahan on töitä."

Nautin opiskelusta enemmän kuin mistään elämässäni tähän asti! Olen todella iloinen, että uskalsin lopulta hypätä täysin uuteen elämään. Aluksi pelotti tietenkin, koska olin niin jumissa entisessä elämässäni ja työssäni.

Mitä siis antaisin sinulle neuvoksi? Kuuntele itseäsi ja sydäntäsi. Tee sellaisia asioita, joista saat hyvää mieltä. Sinun elämästäsi kuitenkin on kyse, ei muiden. Mieti rauhassa mitä haluat, mutta ole silti rohkea!

Minulle joku viisas sanoi lukeneensa jostain että masenus on mielen ja kehon yritys muuttaa suuntaa joka on väärä.
Olen joutunut miettimään useasti mitä elämä on, mitä se oikeasti on ja mihin tarkoitettu. Selvyyttä en ole saanut enkä oikeaa vastausta, mutta etsiessä ainakin pysyy mieli vireänä.
Nuorena kauhistuin ajatustakin siitä että olisin siinä samassa työpaikassa johon menin koulusta, viisi vuotta jaksoin ja sitten vaihdoin, aina vain parempaan. Kaikki on vaihtunut elämässäni aina vaan uudestaan. Ei se ole onnea tuonut, eikä rauhaa, hetken helpotuksen ja taas tulee tunne ja pakokauhu että tässäkö tämä kaikki oli...
Nyt opettelen olemaan paikoillani. Se on vaikeaa. Onnistunko? En tiedä. Mutta sen olen oppinut että hyväksyn itseni tällaisena ja vastaan itse seurauksista ja rukoilen että läheiseni myös hyväksyvät. Kun ympärillä ihmiset ovat koko elämänsä ihan samassa paikassa, töissä, aviossa, asumassa, harrastamassa ja eivät hyväksy ihmistä joka ei osaa pysyä yhdessä paikassa. Syyllistäminen on ollut joskus rankkaakin. Ja pelko siitä miten minun käy, kun uhkaus oli että huonosti käy.
Eikä minun vielä ole käynyt "huonosti", jos ei lasketa sitä etten omista taloa, kesämökkiä, enkä muutakaan materiaa. Joskus tulee hirveä halu omistaa jotain, edes asunnon, mutten uskalla, en vielä ainakaan. Sillä nuorena omistin, tuon kaiken ja silti lähdin pois. Joskus kadun hirveästi ja itken menetystäni, muttei niitä takaisin saa, ja ehken sen takia uskalla omistaa kun pelkään että menetän kaiken kuitenkin.
Neuvoa ei kannata antaa, mutta jos nyt voisin valita, valitsisin sen työpaikan, sen perheen ja pysyisin aloillani, hakisin apua itselleni ja etsisin mielenrauhaa muusta kuin vaihtamalla paikkaa. Etsisin rauhaa luonnosta, Jumalasta tms.

Kiitoksia hyvistä kannanotoista. Olen nyt ollut muutaman päivän töissä kesäloman jälkeen. Töissä on tuntunut "herkemmältä", mutta toisaalta mietin että olisikohan nyt elämässä sisältöä enemmän. Olisikohan kriististä toipumista?
Mennyt OK. Pelkään, että joudun syömään rauhoittavia, jos tulee paljon ns. paniikkikohtauksia, tuolloin vaihdan kyllä työpaikkaa tai mietin uudestaan elämälle suuntaa. Tällä hetkellä ajattelen, että tarvitsen aikaa ja täytyy pohtia mitä teen sekä täytyy hoitaa itseäni. Nyt tuntuu siltä, että voisin mennä terapiaan käsittelemään jännitystä /pelkoa ja pyrkiä jatkamaan elämää samalla mallilla. Oli mielenkiintoista kuulla, että uusi suunta ei välttämättä aina ole paras vaihtoehto..

Mielenkiintoisia ajatuksia. voisiko sen uuden suunnan paremmuus tai huonommuus riippua myös siitä, mikä on se sisäinen motiivi ja tarve, miksi kaipaa muutosta. ja etsiikö ulkoisella muutoksella sisäistä vai toisinpäin.

ehkä hyvä ainakin ensin tunnistaa, mitä ne tarpeet on ja mistä tän hetken tyytymättömyys ja tyhjyys johtuvat. Vai onko sitä ollut niin psyykkisesti rikki, että ne elämän valinnat on ajaneet väärille urille, kun ei ole itse tuntenut itseään.

Oon itse jotenkin vältellyt valintoja ja vastuuta, opiskellut sitä mikä kiinnostaa, mutta itseluottamus ei ole koskaan riittänyt työelämään asti. ja nyt psyykkiset ongelmat tuntuvat pysäyttävän mun tien - en voi valmistua siihen ammattiin johon nyt puoliteholla opiskelen, koska se vaatisi niin paljon sosiaalisia voimia, joita ei ole. ja toisaalta, nyt haluisin vaan keskittyä taiteeseen, mutta aika mahdottomalta tuntuu ajatus että sillä eläisi.

ja sitten vielä se syvin unelma on taas ihan jossain muualla....
ja pelkää että elämä vaan menee äkkiä ohi ja omat pelkoni estävät elämästä ja toteuttamasta unelmia.

Rukoilen vapautumista joka tasolla. vapautumista olemaan minä ja uskomaan että olen arvokas ja että mulla on hyvä tulevaisuus ja toivo.
että muutun ja mua muutetaan... jotenkin aidommaksi ja jopa kiitolliseksi.
Kiitos teistä 😉

A

Itse koin elämäni suunnan muutoksen jokin aika sitten. Jotenkin vain tajusin mitkä asiat ovat minulle tärkeitä. Vaimo ja lapset, koti ja yhdessäolo, perhe ylipäätään ja läheiset. Terveys, onnellisuus. Jätin työn paineet töihin (en ainakaan vielä vaihtanut paikkaa, mutta osoitin että teen työt töissä ja kun työaika on ohi niin olen vapaalla), vähensin omia joutavia iltamenojani, unohdin hienommista tavaroista haaveilun (autot, talot yms) ja käytin aikaani minulle oikeasti tärkeisiin asioihin (ne vain piti tiedostaa ensin). Muutos ja siihen reagointi oikeastaan pelotti, mutta olen itse saanut lähes ainoastaan positiivista vastakaikua. Jotenkin vain kaikilla on mukavampaa, kun myös perheen isällä on mukavampaa. 🙂

Oikeastaan ongelma ei missään vaiheessa ollut työ, vaikka niin luulin. Ongelma oli tyytymättömyys omaan itseensä, omaan käytökseen ja jokseenkin pettymys kaikesta menetystä ajasta työn parissa.

En enää elä tehdäkseni työtä. Käyn töissä että voin vapaa-aikanani elää.

Tämä kannanotto kuuluostaa ja tuntuu tavallaan tutulta, tyytymättömyys itseensä, huono käytös ja pettymys menetetystä vapaa-ajasta.

Minusta on tuntunut, että haluaisin antaa yhä enmmän. Pyynteetön antamisen ja auttamisen ilo. Tämähän ei ole mielestäni sopinut kovaan liike-elämään, mutta nyt alankin ajatella että voisi hyvinkin sopia (Hyvä heijastaa hyvää) ??

>Oikeastaan ongelma ei missään vaiheessa ollut työ, vaikka niin luulin. Ongelma oli >tyytymättömyys omaan itseensä, omaan käytökseen ja jokseenkin pettymys kaikesta >menetystä ajasta työn parissa.

Kiitos viestiketjusta, hyviä ja auttavaisia ajatuksia.

Olen itse aiemmin elämässäni juuttunut täydellisyyden tavoitteluun opiskeluissani ja sen vuoksi kokenut, etten oikein "ehdi" harrastaa sosiaalista elämää, ihmissuhteita yms., joita kuitenkin kaipasin. Luulen, että suuntautuminen työhön tuli oikeastaan pikemminkin lääkkeeksi siihen, että kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, ja olin sosiaalisesti melko passiivinen. Lopulta sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi haitata opiskelujakin, kun yliopisto-opinnot edellyttävät myös sosiaalista otetta. - Juuri kykenemättömyys opiskeluun lopulta kuitenkin vei minut hoitoon, mikä oli jälkikäteen katsottuna oikeastaan onnenpotku. 🙂

Minäkin pohdin nyt valmistumisen jälkeen, millaisiin töihin lähtisin. Haluanko edelleen yrittää tehdä jonkinlaista opintoihini liittyvää uraa sosiaalisten tilanteiden pelosta huolimatta? Vai pitäisikö vain etsiä töitä, jotka tuottavat minulle hyvää mieltä ja turvallisuuden tunnetta? Luulen, että valitsen ainakin aluksi jälkimmäisen, ja koetan hitaasti parantaa arjen perusturvallisuutta ja luottamusta sosiaalisiin taitoihini.

Välillä vanhat, kunnianhimoiset (ja negatiiviset) ajatukset kyllä sättivät tästä valinnasta, mutta mitäpä niistä... Tuntuu hassulta lähteä seuraamaan elämässä ihan erilaisia tunteita kuin aiemmin: hauskuutta, rauhaa, hiljaisuutta, helppoutta ja turvallisuuden tunnetta. Ystävyys ja läheiset ihmissuhteet edelleen välillä ujostuttavat, mutta ehkäpä ihan mukavallakin tavalla?

Toivottavasti tästä olisi jotakin hyötyä muillekin loppuunpalaneille / itseesä tyytymättömille "uratykeille" jotka taistelleet samantyylisen ongelman kanssa:

Vaikka maailma voi tuntua kovalta ja vaativalta, sekä täällä hallitsee markkinatalous(kilpailu ja voiton tavoittelu). Kannattaa pyrkiä antamaan paljon enemmän kuin ottaa, tämän jälkeen myös lopulta saa enemmän kuin ennen. Ainakin itse saan tuolloin henkistä hyvinvointia. Kovassa työelämässä heikkouksien näyttö voi olla "kiellettyä", mutta pyrin siihen että en välittäisi vaikka heikkouteni näkyisikin, jos se on este töissä niin vaihdan paikkaa, koska tuolloin arvomaailmamme eivät kohtaa.

Kuunnelkaa kaikkia tunteitanne ja hyväksykää ne positiivisesti osaksi omaa arvokasta itseänne.
Kun hyväksyy itsensä, niin myös tunteet muuttuvat pikkuhiljaa positiivisiksi. Tämän jälkeen voi palata ja ottaa tueksi myös loogisen päättelyn. Osin tunetta ja logiikkaa (tasapaino).

Tämä kaikki vaatii tietenkin käsittelyaikaa, mutta se on juurikin tarkoitus, eikä siirtää "pahaa oloa" kokoajan syrjään tekemällä liianpaljon työtä.

Hyviä ajatuksia ja kommentteja tässä ketjussa. Itselleni uusi suunta elämässä on hyvinkin ajankohtainen, kun päätin lopettaa nykyisessä työssäni, joka oli suuri tyytymättömyyden aihe ja lähteä tavoittelemaan elämääni työtä, josta oikeasti pidän ja jossa voin hyvin. Tuntuu, että ihmiset ovat valmiita tyytymään liian helposti siihen tuttuun ja turvalliseen, vaikkei nykyinen oikein tuntuisikaan hyvältä. Nykyisessä työssäni on paljon juuri näitä "tyytyneitä" ihmisiä, jotka pohtivat, että olisipa ollut rohkeutta tehdä jotain nuorempana, kun nyt on liian myöhäistä. Vaikkei tietysti koskaan ole liian myöhäistä muuttamaan elämänsä suuntaa parempaan! Olen myös pohtinut paljon viime aikoina työn ja vapaa-ajan tasapainoa ja tuntuu, että työelämä saa nykyisin liian suuren painoarvon elämässä, vaikka vähemmälläkin työnteolla voisi tulla hyvin toimeen, jos vain karsii kulutustasoaan sen mukaisesti. Mutta rohkeutta kaikille tehdä valintoja, jotka lisäävät omaa hyvinvointia ja onnellisuutta, vaikka ne valinnat eivät aina olisikaan niitä tavanomaisia ja muiden hyväksymiä. Meillä on käytössämme vain ja ainoastaan tämä yksi elämä, joten jämähtäminen johonkin epätyydyttävään EI saa olla vaihtoehto!